”No one gives a shit” ja muita vaalistudiojuttuja

Brittityökaverini kysyi multa tänään kesken työpäivän, että mitä mä täällä oikein teen, tässä työpaikassa. Olin selittänyt taas jotain pitkää tarinaa elämästäni, ja se oli kuunnellut kärsivällisesti loppuun tapansa mukaan, ennen kuin kysyi tämän. No, ansaitakseni rahaa jotta voin taas reissata, sanoin hölmistyneenä. Sun pitäisi olla kirjoittamassa sun tarinoita ja juttuja, olet selvästi tarinankertoja, sitä sun pitäisi tehdä, se vastasi (”get out there!”). No, sitä mä nyt teen, eli kirjoitan tähän. Itseasiassa joka päivä töissä päässäni pyörii tuhat tarinaa, jotka vaan pitäisi saada ulos ja paperille – ehkäpä juuri se monotonisen työn flow ja rentous tekee sen, että ajatukset harhailevat posiitiivisella tavalla?

Maanantaina kysyin samalta brittityökaverilta, mistä aussimediasta voisin seurata USA:n vaalituloksia keskiviikkona. ”Ask someone who actually gives a shit”, se vastasi ja olin ihan puulla päähän lyöty. Eikö sitä todellakaan kiinnosta? (Tosin olemme puhuneet kyllä muun muassa alkuperäiskansojen oikeuksista, case saamelaiset vs. aboriginaalit, joten kyllä jotkut poliittiset puheenaiheet  ja ihmisoikeudet kiinnostaa.) Aamulla luin uutisia ennen töitä ja kahvitauolla, mutta olin vielä helpottunut ja juttelin paikallisen, viisikymppisen kollegan kanssa Hillaryn voitosta. Kollega piti sitä aika varmana. Sanoin että toisaalta Brexitkin tapahtui, joten mitä tahansa voi vielä tapahtua. Kollegan mielestä molemmat USA:n pressaehdokkaat olivat joka tapauksessa yhtä huonoja. Sanoin etten tiedä Australian politiikasta mitään, ja työkaveri sanoi että täällä erotetaan pääministeri tuon tuosta jos naama ei miellytä, ja neljän vuoden sisällä on jo viides pääministeri vallassa (vai olikohan se toisinpäin?) Työkaveri kertoi myös Australian seksipuolueesta (”What are they for?” ”Sex.” ”Oh.” ”Well I guess for prostitution or something.”) En tiedä miten seksipuolue on onnistunut saamaan tarpeeksi kannattajakortteja, mutta kaikki tuntuu olevan mahdollista täällä joskus Jenkkilää muistuttavassa maassa, jossa on myös samankaltaisia osavaltiokohtaisia lakeja ja sääntöjä. Sydämeni särkyy aina, kun kuulen ettei joku äänestä, koska EVVK – edes Aussien pakkoäänestyssysteemi ei auta, koska sen voi aina kiertää jättämällä rekisteröitymättä äänestäjäksi. Ehkä politiikka on sitten vain rikki ympäri maailmaa ja historia toistaa itseään?

 Joka tapauksessa jätin lounastauolla puhelimen kaappiin, koska en muutenkaan jaksa ottaa sitä mukaan koko ajan ja yritän sosialisoida työkavereiden kanssa – silloin kun ne ei itse ole naama luurissa. Yritän myös säästää akkua, mobiilidataa ja prepaidia jne… Työpäivä loppui eikä kukaan työkaveri todellakaan puhunut vaalitilanteesta. Vasta kun olin bussipysäkillä ja laitoin mobiilidatan päälle, suomalaiset kaverini jotka olivat juuri heränneet uuteen aamuun, kysyivät miten Australiassa reagoidaan uutisiin. Siis suomalaiset kysyivät. Lähdin kiihtyneenä kotiin ja yritin avata telkkarin heti, mutta se ei onnistunut ennen kuin taiwanilainen kämppis auttoi mua. Seurasin Aussien vaalilähetystä, kuuntelin analyyseja, näin videon Brisbanen amerikkalaisten vaalivalvojaisista pubissa (olivat löytäneet kampaajalta yhden Trumpin kannattajan, jonka mielestä Trumpin pitää voittaa koska se on hyvä hahmo), ja katsoin Aussien pääministerin puheen joka korosti amerikkalaisten taitoa pysyä yhdessä ja yhtenäistyä aina uudestaan likaisesta vaalikampanjasta huolimatta, sekä Australian ja USA:n läheisiä suhteita. Katsoin Trumpin kiitospuhetta epäuskoisena ja söin paketillisen kookos-Timtameja lohturuoaksi, minkä jälkeen lähdin jokirantaan ahdistuslenkille. Kuplani särkyi taas, kuten kesäkuussa ja keväällä 2011 (jolloin uhosin muuttavani Australiaan). Mutta ei saa luopua toivosta, vaan pitää tehdä jotain ja yrittää muuttaa maailmaa..

Mulla ei ollut täällä ketään kenen kanssa seurata lähetystä ja puhua tästä livenä. Oli ikävä  meksikolaiskämppistä, joka muutti viime viikolla pois ja jonka näkökulman ja fiilikset tästä olisin halunnut kuulla. Tai tapaamiani jenkki-backpackereita, jotka mietti miten tässä käy. Mulle tuli niin ikävä ennen kaikkea ystäviä Suomessa, joiden kanssa voin puhua politiikkaa, seurata vaaleja ja jolla on joku mielipide tästä eikä mikään evvk, ei me kuitenkaan tälle mitään mahdeta.  Joskus tuntuu vaikealta löytää asiallista mediaa täältä – Aussien otsikot on täynnä liioittelevia ja mässäileviä väkivaltajuttuja, myös lasten silmille. Ainakin pääjutut. Ehkä julkisen palvelun kanava on asiallisempi. Töissä ainakin kuunnellaan paikallista julkisen palvelun radiota, jossa ei ole mainoksia ja tulee tuoretta, monipuolista musaa – ilmeisesti mulla meni vaan radiouutiset ihan ohi tänään, kun paiskottiin taas töitä hiki hiusverkossa.

Oli taas kiireinen työpäivä, mutta täällä kiire töissä tarkoittaa eri asiaa kuin Suomessa, ainakin meidän osastolla. Hommaa riittää eikä aika käy pitkäksi, vaikkakin joka päivä toistuvat kutakuinkin samat tehtävät. Ihmiset eivät kuitenkaan valita stressistä ja ylpeile siitä, kuten Suomessa. Suomessa tuntuu, että moni oikein ylpeilee stressillään ja kiireellään, ja ihmiset kilpailee siitä, kenen kalenteri on eniten täynnä. Samalla työpaikalla huomaa stressin ja kireyden, täällä taas ihmiset jatkaa no worries –meiningillä, tai sitten en vaan osaa lukea passiivis-aggressiivisuutta rivien alla. Mutta jotenkin vapauttavaa tehdä töitä ihan vain saadakseen rahaa, jota voi käyttää esimerkiksi reissuihin. Ei tarvitse stressata urasta, cv:stä, kutsumuksen toteuttamisesta, intohimon löytämisestä, maineesta, ammatillisesta profiilista, siitä onko tämä sitä mitä haluan tehdä loppuelämäni, olenko tarpeeksi hyvä ja mitä muut ajattelevat minusta. Okei, ehkä noita kahta viimeistä ajattelen, mutta kuitenkin. Että työ on vain työtä, joka mahdollistaa muita asioita, eikä se silti ole tylsää, tai jotain mistä pitää valittaa tai minne harmittaisi mennä, mikä pilaa sunnuntain koska seuraavana aamuna pitää lähteä töihin. Että työ voi olla ihan ok, vaikkei se olisikaan kiinni omassa identiteetissä. Niinkin voi elää.

Olen parina päivänä joutunut  vähän perehdyttämään meidän huoneen back-upia, joka on yleensä toisella osastolla, mutta on työskennellyt 20 vuotta talossa, ja tullut meidän apukäsiksi. On aina kuumottavaa antaa ohjeita vanhemmalle työkaverille, varsinkin ulkomaalaisena backpackerina. Apua, mites tämä nokkimisjärjestys täällä työpaikalla? Mitä hän nyt ajattelee minusta, suomalaisesta joka on kolmatta viikkoa töissä ja kertoo miten asiat täällä hoidetaan? Mutta sitten olin että no worries. Ei, edelleenkään ketään ei kiinnosta ja olet samanlainen duunari siinä missä kaikki muutkin. Jotain on kuitenkin muuttunut, koska aussien puhe ei kuulosta enää töissä niin nopealta kuin pari viikkoa sitten, saan sisäisessä puhelimessa paremmin selvää ihmisten jutuista ja ranskalaisen lähiesimiehen vahva aksenttikin on muuttunut ymmärrettäväksi. Kehitys kehittyy, tässäkin asiassa.

Muuten lähipäivinä olen tehnyt lähiseikkailuja ja australialaisia juttuja, kuten eksynyt Victoria Pointiin, yrittänyt käyttää bussikuskin puhelimen thainkielistä näppäimistöä, soittanut itselleni kolikkopuhelimesta (ensimmäisen kerran käytin sellaista ikinä) kaksi taksia (joista kumpikaan ei koskaan tullut), maannut nurmikolla ulkoilmaleffassa, aloittanut pikkujoulukauden ja ottanut tuntumaa Valleyn baareihin Suomiradiolaisten kanssa, testannut pari taloyhtiön uima-allasta, joogannut taas puistossa ilman mattoa, odottanut eeppistä ukkosmyrskyä joka ei koskaan tullut, väsynyt kosteuteen ja painostavaan ilmaan kunnes muistin taas kattotuulettimen olemassaolon, kokeillut kaupunkipyörää joka toimii vain jos haluaa nautiskella elämästä eikä päästä ajoissa töihin… Yrittänyt päästä eroon suomalaisesta suorittamismentaliteetista (Näenkö tarpeeksi? Koenko tarpeeksi? Olenko tarpeeksi sosiaalinen? Teenkö tarpeeksi hyödyllisiä ja tuotteliaita asioita?). Vaikka välillä tuntuu, että jään paitsi tärkeiden Suomi-tyyppien elämästä, lunta ei ole ikävä. Tuntuu hullulta, että täällä on +35, joulukoristeita ja on vasta kevät. Viime yönä näin unta, jossa olin palaamassa Suomeen tässä kuussa ja viettämässä Suomi-joulua. Heräsin ja olin helpottunut – onneksi se oli vain unta. Onneksi ei tarvitse lähteä vielä. Kuukausi sitten tapahtuneet asiat, Airlie Beach-reissusta puhumattakaan tuntuvat puoli vuotta sitten tapahtuneilta ja ajantaju on toisinaan sekaisin. Mitä kaikkea tässä ehtiikään vielä tapahtua…

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *