Itsestäni etsittävä on mun joulurauhaa

[Insert ajankohtainen maailmanpolitiikan katsaus:] Alkuviikosta juteltiin saksalaisten työkavereiden kanssa Berliinin iskusta. Toinen ei ollut ikinä käynyt Berliinissä, mutta tottakai joulumarkkinoilla tapahtunut rekka-ajo kosketti, ja se vaihtoi profiilikuvakseen tyylitellyn Saksan lipun, kuten näissä tilanteissa tapana on. Surullisinta on, että näihin tapahtumiin vain turtuu, siihen että ihmiset muuttavat profiilikuviaan ja ilmoittavat Facebookin sovelluksen avulla olevansa turvassa. Mitä ihmettä Euroopalle tapahtuu? Jos vastaavaa olisi tapahtunut Suomessa, mulla menisi pasmat ihan sekaisin ja haluaisin vain puhua tapahtuneesta koko ajan. Jotenkin tuntuu, että nyt pitäisi vaan olla siellä rakkaassa Euroopassa. Monestakin syystä. Kaikesta huolimatta. Mutta onneksi on saksalaisten marsipaani- ja Glühwein-eväät, joita mussuttaa töissä. [Maailmanpolitiikkapaasaus out.]

Ausseissa on tosiaan joulu täydellä tohinalla meneillään. Selvisin jokin aika sitten keskustasta kotiin viime hetken jouluvalmistelureissulta, ja meinasin jäädä jumiin, kun keskustassa oli todella kitsch jouluparaati, jota aikuisetkin jäivät toljottamaan. Mitä kitschimpää, glitterimpää ja överimpää, sen parempi.

20161222_185148.jpg

Aikuinen ihminen ratsastaa oikealla kamelilla. Ennen ajattelin, että aikuisten ihmisten osallistuminen joulukuvaelmaan on noloa (tiernapojat on vielä ok), mutten näköjään ollut nähnyt mitään.

Ehkä kun täällä ei ole samanlaisia mahdollisuuksia nauttia ns. perinteisestä ja ”oikeasta” (mikä kellekin sitten on oikea) joulusta, aussit vetävät sitten reippaasti yli. En ole suuri jouluihminen, mutta kaipaan joulun rauhaa ja hiljentymistä. Tai sitten saksalaisten joulumarkkinoiden gemütlichkeitia (vähän kuin hygge). Sitä täällä ei ole tarjolla, mutta jos tykkää ihmisvilinästä, huvipuistoista ja vilkkuvaloista, tämä on jouluparatiisi. Varsinkin valoista paikalliset menevät ihan sekaisin ja jaksavat jonottaa yli tunnin valaistuun puistoon, puhumattakaan siitä että ajetaan letkoissa jouluvalokilpailuun osallistuvien ihmisten pihoille. Pakkohan hullut joulupihat oli nähdä omin silmin, sillä ihmisten pihojen kyttäys, kitsch ja ihmisten outoudelle nauraminen nyt vaan on parasta. Kerrostalokyttäys ja tirkistely to the max.

20161217_201238.jpg

Jotkut ihmiset asuu näin joka päivä. Ainakin lokakuusta lähtien. Yes in someone’s backyard.

20161217_201513.jpg

Ei sillä niin väliä ettei Jeesus oo oikeesti syntynyt jouluna (ei kerrota kellekään).

20161217_211754.jpg

Strobolla vai ilman? Ei epileptikoille tai migreenikoille. Rauhaa, vain rauhaa.

20161217_214654.jpg

Tämä piha oli yksi jouluvalokilpailun voittajista. Mistäköhän johtuu?

Jouluvaloturneen jälkeen oli lähinnä paha olo. Onko terveellistä viedä muksuja tuollaisiin paikkoihin ja samalla opettaa, että jouluna tulee kuluttaa niin paljon kuin sielu sietää? Toisaalta, tulin kokemaan jotain uutta. Onhan tämä aito ja oikea joulu jollekin. Halusin mennä ilmaiseen ulkoilmaleffaan katsomaan jotain jouluelokuvaa, mutta ne leffat jotka olisin halunneet nähdä, olivat väärinä päivinä ja eilen ukkosmyrsky pelotteli mua ja kämppiksiäni, joten päätimme pysytellä sisätiloissa. Kukaan ei oikein innostunut mun Netflix-ideasta, joten katsoin Painajainen ennen joulua -leffan keskenäni. Toisaalta todennäköisesti ilmaisen leffan ja jouluilotulitusten synnyttämä väenpaljous olisi ollut mulle taas ihan liikaa…

Yritin viime viikolla selittää aussilaiselle duunikaverille suomalaista jouluaattoa, ja että jouluaatto on itseasiassa pääpäivä, koska silloin joulupukki tulee kylään. Tästä seurasi mielenkiintoinen dialogi:

– Miten joulupukki siis tulee teille?

– No siis porojen kyydissä. Siis joulupukki tulee ovesta, ei savupiipusta.

– Niin niin, mutta miten joulupukki nyt siis ihan oikeasti tulee teille?

– No etkö tiedä, että joulupukki on Suomesta?

-Niin mutta miten te siis voitte nähdä joulupukin, ihan oikeasti? (tässä vaiheessa aussin no worries -pokka meinasi pettää)

– No siis niin, että joku pukeutuu joulupukiksi ja esittää joulupukkia.

– Aaaa…

– Joku sukulainen voi esittää joulupukkia tai sitten sen voi tilata, ja jotkut kiertävät kodista kotiin jouluaattona.

– Ahaa… Siis sä voit oikeesti tilata joulupukin himaan?

Kaikkea sitä. Tänään kerroin myös toiselle saksalaiselle, että Lappi sijaitsee Suomessa (sen verran mäkin tiedän Lapista), kun näytin Melbournessa tapaamani belgialaisen joulupukkituttuni (also known as puuseppähostellijamppa) tuoreita Lappi-valokuvia (olen pari vuotta sitten myös korjannut toisen ulkkarin käsityksen siitä, ettei Lappi ole saari. No, mutta mistä sitä nyt voi tietää?). Siellä se belgialainen nyt painelee revontulten loimutessa toisella puolella maailmaa, maassa joka on mun maa, mutta paikassa joka on mulle mitä eksoottisin ja vierain. Hassua.

En tiedä johtuuko joulusta, vuoden loppumisesta ja sen aiheuttamasta nostalgisoinnista vai mistä, mutta olen parina viime viikkona vajonnut välillä melankolian alhoon ja ystäväni Yksinäisyyden seuraan, ja se on näköjään mahdollista ihan täällä Sunshine Statessakin. Tiedän ja näen joka päivä, kuinka kaunista ja kesäistä täällä on, eikä mulla ole yhtään ikävä lunta ja pimeää (jotenkin toistan itseäni tässä). En ole kyllästynyt tähän vihreyteen, hulluihin lintuihin jotka herättävät mut aamuisin, puihin joita Suomessa ei ole ja joiden nimiä en tiedä, ja puiden kukkasiin jotka tippuvat jalkakäytävälle ja tuntuu kuninkaalliselta kävellä terälehtien päällä. Tiedän, että mulla on hyviä ihmisiä ympärillä, ja loputtomasti mahdollisuuksia tutustua aina uusiin ja uusiin ihmisiin (ja selittää samat jutut yhä uudelleen), jos vain haluan. Tiedän, että mulla on ollut tämän neljän WH-kuukauden aikana ihan naurettavan helppoa ja hyvä tuuri hostellien, kämppien ja duunin suhteen moneen muuhun backpacker-kohtalontoveriini verrattuna. Miksi sitten joskus on todella tyhjä olo, vaikka teen koko ajan kaikkea?

Vaikka olen asunut ulkomailla ennenkin, en kai ennen tajunnut, kuinka vaikeaa on olla näin pitkään erossa läheisistä maailman toisella puolella, kun tietää ettei käy välillä kotona, tai ettei kukaan tule käymään. Jos joku tulisikin, visiitti kestäisi ainakin kaksi viikkoa, mikä voisi olla hankalaa. Tai se voisi laittaa mut vielä enemmän hajalle. Puhumattakaan siitä, että olisin mennyt käymään kotona jouluna – ei täältä vain lähdetä käymään yhtään missään, ei edes toisella puolella kaupunkia. Joskus on vain ikävä sitä, että voi viettää aikaa jonkun kanssa, jonka on tuntenut kauan ja joka tuntee myös mut, mun historian, ymmärtää mun käyttäytymistä ja tajuaa puolesta sanasta, mitä tarkoitan. Elämäntarinaa ei tarvitse aloittaa taas uudestaan, tai pitää sitä perhanan no worries -happyface-fasadia koko ajan päällä. Ei tarvitse hakea huomiota postailemalla someen kaiken maailman kuvia ja kerjäämällä tykkäyksiä – toisaalta onneksi on some, niin saan illuusion asioiden jakamisesta, silloin kun se ei ole mahdollista. Voi olla, että pitäisi vaan olla rohkeampi ja avoimempi, ja ennen kaikkea kärsivällisempi, koska syvälliset ihmissuhteet ei synny nopeasti, mutta on toisaalta myös tosi rankkaa olla jatkuvasti kuin avoin kirja, en oikein pysty siihenkään. En usko, että kärsin kulttuurishokista, koska Stralia nyt on todella helppo maa ainakin länsimaiselle, englantia ihan ok puhuvalle eurooppalaiselle. Sen sijaan keksin tänään töissä tulevan postausidean työnimellä ”Mikä kaikki Australiassa ottaa päähän” (okei, mielessä oli kyllä ihan muu verbi), jonka varmaan toteutankin – mutta ei hätää, onnellisen lopun kanssa. 

Ehkä olen vain oivaltanut, etten kuulu tänne, mun paikka on Suomessa, ja mun kuuluu sittenkin tavoitella tiettyjä asioita, joita osittain lähdin pakoon. Että olen onnellisin Suomessa, kaikesta huolimatta. Mikä on itseasiassa hyvä ja positiivinen havainto. Australia on toisaalta ollut juuri sitä, mitä tarvitsin, kaipasin ja odotin, ja enemmänkin – ja toisaalta tämä ei ollut ihan sitä, mitä luulin. Mutta ei voi tietää, jos ei kokeile. Nyt tuntuu absurdilta, että mun kesti näin kauan tehdä päätös ja lähteä, kun täällä mä nyt olen ja möllötän ja teen arkipäiväisiä asioita kuten kuka tahansa aikuinen ihminen, ja niin kauan kuin en avaa suutani, käyn paikallisesta (”En ole ennen kuullut tuollaista aksenttia, mistä sä oot kotoisin?”).  Kuitenkin pysähdyin, kun yksi FB-kavereistani kommentoi kuvaani sanomalla, että taidan elää elämäni parasta aikaa. Teki mieli vastata siihen, että no en mä nyt oikeastaan elä. Tai siis kun mä olen elänyt viimeiset kymmenen vuotta elämäni parasta aikaa. Tottakai tulen muistamaan tämän elämänvaiheen ja reissun aina, ja nämä hienot jutut, mitä olen täällä tehnyt, olen aina halunnut tehdä ja tulen vielä tekemään. Mutta en voinut vastata muuta kuin että mikäs täällä ollessa ja tarinoita kerätessä. Ja toisaalta, usein juuri silloin, kun meinaan vajota ”mitä ihmettä teen täällä, mun pitäisi olla jossain ihan muualla”-ajatuksiin, joku ottaakin yhteyttä, kysyy mua jonnekin tai vastaa mun viestiin. Universumi kuulee. Ja sitten mun pää on taas täällä. Ei Suomessa. Itsestäni etsittävä on mun joulurauhaa ja silleen. Ehkäpä suomalaiset joululaulut auttavat, tai usko siihen että elän vain pientä suvantovaihetta?

Jos nyt kuitenkin yritän tehdä pienen reality checkin, niin todennäköisesti muistelen vielä huvittuneesti, kuinka joskus päällimmäiset ensimmäisen maailman ongelmani ja huolenaiheeni olivat valaiden muuttokauden, kilpikonnien pesimäsesongin ja lepakkohoitolan missaamiset, stressaaminen siitä jaksanko melkein kolmekymppisenä festaritelttailla neljä yötä ja olla duunissa festareilla huonosti nukuttujen öiden jälkeen, vilustunko ja lähteekö ääni (ihan realistinen stressi) ja ehdinkö nyt nähdä kaiken mitä Lonely Planet, Trip Advisor, Instagram ja backpackerit mulle suosittelevat tällä Once in a lifetime -reissullani. Sitten voin myös muistella täällä tapaamiani tyyppejä, jotka tulivat Australiaan aika paljon köyhimmistä maista kuin minä, osaavat englantia huonommin kuin minä, mutta tulevat silti, koska heillä ei ole vaihtoehtoja ja on pakko lähteä ja yrittää, ja joilla on ehkä himpun verran haasteellisempaa täällä ihmemaassa kuin mulla. 

Tosiaan, olen menossa uudeksivuodeksi festareille Tasmaniaan, joka vastaanottaa uuden vuoden ensimmäisten paikkojen joukossa maailmassa,  – aika siistiä. Tätä ennen olen pari päivää kaverini kaverin luona Hobartissa. En ole koskaan tavannut tätä majoittajaani, mutta sen tiedän, että hän on vietnamilainen, joten voin kertoa omasta reppureissustani ja joulusta 2012 Mui Ne:ssa matkaoppaiden kanssa – oi niitä aikoja, kun jouluaatto baarissa hiekkarannalla kuulosti vielä hyvältä idealta. Paitsi että taitaa se kuulostaa vieläkin, koska juuri biitsille olen taas aattona menossa. Ihan vaan, jotta saisin niitä stereotyyppisiä bikinit ja tonttulakki-kuvia silleen ironisesti. Kyllä tästä hyvä tulee. Tarvitsen vain uuden loman tämän loman jälkeen. Onneksi olin tänään sen verran kaukaa viisas ja keski-ikäinen, että varasin itselleni joululahjaksi Grouponin tarjoushieronnan heti kun kotiudun reissusta. Itseasiassa odotan hierontaa enemmän kuin tulevia festareita, koska särkee joka paikkaan, kiitos työn. I’m too old for this shit. Or getting too old.

Suhteet Oma elämä Mieli Matkat

Vompatti sylissä, python kaulassa ja koala käsivarsilla on hyvä olla

Kääk, en voi uskoa etten ole blogannut kohta melkein kuukauteen. En voi syyttää edes teknisiä ongelmia, kun wifikin toimii kuin unelma. Ehkä en ole vain ottanut aikaa ja istunut rauhallisesti alas. Tai jos olen, olen keskittynyt lukemaan self-help-guruni Elizabeth Gilbertin elämästä ja teoista. Kämppis kysyi, onko Eat, pray, love hyvä, ja sanoin että enimmäkseen joo, mutta välillä päähenkilö ärsyttää, koska se on onnekas, etuoikeutettu valkoinen heteronainen, joka valaistuu ja saa ystävänsä ostamaan balilaiselle yksinhuoltajaäidille talon. Olen siis Gilbertille kateellinen – ja toisaalta tunnistan hänestä itseni, onhan kyseessä tyypillinen kolmenkympin kriisi -kirja. Luonnollisesti seuraan Gilbertia Facebookissa, Instassa ja ostin hänen uuden luovuuskirjansa, joka on erittäin helppolukuinen. Aistin Paolo Coelho-vaaran, mutta katsotaan miten Big Magic (miksi meinaan kirjoittaa Bic Mac?) kehittyy.

Olen myös radioharrastuksesta innostuneena kuunnellut Yle Areenan podcasteja ja löytänyt paikallisten teekkareiden kuntosalin, koska asun teekkarikylän kupeessa. Viimeisimpänä olen turhautunut kuntosalin joogamaikkaan, jonka joogapaitana on jonkun baarin mainospaita, ja joka viimeksi vaihtoi tunnin jälkeen joogahousunsa maastokuvioisiin housuihin ja prätkärotsiin – no, guruista on moneksi, I guess. Arki-illat menevät nopeasti, kun yrittää liikkua, kokkailla seuraavan päivän lounaan (mitä en tee ikinä Suomessa), vaihtaa kuulumiset kämppisten kanssa ja hoitaa muita adulting-asioita. Olen välillä jopa googlaillut ruokareseptejä. Mitä seuraavaksi, alan suunnitella ruokailuja monta päivää etukäteen ja teen ruokaa pakkaseen? Joo ei. Joskus tuntuu, etten Suomessa edes tiedä, mitä perusarki tarkoittaa, mutta täällä taas niin sanotun seikkailun keskellä vietän tällä hetkellä hyvinkin rutinoitunutta elämää, käyn töissä ja menen ajoissa nukkumaan siinä missä paikalliset kollegatkin. Katson jopa Netflixia, mitä en tee Suomessa ikinä. Suomessa juoksen arki-iltoinakin kaiken maailman menoissa pää kolmantena jalkana, mutta se mitä Suomessa pidin todella tylsänä rutiinielämäntapana, on täällä oikeastaan ihan jees ja rentouttavaa. Siis niin sanotun elämisen keskittäminen viikonloppuun. Kun normiarjessakin on niin paljon uutta, virikkeitä ja ajattelua stimuloivaa, ehkä vähempikin hössötys riittää. Myös fyysinen työ saa tajuamaan omat rajat paremmin ja sisäistämään, että itsestä kannattaa pitää huolta hoitamalla perusasiat eli syöminen ja nukkuminen. Tai sitten toisinaan ärsyttävä no worries-mantra on iskoistunut alitajuntaani.

Elän muutenkin outoa lifestylea, koska paikallisten silmin olen backpacker, joka varmasti tekee koko ajan jotain jännää, kun taas esimerkiksi saksalaisten working holiday -kollegojeni mielestä en ole nähnyt vielä yhtään mitään ja nyt pitäisi kiirehtiä, kun en edes meinaa tehdä toista Aussi-vuotta. Ach, gotta love saksalainen suorittaminen. [Toim.huom. Duunin saksalaispariskunta on oikeesti tosi huippu, koska sain niiltä glühwein-teepussin, jonka voin sekoittaa punaviiniin ja lämmittää. Ihanaa, joku ymmärtää saksalaisten joulumarkkinoiden päälle!) Joillain ihmisillä on täällä kaiken maailman mielipiteitä ja näkemyksiä, miten mun pitäisi täällä olla ja aikani käyttää – tai ehkä englanniksi on helpompi kommentoida asiaan kuin asiaan että ”you should” sitä ja tätä. Näkemyksiä voi kuunnella, mutta joskus sitä tietää itse paremmin, mikä on itselle hyväksi. Toisaalta ”you should” ei välttämättä tarkoita ihan kirjaimellisesti ”sinun pitäisi”. Tai kuten äitini Skypessä sanoi: ”älä ota sitä niin vakavasti, mitä vieraat ihmiset sanoo sulle!”

20161119_142009.jpg

Asiaan liittymätön poseeraus robottikengurujen kanssa.

Itsenäisyyspäivä tuntui oudolta täällä kaukana kotoa. En halunnut kuunnella Finlandiaa, mutta luin kaiken Linnan juhlista, onhan sen katsominen ainoa tapa, miten vietän itsenäisyyspäivää. Menin töihin normaalisti ja hillitsin yllättävän mielihaluni hihkua työkavereilleni ”Tiedätkö mikä päivä tänään on? Arvaa?” Ihan niin kuin itsenäisyyspäivä olisi mulle vuoden suurimmat bileet, tai olisin todella isänmaallinen ihminen. Kuten aiemminkin, ulkomailla olen patrioottisempi kuin kotona koskaan. Toisaalta olen hyvällä tavalla vain yksi muista kansallisuuksista ja mamuista, jotka vievät paikallisten työt mutta tuovat verorahoja Ihmemaa Ozin kassaan.

Itsenäisyyspäivänä töiden jälkeen etsin kaupungilta yllätysjoululahjaa firman pikkujouluihin. Kaikkien piti tuoda jokin joululahja töihin Evil Santa-leikkiä varten. Kyseisessä leikissä jokainen sai ottaa purkista numeron, ja lahjoja valittiin kasasta numerojärjestyksessä. Jos ei pitänyt lahjastaan, sai varastaa jonkun toisen lahjan, mistä tulee tämä leikin Evil-osuus. Jos oma lahja varastettiin, sai ottaa uuden lahjan, kostaa varkauden tai pistää vahingon kiertämään varastamalla jonkun muun lahjan. Suurin osa oli kiltti, eikä varastanut lahjaa, jotkut taas käyttivät tilaisuuden hyväkseen luonnollisesti varastamalla pomojen lahjoja. En tiennyt, pitääkö pikkujouluihin tuoda joku läppälahja vai oikeasti hieno ja käytännöllinen lahja. Löysin ihanan, mutta lompakolleni vaaralliseksi osoittautuneen kirjakaupan, jossa myytiin myös kaiken maailman krääsää, ilmeisesti Secret- ja Evil Santa-pikkujouluperinteitä ajatellen. Arvoin ensin flamingo-jouluvalojen ja Drink Markers-ukkeleiden välillä, mutta päädyin mielestäni hienoon pullonkorkinavaajaan, joka oli sininen meksikolainen painijaukkeli (en muista oikeaa termiä, mutta se näyttää vähän Power Rangerilta), ja kuin itsenäisyyspäivän kunniaksi löysin samasta kaupasta paljon Marimekon servettejä. Mitä itsenäisyyspäivän taikaa, simsalabim ja Suomi 99! Luonnollisesti ostin sinivalkoiset Unikko-servetit, eli kun korkinavaaja lasketaan, ostin siis peräti kaksi lahjaa tähän hienoon pikkujoululeikkiin. Olin todella tyytyväinen ostokseeni, mutta kun yksi työkavereistani avasi pakettini viimeisten joukossa (muut olivat saaneet muun muassa automaattiase-mallisia vesipyssyjä, puhallettavan palmu- juomacoolerin ja muita kesäisiä lahjoja), hän ilmaisi suoraan mielipiteensä ”this is the shittiest present ever”. Miksi odotin, että ketään muuta kuin suomalaista kiinnostaisi Marimekko – en tiedä. Syytän itsenäisyyspäiväkohtausta.

Pienestä lahjatakaiskusta huolimatta osaston pikkujoulut sujuivat muuten hyvissä merkeissä Mahdollista vain Australiassa -teemalla. Tästä lähtien kaikkien seuraavien firman pikkujoulujen rima on aika korkealla, sillä pomo järjesti meille kunnon yllätyksen. Kokoonnuimme roskakatokselle, missä meitä odotti kunnon paikallinen Crocodile Dundee, eli villieläinten hoitajamies, jolla oli tietysti mukanaan erilaisia eläimiä. Mies kertoi eläimistä kaiken maailman hauskoja faktoja ja antoi meidän silittää muun muassa pientä krokotiilia, pöllöä, frogmouth-lintua ja sokerioravaa. Loppuhuipennuksena mies toi oman lemmikkivompattinsa mukaan, jonka oli adoptoinut, kun sen emo jäi auton alle ja tämä kyseinen vompatti oli emonsa pussissa. Halukkaat saivat pitää tätä 20-kiloista mötkälettä sylissä, ja jostain syystä se halusi istua takajalat pystyssä. Miten tuollainen olento voi olla olemassa!

20161209_143413.jpg

Vompatin rapsuttaminen on muuten aika harvinaista herkkua, jota moni ei saa kokea. Onnenpossu minä!

20161209_142841.jpg

Eikä eläinteemaisia aussipikkujoulua ilman pythonia. Kukaan ei pelästynyt käärmettä, vaan päinvastoin, kaikki työkaverini halusivat koskea sitä ja heittää tämän lötkön kaulaansa. Yllättävän moni vaikutti jopa tietävän, miten käärmettä kuuluu pidellä ja nostaa ihmisten kauloihin. En ensin halunnut osallistua tähän seuraleikkiin, mutta kun saksalainen työkaveri yllytti, en voinut jäädä nössöilemään. Python ei tuntunut ollenkaan ällöttävältä, limaiselta tai liukkaalta, mutta epäselväksi jäi, miten muut pysyivät paikallaan ja niin rauhallisena, kun käärme liikkui koko ajan ja oli niin suunnattoman lihaksikas. Rentoutuminen oli kieltämättä vaikeaa, vaikka yksi esimiehistä heitti ”it’s only a big snake”, ”se ei ole myrkyllinen, se tappaa kuristamalla” ja ”kunhan et pudota sitä”. Kun käärmeen pää alkoi kääntyä mua kohti, oli aika sanoa ”can someone take this snake please?” Villieläimiä roskakatoksessa, sarjassamme taas yksi parhaita Australia-kokemuksia tähän mennessä.

20161209_144324.jpg

Koko organisaatiomme pikkujouluissa puolestaan ihmettelin pieniä yksityiskohtia, kuten ihmisten silkkipaperisia kruunuja ja Christmas Crackereita eli konvehteja, joita pitää vetää rusettien molemmista päistä. Tällöin cracker hajoaa, ja sisältä voi paljastua karkkeja, mietelauseita kiinalaisten onnenkeksien tapaan… tai liian lyhyt mittanauha, jonka sain. Mystistä. Siitä vaan ottamaan ideoita seuraavaan firman pikkujouluun!

Olen onnistunut vihdoin korkkaamaan myös lisää pakollisia Brisbane-nähtävyyksiä. Yksi Brisbanen suosituimmista ulkosaarista, Stradbroke Island oli hieno ja jo puolen tunnin lauttamatkalla tunsin rauhoittuvani. Kuin Suomenlinnaan menisi, vaikkakin saaressa ei ollut Suomenlinnan tyyppisiä juttuja ollenkaan. Koska olin taas liikenteessä yksin, missasin täysin Straddien alkupään hautausmaiden puissa mahdollisesti loikoilleet koalat, siis villit koalat. Turvauduin auton sijaan hop on-hop off-shuttle bussiin, joka oli kuitenkin kätevä menopeli. Tarkoituksena oli käyttää enemmän aikaa villien koaloiden bongaukseen, mutta katsoin vain päänähtävyyden eli Straddien lookout-reitin. Maisemat muistuttivat Great Ocean Roadin jylhiä, meren muokkaamia kallioita. Kalliot olivat välillä mustia kuten Islannissa. Meri aaltoili taas ihmeellisissä sinisen, turkoosin ja vihreiden sävyissä ja hypnotisoi.

20161128_125746.jpg

Straddie.

Tottakai puhelimen akku loppui aika alussa ennen lookoutin parhaimpia rotkomaisemia, mutta ehkä ihan kaikesta ei aina tarvitse olla kuvaa. Ehkä riittää, että olen nähnyt paikat itse omin silmin, yrittänyt kuvailla niitä parhaani mukaan päiväkirjaani, ja saanut iltapäivästä ikimuistoisen nestehukka/auringonpistoskohtauksen, vaikka kuinka luulin olevani täydellisen varustautunut helteeseen. Ajattelin, että tulen Straddieen vielä uudestaan ja tällä kertaa vaikka kuudelta aamulla, mutta sitten muistin self-help-guruni Gilbertin yhden opetuksen: miksi haikailla, että haluaa jonnekin paikkaan joskus takaisin ja on jo surullinen siitä, ettei tiedä koska pääsee sinne uudestaan, kun on jo siellä paraikaa? Miksei nauttisi hetkestä ja ajattelisi, että no nyt mä olen täällä. Olen tässä. Kuten myrskyisessä Noosassa, jossa missasin surffitsäänssit täysin, mutta unohdin harmitella sitä, kun mulla oli niin hauskaa haaveillessani keskenäni.

20161128_124504.jpg

Tulin myös taas vaihteeksi siihen tulokseen, että Australia on itseasiassa yllättävän huono rantakohde, ainakin itselleni. Kestän aurinkoa todella huonosti, ja kun kosteus vie janon tunteen, juomisen unohtaa, mikä kostautuu yhtäkkiä. Rannoilla ei ole juurikaan puiden suojaa tai varjoja. Meressä ei kovin usein voi uida rauskujen, meduusojen, haiden tai varoitusten takia, ja jos varoituksia ei ole, aallot tekevät uimisesta joka tapauksessa mahdottoman. Meri pitää siis joko kesyttää surffaamalla, veneilemällä, melomalla tai suppailemalla. Merta voi myös ihailla kaukaa ja kuunnella aaltojen kuohuntaa turvallisen etäisyyden päästä. Miten Straddien muut turistit pystyivät ottamaan aurinkoa ja pomppimaan meressä saamatta auringonpistosta, se jäi mysteeriksi. Erään työkaverini mukaan (sama tyyppi myöhemmin haukkui lahjaani) auringonpalvoja-aussit ovat vain kännissä koko ajan, mikä auttaa unohtamaan auringonoton vaarallisuuden. Melanooma on kuitenkin vähentynyt Ausseissa tehokkaan kampanjoinnin myötä, joka muistuttaa veden juomisesta, aurinkorasvasta ja hatun käyttämisestä. Aussien nahka ei ole yhtään sen parkkiintuneempaa kuin meillä muillakaan, vaikka tavoitteena on ilmeisesti saada kuuluisa aussie bronze.

Straddien villien koaloiden missaaminen ei enää haittaa, kun sain tutustua näihin hassuihin otuksiin taas lähemmin Lone Pine Sanctuary -eläintarhassa. Olin Victoriassa jo saanut silitellä ja rapsutella koalaa, mutta tällä kertaa sain pidellä koalaa kunnon turistin tyyliin. Sekin oli mulle sen verran jännää, että ensimmäiset pari kertaa nojauduin taaksepäin vaistomaisesti, kun koalaa ojennettiin istumaan kämmenieni päälle. Toisin kuin luulin, koalaa ei siis aseteltu kaulaani roikkumaan, vaan sille piti tarjota istuma-alusta, mikä oli todella hassua. Kärsivällinen hoitaja käski pysyä paikallaan, koska ideana on, että koala luulee mua puuksi. Enpä tuolloin vielä aavistanut, että viikon päästä tästä kokemuksesta pidän hervotonta pythonia kaulassa. Olin onnekas, koska näin muutamankin koalan liikkuvan, ja yksi jopa hyppäsi korkeammalle oksalle, mikä on hyvin harvinaista. Koalathan siis yleensä vain syövät ja nukkuvat, kuten totesimme syyskuussa.

20161203_130906.jpg

 Valmistautumassa kannattelukoitokseen…

20161203_130933.jpg

… siinä lepää!

Koaloita enemmän pidin kuitenkin kenguruista, jotka ovat vaan jotenkin niin kauniita, vaikkakin välillä toopeja ja pelottaviakin eläimiä. Erityisesti kaksimetriset, lihaksikkaat punakenguru-urokset voivat innostua potkimaan ja nyrkkeilemään, jos sille päälle sattuvat. Kengurut kerjäsivät ruokaa kuin koirat, ja olivat pettyneitä, kun en ruokkinut niit. Tämä oli taas yksi yksin matkustavan reissaajan ongelmista, sillä missasin tällä kertaa ruokapussien ostopaikan, enkä sitten loppujen lopuksi jaksanut raahautua ruokapussiostoksille uudelleen. Toisaalta muistin yhä traumatisoivat Naru Koala Parkin muovirasiat, joita turistit jättivät ympäri eläintarhaa kun kyllästyivät wallabien ruokkimiseen. Miten kengurut pysyvät niin solakkoina, vaikka niitä koko ajan syötetään, en tiedä. En myöskään tiedä, kuinka eettistä ja fiksua on syöttää eläintarhan eläimiä koko ajan.

20161203_104839.jpg

 

20161203_104926.jpg

 

20161203_134041.jpg

Tulis aika pahaa jälkeä jos tollainen hunk vetäisi lättyyn.

Ihailin jälleen kerran lintuja, kuten värikkäitä papukaijoja ja kookaburria. En tiennyt, että voisin fiilistellä lintuja niin paljon ja pitää linnuista, ehkäpä siksi koska ne ääntelevät kuin kissat tai apinat eivätkä arastele ihmisiä samalla tavalla kuin Suomessa. Naureskelen edelleenkin brush turkeylle, iibikselle, magpielle, teekkarikyläni puussa huutaville oudoille pikkupapukaijoille ja muille linnuille, joiden nimiä en tiedä enkä muista edes Queensland Museum -visiitin jälkeen. Ihailin myös kaukaa Queenslandin erikoisuutta, aitauksessa olevaa kasuaari-lintua, joka on harvinainen, kaunis mutta tappava. Emut ovat leppoisia kavereita kasuaariin verrattuna. Ainakin Lone Pinen kuuluisa yksisilmäinen emu.

20161203_110418.jpg

Yksisilmäisen emun kanssa.

Lone Pinessa oli myös Tasmanian tuholainen, joka juoksi koiramaisesti ympyrää. Australian koirat eli dingot keskittyivät chillaamiseen.

20161203_095410.jpg

Vesinokkaeläimen pieni koko ja uintinopeus yllättivät. Vesinokkaeläin oli laitettu pimeään akvaarioon sisätiloihin, joten siitä oli mahdotonta saada kunnon kuvaa. Siinäpä taas outo eläin, joka tekee kaikkea: se munii, sillä on turkki, se ui ja sukeltaa, se on nisäkäs ja vielä myrkyllinenkin. Siis kunnon supersankarieläin, evoluution helmi. Sen kun näkisi luonnossa, vaan on aika vaikea suoritus se.

Viime sunnuntaina löysin varsinaisen paratiisipuiston, eikä tarvinnut mennä kauas. Ehkä Roma Street Parklands on todella turre ja melkeinpä kitsch, mutta kaunis silti.

20161211_101800.jpg

Sanoisin, että olen onnistunut muodostamaan aika hyvän käsityksen Brisbanen päänähtävyyksistä. Toimivan joukkoliikenteen lisäksi ikävöin kuitenkin kulttuuria, ja oikein janoan sitä, että näkisin jotain ihmeellistä ja visuaalisesti häikäisevää, luovaa, aisteja ja ajattelua virkistävää, ajatuksia herättävää, jota voin ihmetellä ja hämmästellä. Ehkäpä puistot lasketaan kulttuuriksi? Tottakai täällä voi mennä elokuviin, on teatteria, balettia ja oopperaa, sekä joitain vanhoja rakennuksia.  Sitäpaitsi kuinka usein Suomessa käyn oopperassa, baletissa tai teatterissa.

Usein kuitenkin tuntuu siltä, ettei aussikulttuuri ole sellaista, mitä ei olisi missään muualla, erityisesti muissa Commonwealth-maissa kuten Kanadassa, Usa:ssa ja Briteissä. Roma Street Parklands on persoonallinen, mutta toisaalta sen kaltaisia puistoja löytyy ympäri maailmaa. Toisaalta pitää kuitenkin muistaa, että kyseessä on uusi, vain reilut 200 vuotta vanha maa. Australian juttu ja persoonallisuus on juurikin tässä upeassa  luonnossa, kasveissa ja eläimissä, joita ei muualta löydä, sekä erikoisissa sääilmiöissä ja ilmastossa. Sellaista kulttuuria ihminen ei ole tehnyt tai keksinyt – tosin valitettavasti muokannut ja tuhonnut. Kuinka usein Suomessa voin ostaa tuoreita mangoja ja taatusti hyviä avokadoja perus ruokakaupasta? Kuinka usein näen näin värikkäitä kukkia puissa, keskellä joulua? Kulttuurista puheenollen, tällä hetkellä intoilen duunipaikan bookswapping-hyllyn löytämisestä, jossa ei ollut todellakaan mitään hostellipokkareita vaan muun muassa Dostojevskin Sota ja rauha. Toinen kysymys on, missä vaiheessa ehdin lukea tiiliskivikirjoja?

Suhteet Oma elämä Mieli Matkat