Tällä viikolla Airlien trooppiset biitsit sekä aurinkorasvan ja hien valuminen pitkin naamaa vaihtuivat Brisbanen rapsakkaan kevätmyrskyyn. Maanantaina oli tuulista, sateista, sumuista ja pilvistä, mutta tiistaina sää vaihtui itselleni sopivaan + 24 asteeseen, ja tänään aamulenkillä ehdin jo vähän palaakin, kun luulin etten tarvitse aurinkorasvaa vielä aamukahdeksalta – virhe!

[Kirjoitan tätä muuten taas pari päivää suunnitellusta julkaisuaikataulustani myöhässä, koska rakkaassa hostellissani on ilmainen ja rajaton netti vain tunnin päivässä per laite. Mikäli lukijoita internetin ihmeellinen maailma Down Under kiinnostaa. Eli tämähän tarkoittaa taas paikallisen kirjaston valloittamista, mikäs sen seesteisempää, ainakin on rauhallista ja ilmastointi pelaa!]

Näin hauskana kuriositeettina, maanantaina vietettiin kansallista vapaapäivää, eli Englannin kuningattaren syntymäpäivää. Kuningatar löytyy Australian viiden dollarin setelistä, enkä edelleenkään ole ihan kartalla maan politiikasta, demokratiasta tai kuningattaren nykyasemasta Australiassa, mutta googletuksen perusteella kuningatar on syntynyt oikeasti huhtikuussa, ja Länsi-Australiassa kyseistä syntymäpäivää vietetään kesäkuussa, kun taas täällä Queenslandissa lokakuussa. Koska sunnuntai on Ausseissa myös yleinen seitinohut kaljankittauspäivä, siinä missä perjantai ja lauantaikin, eikä suinkaan rauhallinen työviikkoon orientoitumisen päivä, jotenkin tuntuu että kuningatarpäivä on vain tekosyy pitää maanantai vapaata ja kaupat auki lyhyempään. Kansallisia juhlapäiviähän ei vaan voi olla liikaa!

Tähän väliin sananen aussien juoma- ja ulkonakäymiskulttuurista näin kuukauden havainnoinnin perusteella:

–   julkijuopottelusta seuraa sakkoja, joten vallalla on ilmeisesti jenkkiläinen paperipussista juomiskäytäntö, tosin pussikaljoitteluun en ole vielä törmännyt

–   tupakoiminen kadulla on ankarasti säänneltyä ja röökiaski maksaa 20 dollaria; onneksi en polta. Roudaavatkohan paikalliset röökinsä Balilta, joka on ilmeisesti aussien ns. ruotsinlaivakohde?

–   jos baarissa rettelöitsijä ei suostu lähtemään baarista, seuraa roimat sakot, tai niillä ainakin uhataan

–   Airliessa paperit tarkistetaan aina kaikilta

–   kuten Suomessakin, alkoholit ostetaan erillisestä viinakaupasta

–   Juominen on todella kallista, eikä juomatarjonta tähän asti mitenkään huikean erikoista  – siihen ei siis kannata travellerin roposiaan sijoittaa, et missaa mitään. Olisin halunnut testata AB:lla jotain kivaa värikästä sateenvarjodrinkkiä, mutta jäi mysteeriksi mistä sellaisen olisi saanut. Sen sijaan kaljakannuja oli joka paikassa.

Ihmisliha käristyi AB:n laguunilla (kuulostaa jännemmältä paikalta kuin on, mutta ajoi virkistysasiansa).

Kuten vimeksikin postasin, Airlie oli bilemainettaan paljon pienempi ja rauhallisempi kaupunki, joskin Whitsundaysin saarista se lienee eläväisin. Baareja oli vain muutama, eivätkä pelkäämämme paikallisen nuorison Spring Break-ryyppylomakausi tai aussifutiksen finaali räjäyttäneet kaupunkia mitenkään, vaan dormihuoneemme tytöt olivat jopa meitä kolmekymppisiäkin rauhallisempia (mitä nykynuorisolle on tapahtunut?) ja menivät meitäkin aiemmin nukkumaan.  Nykynuorisosta puheenollen, olemme tällä reissulla yrittäneet kannustaa kohtaamiamme meitä 8-10 vuotta nuorempia travellereita milloin lähtemään Working Holidaylle, milloin opiskelijavaihtoon tai opiskelemaan. Go before it’s too late, olemme sanoneet ja muistelleet kaiholla opiskeluvuosia – onneksi nuoruuden käsite (mitä se ikinä tarkoittaakaan) on pidentynyt eikä meidänkään tarvitse vielä urautua.

Travellereita taitaa olla täällä havaintojeni mukaan kolmenlaisia; juuri lukiosta tulleet tai opiskelemaan pyrkivät, juuri yliopistosta tai korkeakoulusta valmistuneet (tosin muualla maailmassahan jo kandit ovat valmistuneita ja maisteriopinnot ovat lisäopintoja eli grad school, toisin kuin meillä) ja kolmanneksi kaltaiseni viimeisen WH-mahdollisuutensa käyttävät (melkein) kolmekymppiset. Mutta iloisia uutisia alle 35-vuotiaille! Viime viikolla Australia päätti nostaa WH-viisumin yläikärajan 35:n vuoteen, kuten Uudessa-Seelannissakin on (ja ilmeisesti vastaavasti vähentää backpackereiden veronpalautuksia). Uudistus tulee voimaan 2017 alusta. Ilmeisesti reppureissaajat ovat arvokas työvoima, tai ainakin Euroopasta ja länsimaista tulevat. Mikäli haluaa ansaita 88 farmityöpäivällä toisen vuoden viisumin, sitä ei tarvitse käyttää ihan putkeen eli heti ensimmäisen vuoden jälkeen, mikä oli vanhaa tietoa mutta mulle uutta. Eli kunhan saa toisen vuoden viisumin käytettyä ennen 35 vuotta, voi lähteä ensimmäisen vuoden jälkeen pois ja tulla Ausseihin vielä takaisin ennen kuin täyttää 35. Aika näppärää! Vakituisen viisumin puolestaan saa, jos ammatti kuuluu listaan, joista on Ausseissa pula. Kuulemma hiljattain graafiset suunnittelijat lisättiin tälle listalle, mikä tuntuu vähän omituiselta. Ylitarjontaa on varmaan pian, kun työttömät graafikot saapuvat Ausseihin sankoin joukoin.

Palataksemme Airlie Beachiin… Suomalaisista pikkurantapaikoista AB muistutti ehkä vähän Nauvoa, tosin Nauvo on tyylikkäämpi ja kulinaristille parempi kohde. Erityisesti vegelle AB:n ruokatarjonta on melko köyhä ja hyviä kalaruokiakin on yllättävän vähän, joten suosittelen hostellissa kokkaamista. AB ei kuitenkaan ollut täysin puhdas turistipaikka, sillä viikonloppuisin erityisesti paikalliset kaivostyöntekijät tulivat onkaloistaan. Hiilikaivokset ovatkin Ausseissa yhä voimissaan ja vahva työllistäjä, vaikka luulisi uusiutuvaa energiaa ja erityisesti aurinkopaneelimahdollisuuksia maassa riittävän. Nämä työn raskaan raatajat paiskivat duunia joka toinen viikko niin, että töitä tehdään 7 päivää viikossa about 13 tuntia kerrallaan, ja joka toinen viikko on puolestaan loma – tai ainakin näin käsitin. Tosin insinööreille työvuorot olivat kuulemma viisi päivää viikossa 6-18, ilman viikon vapaita, siinä missä raksaäijät työskentelivät vuoroviikoin. Ei ole täysin no worries duunarin elämä täälläkään!

Kumma kyllä, emme osallistuneet kyseiseen kilpailuun, saati jääneet seuraamaan karsintaa.

Jos Airlie olikin nopeasti nähty, paikan pointti ei ole itse pikkukaupunki vaan Airlien sijainti, onhan se Heart of the Reef. Pohjoisempana sijaitseva Cairns tunnetaan sukellusmahdollisuuksistaan, mutta snorklaus on Airliessa se juttu. Korallit ovat todella matalalla, joten snorklaaminen oli helppoa tällaiselle noviisillekin. Olin kokeillut snorklausta kerran kymmenen vuotta sitten Egyptissä ja muistaakseni se ei mennyt ihan putkeen – tai sitten en muistanut siitä mitään. Viime viikolla lähdin aika lailla kymmenen minuutin varoitusajalla paikallisten kanssa päiväksi veneilemään ja kokeilin tasolleni kaameassa aallokossa snorklausta. Kärsivällisestä opettajasta huolimatta snorklaus ei ihan onnistunut, koska aallot löivät yli ja meni hermot, mutta pääsin seuraavana päivänä jo hommasta kärryille kajakkiretken lomassa. Maanantaina veneilyä, snorklausta ja kalastusta, tiistaina kajakointia, keskiviikko ja torstai purjehdusta ja snorklausta – voisin tottua merielämään.

Olin jo alkuviikosta fiiliksissä niin monesta asiasta – meren turkoosista väristä, kirkkaudesta ja meriveden lämmöstä, paikallisten tavasta kalastaa menemällä snorklaamaan painovöiden kanssa jonkin sortin harppuuna-ase kourassa ja tähdätä harppuuna kalaan – en tiedä miten se käytännössä toimi mutta tuossa tavassa on vegetaristinkin ja tällaisen kalastusurpon mielestä tyyliä. Ylipäätään intoilin kalansaaliista ja kysyin innoissani turistikysymyksiä (Mikä tuon kalan nimi on? Miten teillä voi olla tuon näköisiä ja värisiä kaloja? Ihanko totta tuo kala ei ole vielä täysikasvuinen ja se pitää heittää pois? Siis ei meillä Suomessa vaan tuollaisia codeja ja trouteja ole…). Kerran virvelin syöttiin jäi pelkkä jättimäinen kalan pää, koska hai oli syönyt loput kalasta. Toisella kertaa liian pieni kala (mielestäni todellakin suuri kala) piti jälleen kerran heittää takaisin mereen, koska se ei ollut täysikasvuinen. Kalaparka ei ehtinyt kääntyä vedessä, kun jonkinlainen haukkamainen lintu jo nappasi sen kynsiinsä ja lähti kuljettamaan – this is nature! Miksen Suomessa juuri veneile tai kalasta? Onhan meidänkin vesistöissämme jotain nähtävää. Kai. Vaikkei voikaan snorklata.

Oli myös todella outoa havainnoida saarten vuorimaisuutta ja huomata, että monet saaret näyttivät suomalaisilta, koska niissä kasvoi jonkinlaisia mäntyjä. Mäntyjä tropiikissa – eli yhtäkkiä kuin olisi Turun saaristossa ja sitten todellakaan ei? Kummallista. Pitää ostaa jokin Australian flora ja fauna -kirja, jotta voin merkitä ylös mitä kaikkea olen jo tähän mennessä nähnyt – täällä on niin paljon outoja kaloja ja lintuja joista mulla ei ole hajuakaan!

Eiku misä mää oikee ole? In Finland we have this thing called archipelago.

Keskiviikkona lähdimme purjehtimaan yhden yön ja kahden päivän reissulle. Yritimme välttää bilelaivaan päätymistä ja saimmekin mukavan rauhallisen, rennon ja leppoisan paatin, tosin nuori miehistö oli huomattavasti enemmän innoissaan biletyksestä ja huonoista läpistä kuin vaivaantuneet matkustajat. Joskus näinkin päin? Jos paatin sääntöjä rikkoi, kuten unohti kirjoittaa nimensä listaan noustuaan takaisin merestä kannelle eikä kävellyt portaita alas takaperin, seurasi leikkimielinen ja kiusallinen Vegemite-rangaistus. Jouduin itsekin maistamaan Vegemitea pari kertaa lipsuttuani säännöistä, ja sitä syötettiin mulle suoraan purkista ja tarjottiin vettä päälle. Olin halunnut maistaa tätä kuuluisaa paikallista möhnää jo jonkin aikaa, onhan se legendaarinen, mutta onneksi en ollut päätynyt ostamaan omaa purkkia – niin kamalaa se tosiaan oli. Mulla ei ollut siis mitään hajua siitä, että se on oikeasti pahaa. Mikä pettymys. Vegemite on tehty ilmeisesti jostain mallasylijäämästä (hop jotain? Joinain päivinä en osaa mitään kieltä). Terveellistä sen tosin pitäisi olla. Ehkä makea versio maistuu paremmalta?

Ensimmäisenä päivänä purjehdimme yhdelle maailman kuuluisimmista rannoista, valkohiekkaiselle Whitehavenille, jonka hiekka on valkoinen, koska eroosio on vuosituhansien kuluessa pyyhkinyt siitä pois kaikki epäpuhtaudet (tai jotain). Hiekka on kuorivaa, sementtimäistä ja raemaista silica-hiekkaa, joka tekee ilmeisesti hyvää iholle. Kuiva hiekka taas narskui jalkojen alla kuin lumi. Yksi miehistön jäsen, joka oli asunut ikänsä Airliella, kysyi tuntuuko lumessa kävely samalta, koska kylmin hänen ikinä kokemansa lämpötila oli + 8 astetta; tuntui omituiselta kysymykseltä mutta mistä sitä tosiaan voi tietää jos ei ole oikeaa talvea ikinä kokenut!

Tässä se yksi maailman hienoimmista rannoista nyt sitten on. Take a picture ja tuhat likee Instaan. 

Onneksi ranta pyritään pitämään mahdollisimman koskemattomana, eli paikasta ei löydy ravintoloita eikä kauppoja, vaikka se suosittu turistikohde onkin. Jotkut onnekkaat näkivät myös rauskuja ja haita, mä jonkun rauskun varjon kaukaa… Illalla istuttiin pitkään kannella tähtitaivaan alla. Yksi miehistön jäsenistä näytti meille planeettoja ja tähdistöjä. Juttelin yhdysvaltalaisten ja hollantilaisten kanssa USA:n presidentinvaaleista ja ne ihmetteli, miksi Clinton ja Trump ovat Euroopassakin ykkösuutisia (”Koska olette maailman vaikutusvaltaisin maa ja presidenttinne vaikutusvaltainen ihminen?” ”Mutta ei me tiedetä Euroopasta mitään ellei se liity meihin tai Isikseen. Ei meille vain kerrota koulussa tai mediassa mitään”). Keskustelimme myös amerikkalaisen ja pohjois-eurooppalaisten yhteiskuntien ja erityisesti ns. hyvinvointivaltioiden eroista, ylipäätään julkisista palveluista vs. amerikkalaisen yhteiskunnan työkeskeisyydestä ja kuinka ei ole sairas- täi äitiyslomia lainkaan – oli todella mielenkiintoista, juuri tällaisten kohtaamisten ja keskinäisten, toinen toisiltaan oppimisen takia matkustan ylipäätään yhtään mihinkään! On aivan eri asia parantaa maailmaa livenä kuin lukea eriarvoisuudesta lehdistä tai kirjoista.

Seuraavana päivänä seurasi yksi reissun kohokohdista, kun pääsimme snorklaamaan johonkin aivan upeaan paikkaan, jossa korallit olivat aivan pinnan alla niin että räpylät välillä raapivat koralleja. Vuokrasimme vedenalaisen kameran, mutta kuvat eivät tee oikeutta upeille koralleille, kaloille ja sille hengästyttävälle kauneudelle. Tuntui että joka kulman takana on vaan jotain upeaa, minne tahansa päänsä käänsi ja se kaikki oli kosketeltavissa, aivan eri asia kuin katsoisi merenalaista maailmaa Sea Lifessa tai telkkarista. Aloin ymmärtää ihmisiä jotka haluavat repiä merestä koralleja mukaan, koska se maailma tosiaan veti puoleensa kuin magneetti. Veden alla oli ihanan hiljaista ja seesteistä, ja harmitti etten ollut tarpeeksi elementissäni snorklaamisessa jotta voisin sukeltaa ketterästi kuin parit konkarit. Saati että olisin voinut laitesukeltaa. Ajattelin, että oikea sukeltaminen olisi mulle ihan liikaa ja mahdotonta, mutta sitäkin täytyy kyllä joskus päästä kokeilemaan!

Piilareiden puuttuminen silmistäkään ei haitannut vaan unohdin koko asian, mutta seuraavan kerran kun tilaisuus tulee, muistan laittaa ne silmiin – voiko sen kaiken nähdä vielä paremmin ja terävämmin? Jotenkin ymmärrän nyt paljon paremmin sukellusharrastajia ja –intoilijoita sekä kaikkia muinaisia tarinoita vedenalaisesta mystisestä maailmasta ja meren voimasta, joka sekoittaa pään. Samalla meri on myös todella rauhoittava elementti, ja siis vaan niin mielettömän kaunis, kaikki tavat jolla yritän kuvailla sen herättämiä tunteita tuntuvat niin banaaleilta. Toivottavasti riutta ei mene huonompaan kuntoon. Kaikkien pitäisi nähdä se kauneus todella ymmärtääkseen taas ympäristönsuojelu uudella tavalla. Ehkä näin vanhemmalla iällä luonto, ulkoilu ja luonnon kunnioitus kiinnostaa entistä enemmän, tosin olen pitänyt eläimistä ja luonnon estetiikasta aina. Onnekkaat ihmiset jotka saavat asua tuolla ja elää näin joka päivä! Olin vedessä ehkä tunnin ja aika meni tosi nopeasti. Snorklaaminen huipentui, kun kävi tuuri ja näin hetken merikilpikonnan, siellä se vain lepatteli meressä menemään ja oli niin kaunis että meinasin itkeä. Oli vaan jotenkin todella pöllämystynyt olo. Voinko nyt sanoa uineeni kilpikonnan kanssa?

Oli mulle jotenkin todella iso juttu, että ymmärsin edes snorklauksen hengitystekniikan ja sen, että vedessä voi vain kellua eikä snorklaamisessa tarvitse juurikaan uida tai räpiköidä itseään eteenpäin. Kuulostaa varmaan aika itsestäänselvältä monelle esimerkiksi Thaimaassa tai muussa rantakohteessa lomailleelle, mutta olen matkustanut enimmäkseen kaupungeissa, ja olin vain ihan varma että mokaan tämän. Enkä mokannut vaan jäin koukkuun, innostuin, en pelännyt yhtään tukehtuvani, hukkuvani ynnä muuta irrationaalista vaan oli aivan ihanaa enkä olisi halunnut tulla pois vedestä! Ehkä tämä on vähän sama juttu kuin laskettelu, jota en myöskään osaa yhtään ja joka on toisille taas aivan itsestäänselvän helppoa ja pikkulapsesta asti tuttua.

Jotkut ihmiset näyttävät todella hyviltä snorklatessaan. Kirjoittaja ei kuulu niihin.

Oli ihanaa löytää samalla taas uudestaan lapsenomainen into matkustamiseen ja asioiden löytämiseen eli siihen explore-asenteeseen. Ikävintä on, jos matkustaminen on yhtä suorittamista ja asioiden selvittämistä ja järjestelyä; toki tietyt asiat pitää vain hoitaa ja joskus suunnitellakin, mutta innostus ja alkuperäinen lähtöidea unohtuu, jos ei pysähdy ja huomaa katsoa ympärilleen, huomaa ihmetellä asioita joita meillä Suomessa ei todellakaan näe.

Suosittelen Whitsundays-reissua nimenomaan purjeveneellä ja max. 25 hengen matkustamolla, koska purjeveneessä on aivan oma tunnelmansa, ja 200 hengen päiväreissu isolla risteilijällä on todennäköisesti vain stressaava ja ylihinnoiteltu kaaos. Bilelaivoilla on varmasti myös oma meininkinsä, mutta krapulassa ei pääse snorklaamaan – riippuu tietysti, mitä kukin reissultaan haluaa. Osaisinpa purjehtia. Ehkä seuraavassa elämässä olen purjehtiva majakanvartija ja hullu koiranainen. Koirani olisi joku siisti koira, joka osaa uida ja noutaa frisbeen merestä. Se olisi hienoa elämää se.

Lauantaina vuokrasimme Airliessa auton ja lähdimme tsekkaamaan vesiputouspaikan, hienon Cedar Creek Fallsin ja kuivuneen, aution Dingo Beachin. Maisemat olivat taas hieman erilaisia kuin postikorttimainen, päivästä toiseen täydellinen Airlien merihorisontti. Creek Fallsilla oli hyönteismyrkky tarpeen, ja sain hoidettua taas yhden aktiviteetin bucket listiltani, nimittäin vesiputouksen alla uimisen. Tähän asti ainoa kosketukseni vesiputoukseen on ollut geneerisessä kylpylässä, mutta nyt tuli koettua ns. the real thing. Käteviä asioita troopikissa: uikkarit kuivuu parissa sekunnissa päällä eikä vuokra-autoon tule lammikon lammikkoa. On se niin näppärää.

Vesiputousturisti on hyvin tyytyväinen, vaikkakin tästä ei tullut tyypillistä ”hyppään bikinit päällä kalliolta lampeen” -kuvaa.

Dingo Beachilla oli tunnelma kuin Twin Peaksista, löydettiin ns. aitoja paikallisia jotka antoivat meille nähtävyys- ja futisvinkkejä, söin kerrankin hyvää fish & chipsia ja ihmeteltiin matalaa ja mutaista rantaa. Yritettiin jotenkin kahlata hyvin matalassa vedessä joka ei vain tuntunut syvenevän. Tallattiin samalla jalkoihimme tuhansia pikkukotiloita, ihmeteltiin pikkiriikkisiä rapuja ja meritähtiä ja luultiin ällöjä merimakkaroita hiekkaan hautautuneiksi käärmeiksi. Taas yksi hyvin erilainen rantakokemus!

Hieman kuiva plätäkkö.

Sori pikku kotilot kun talloimme teidät jalkoihimme!

Voi merimakkaraparkaa.

Ajettiin myös lähelle lentokenttää kenguruiden bongaamistoivossa, nähtiin kaukaa ehkä pari pientä wallabia mutta enimmäkseen kengurunraatoja tienreunassa. Monissa autoissa on etupuskurit kenguruiden törmäyksiä varten, koska kengurut lähtevät ylittämään tietä yleensä hämärässä, eikä niitä aina vaan näe. Kaamean näköistä, mutta ehkäpä jollain road tripilla totun kuolleisiin kenguruihin, ennemmin kyllä ihastelisin eläviä…

Saa nähdä, kutsuuko Cairns tai joku muu uusi Pohjois-Queenslandin kolkka vielä, sillä tropiikkiin jäi vielä paljon nähtävää. Tosin siellä alkaa kohta tälle kalkkilaivan kapteenille hieman liian hapokkaat helteet. Tällä hetkellä East Coast is the Coast.

Goodbye Airlie!

To do: osta Australian flora ja fauna-kirja, joissa luetellaan myös kaikki koralli- ja simpukkalajit. Sekä ehdottomasti hyönteiset. Olkoonkin puhelinluettelon paksuinen tiiliskivikirja. Jos osaisin piirtää, tekisin aivan upean värikkään luonnoskirjan kaiken maailman kasveista ja eläimistä vanhan ajan kansakoulun oppikirjatyyliin…