Terveisiä hostellistani Home at the Mansionista jälleen kerran (tämä hostelli näyttää ihan oikeasti ulkoapäin vähän kartanolta, tai ainakin Tylypahkalta). Kuuntelen tässä huoneessani brittimiehen kuorsausta, se simahti katsoessaan telkkaria sängyssä. Ystävällisesti otin kaukosäätimen pois sen kainalosta ja sammutin telkkarin. Ei herännyt. Gotta love kommuunielämä. Olen nyt tutustunut kyseisen pariskunnan naispuoliskoon, ja se kertoi saaneensa miehensä kanssa pysyvän Australian viisumin tänään. Sen saaminen ei olekaan mikään helppo nakki se. Britit muuttavat perjantaina omaan kämppään (”me ollaan vaan jo niin vanhoja ettei jakseta reppureissata vaan halutaan asettua aloillemme, tiedäthän, mäkin oon jo 30”). Brexit-pakolaisia, ehkä?

En tiedä mitä tämä kaveri kirjaston edessä oli paossa. Mun toteemieläimeni.

Kun tänään tulin kaupungilta, en olisi mitenkään jaksanut hostellin keittiön hälinää ja sitä että jossain on aina telkkari auki tai musa pauhaa, tai jos jossain nurkassa onkin rauhallista siellä on kylmä. Toisaalta tämä on tosi siisti ja rauhallinen, työssäkäyvien nuorten aikuisten hostelli jossa ei ole liikaa porukkaa, ihmiset katsoo lauantaisin ennemmin telkkaria kimpassa kuin ryyppää ja kaikki siivoaa jälkensä ja noudattaa sääntöjä, mutta on kuitenkin rentoja. Tykkään siitä, että joku moikkaa (hymyillen!) kun tulen kotiin, saattaa jopa kysyä, miten päivä meni ja kokkaa viereisellä hellalla jotain (paljon houkuttelevamman näköistä safkaa kuin minä). Kerran yksi kundi otti likaiset astiat kädestäni ja rupesi yllättäen ja pyytämättä tiskaamaan, ja toisen kerran toinen tyyppi tarjosi ruokaansa, jota en kuitenkaan voinut syödä koska siinä oli lihaa… Kaipaan Suomeenkin joskus tällaista. Ehkä pitäisi muuttaa aikuisten kimppakämppään tai pitää kolmekymppisten pyjamabileitä? 

Hostelli kannustaa. You can do it, vaikkei kuivauskaappia olekaan!

Vaikka turisti olenkin, arkeni pyörii tällä hetkellä aika samalla tavalla kuin Suomessa; käyn kaupassa, laitan ruokaa, tiskaan, pesen pyykkiä, käyn lenkillä (tosin tähän asti olen lähinnä kävellyt, koska pysähdyn aina ihmettelemään ja kuvaamaan jotain), ja viimeisimpänä aloitin tänään vihdoin työnhaun. Vetäydyin jälleen kerran kirjastoon läppärin kanssa, ihan kuin Suomessakin. Välillä Suomi tuntuu tosi kaukaiselta, välillä taas tuntuu että eläisin kahdessa aikavyöhykkeessä samaan aikaan. Välillä tuntuu että olisin yhä jossain Euroopassa. Ehkä tietokoneen ajan muuttaminen paikalliseen Aussi-aikaan voisi auttaa asiaa? Olen nyt rytmissä, jossa nukahdan noin yhdeltä ja herään yhdeksältä, voisi olla huonomminkin. Viime yönä tosin nukahdin vasta kolmen jälkeen, koska odotin milloin yläpedin uusi asukas tulee kiipeää sänkyynsä ja herättää mut (miksi nukahtaa kun kohta herää kuitenkin siihen että joku tulee huoneeseen ja alkaa rapistella kamojaan), mutta se on ilmeisesti löytänyt parempaa huoneseuraa. 

Kuva ei liity juttuun (pun intended), kunhan laitoin kuvituskuvaksi Slut Walkin, johon törmäsin pari päivää sitten. Tänään taas keskustassa oli paljon poliiseja ja miekkari, en tosin saanut selvää mistä asiasta mieltä osoitettiin.

Pikkuasiat kuitenkin välillä muistuttaa mua siitä, missä ollaan, kuten jo aikaisemmin mainitsemani hyväntuulinen asiakaspalvelu. Mulla ei ikinä ole ollut niin hauskaa pankissa kuin täällä avatessani paikallisen pankkitilin. Ei jonotusnumeroita, ei hitaita mummoja. Virkailijat kysyivät heti nimeni kun tulivat sisään, puhuttelivat mua etunimellä ja esittelivät itsensäkin vain etunimellä (saksalainen olisi ollut kauhuissaan), kertoivat koko ajan mitä tapahtuu, missä pitää odottaa ja kuka virkailija (”Mike”) palvelee hetken kuluttua, pahoittelivat että palvelussa kestää, valittelivat talletuskoneen toimimattomuutta ”It seems that this machine has an issue” ja taas kysyttiin miten päivä on mennyt. Miten voi tulla noin hyvä mieli pankkikäynnistä? Tosin myöhemmin belgialainen hostellikämppis haukkui tuon pankin pystyyn siitä, ettei mitään asioita voi hoitaa puhelimitse tai verkossa, vaan aina pitää mennä paikan päälle ja vielä kyseiseen toimipisteeseen… Oh well, pankkisekoiluja odotellessa! Ylipäätään pikkuasioiden hoitamisesta innostuu täällä ihan eri tavalla kuin Suomessa – ai tällaistako maitoa ruokakaupassa on, ai näinkö kaupan kassalla toimitaan. Uutuudenviehätyksessä ei vielä kiinnitä huomiota siihen, tehdäänkö asioita huonommin tai vaikeammin kuin Suomessa (ahaa, täällä ovenkahvatkin ovat vasemmalla puolella, onpa jännittävää!). Tänään ruokakaupassa soitettiin paikallista Savage Gardenia ja siitäkös vasta mun riemu repesi. Sitten kun vihdoin soi Down Under, reivaan. Tai sitten en. Musta tuntuu, että aussit vaan yleisesti vihaa sitä kappaletta. Onkohan se niille vähän kuin ”Olen suomalainen”?

Ahaa, täällä kasvaa tällaisia kukkia näin vaan keskellä katua. Kuinka ihanaa, että edessä on kevät ja uuden alku ja voi skipata sen kuolema-vuodenajan (en vaan pääse tämän ajatuksen yli).

Välihuomautus: yläpedin eksentrinen hahmo on tehnyt comebackin (”Mitä sä kirjoitat?Mikä sun nimi on? Kuinka vanha sä olet?” Keskustelu loppui kun vastasin viimeisimpään kysymykseen. Kumma juttu?)

Hostellista on löytynyt myös hämmentäviä Suomi-linkkejä, kuten oululainen vaihtari jonka ensimmäinen Australiassa tavattu suomalainen olin. Mä taas löydän suomalaiset jollain ihmeellisellä tavalla ympäri maailmaa, olin sitten Islannissa kalastajakylässä tai Vietnamissa Cu Chi-tunneleissa. Mikä siinä on, että ulkomailla asuvat suomalaiset ovat jotenkin aurinkoisempia (en nyt puhu itsestäni)? 

Käveltiin sunnuntaina Fitzroy-hipsterikaupunginosassa. Tosin tämä ei ehkä ihan vielä ollut Fitzroyta. Muistuttaa jotain amerikkalaista kaupunkia (tai televisiosta muodostunutta käsitystäni sellaisista kaupungeista).

Toinen Suomi-linkki hostellissa on mainitsemani belgialainen, joka on työskennellyt Muoniossa turistien joulupukkina, ja menossa sinne uudestaan. Siis lentämässä jouluksi täältä Suomeen ja tulossa vielä takaisin Australiaan. Absurdia. Se osasi sanoa hyvää joulua ja hyvää ruokahalua, tosin hän tiesi ettemme käytä jälkimmäistä sanontaa juurikaan. Belgialainen ihmetteli, miksi sen ulkomailla tapaamat suomalaiset haukkuvat kotimaataan ja haluavat sieltä pois. Yritin kuvailla sille suomalaista mentaliteettia kertomalla sanonnoista ”kel onni on, se onnen kätkeköön” ja ”itku pitkästä ilosta” (”eikö olekin sairasta että meille opetetaan tällaisia sanontoja?”). Ne sananlaskut yhdistettynä pimeyteen, kylmyyteen, maantieteelliseen etäisyyteen lähes kaikesta, positiivisuuden halveksuntaan sekä oman  – ja toisten – henkilökohtaisen tilan arvostamiseen, joka menee niin pitkälle ettei kehdata sanoa tuntemattomalle ”kiitos”, ”anteeksi” ja ”jäisin tällä pysäkillä”… niin, ei ihme että olemme sellaisia kuin olemme. Olisiko Suomi hieman helpompi paikka, jos ihmiset vaan osaisivat, kehtaisivat ja uskaltaisivat kommunikoida keskenään?

Ennen Fitzroy-kävelyä syötiin ihania leivoksia yhdessä Italian districtin kahvilassa. Kahvilasta löytyi myös tällainen iso, ystävällinen Nutella-purkki. Melbournessa on myös Chinatown ja Greek District. Chinatownin ruokavalikoima on tullut jo tutuksi, kreikkalainen on vielä testaamatta.

Kolmantena Suomi-kontaktina juttelin eilen britin kanssa, joka katsoi Viikinkejä, mä taas katsoin Yle Areenaa (!), ja se kertoi käyneenä Suomessa ”Ullas”-nimisessa paikassa. ”Oh you mean Ylläs! I’ve never been there. I’ve actually never been properly in Lapland. Or seen Aurora Borealis in Finland”,heitin siihen. Miten se aina meneekin niin, ettei oman maan suhteen juuri yleissivistystä ole? 

Kotikulmilla. Miksi päässäni alkoi soida Frasierin tunnari, kun näin tämän kuvan?

Kappas, kello on taas 1.35 ja kaikki muut täällä jo tuhisee paitsi minä. Lisää Melbourne-juttuja ja vähemmän Suomi-juttuja ensi jaksossa!

Edellisestä postauksesta on kulunut kolme päivää ja on jo ehtinyt sattua ja tapahtua! Aloitetaan kronologisesta järjestyksestä, eli Hong Kongista. Warning: picture heavy! Edit: edellisestä postauksesta on kulunut neljä päivää, mutta hostellin wifi ei suostunut eilen yhteistyöhön ja tämä blogiportaalikin ehti kaatua pari kertaa… Onneksi hostellissa yksi brittipoika neuvoi, että kirjastossa on paras netti ja täällä sitä kökötetään Victorian Libraryssa. Kirjastot <3 Edit 2: Täälläkin on wifi kaatunut kerran – ei vaan voi luottaa verkkoon Down under, mutta ehkä takkuileva netti tekee tällaiselle someaddiktille hyvää.

Hong Kongin metrossa piti kuunnella Ding dong -ääntä ja päästää muut matkustajat ensin ulos.

The Peak Towerissa oli upeat näkymät koko kaupungin yli. Näin ensimmäistä kertaa myös muita länsimaisia turisteja, Sham Shui Po:ssa (vai olikohan se Sham Phui So? Ei voi muistaa…) olin ainoa länkkäri. Eksoottinen kokemus sekin! Tuolla olisi ollut käyttöä selfiekepille, sarjassamme otin liian kaameen selfien jopa tänne jaettavaksi. Söin myös vihdoin dim sumeja, om nom.

Opi kiinaa värikkäiden kylttien kanssa.

Merellä. Symppis papat ja mammat kalasti ja saalista tuli, jopa vanhanaikaisella onkivavalla.

Tämä ostarin lastennurkka muistutti Kiasman näyttelyä!

Hong Kong oli näin länsimaisen silmin helppo, siisti ja steriili paikka. Lähes kaikki kyltit ja kuulutukset oli englanniksi ja toisin kuin Vietnamissa ja Kambodzhassa, tiet oli helppo ylittää. En bongannut yhtään mopotaksia enkä tuk tukia. Tuk tuk today, one dollar, special price for you madam -huudot loistivat poissaolollaan. Illalla jätin itsekseen ranskaa (!) puhuvan kiinalaiskämppikseni ja lähdin kimpsuineni ja kampsuineni lentokentälle. Tällä kertaa jumbojetti oli lähes puolityhjä, vieruspaikkani oli vapaa, olin käytäväpaikalla eikä vessaan tarvinnut jonottaa kertaakaan. Katsoin koneessa Sinkkuelämää, aasialaiset puolestaan väkivaltaisia aasialaisia action-leffoja ja mietin kumpi on diskreetimpää, alastomuuden vai veriroiskeväkivallan katsominen yhdeksän tunnin lennolla. Jossain vaiheessa löysin Cathay Pacificin musakirjaston ja innostuin, kun tajusin että valikoimasta löytyi mun Spotify-suosikkeja. Sitten ihmettelin, miksi koneessa on pimeää ja ihmiset nukkuu, kunnes tajusin että kello on kolme yöllä. Samalla muistin unohtaneeni yhden asian Hong Kongin hotelliin: superhienon, monen maan töpselipiikit sisältävän adapterin, näin adaptereihin tottumattomana ihmisenä unohdin sen seinään. No, sentään en tällä kertaa sekoittanut adapteria puhelinpistokkeeseen…

Keskiviikko meni suurimmaksi osaksi lentokoneessa. Laskeuduin vähän ennen puoltapäivää ja viikkoa aiemmin myöskin WH-reissulle tullut kaverini tuli vastaan Southern Cross Station-bussiasemalle, saattoi hostellille ja myöhemmin illalla mentiin syömään St. Kildan alueelle kaverin paikalliskontaktien kanssa. Hostellini on lähellä keskustaa, siisti, hieman vanha mutta viihtyisä. Huoneeni on pieni neljän hengen sekadormi. Yläpedin norjalainen nuorimies on hauska tyyppi, joka ajaa täällä Uber-ruokakuljetuspyörää ja on ostanut fillarin sen takia. Norjalainen voi kuulemma valita, koska työskentelee, sen kun menee applikaatiossa online tai offline. Kuulosti ihan kätevältä, tosin se ei vielä tiedä miten verot maksetaan ja suunnitteli kirjanpitäjän palkkaamista. Pitäisikö itsekin ostaa pyörä ja ruveta Uberiksi? Toisaalta, meikäläisen suuntavaistolla ruoka ei ikinä tulisi lämpimänä perille ja asiakas saisi seurata kännykkänsä näytöltä, kun meikäläinen polkee ympyrää… Ehkä ei sittenkään. Norjalainen vaihtoi tänään hostellia toiseen paikkaan, jossa voi säilyttää pyörää muualla kuin kadulla, mutta vaihdettiin yhteystietoja kaljoittelutilaisuuden varalta. Yritettiin myös puhua ruotsia, tai siis se puhui norjaa ja mä ruotsia. Ymmärsin kaiken, mutta mun vastaaminen oli sen verran hidasta että vaihdoin suosiolla enkkuun… Norjan kielikurssi Ausseissa, kaikkea sitä!

Dormissani on myös brittipariskunta, joka käy töissä jossain ja haluaa katsoa tosi-tv:tä meidän huoneessa kovalla volyymilla klo 22.30 asti. Ekana iltana kysyin kohteliaasti, kauanko ne meinaa katsoa telkkaa, koska mä haluaisin mennä pian nukkumaan ja kauhea jet lag. Vastaus: ei me kauaa, koska meillä on töitä huomenna, eikö sulla ole korvatulppia? Ensin ihmettelin miten jotkut voivat olla dormissa kuin omassa huoneessa, mutta sitten mietin että tämäkin lasketaan seikkailuksi ja pitää ottaa huumorilla, ja pian nukahdin. No, vuoroin vieraissa, koska viime yönä mä tulin puolestani dormiin myöhään kun yritin kirjoittaa tätä blogipostausta hostellin keittiössä, koska brittiherrasväki katsoi telkkaria taas täysillä meidän pikkuhuoneessa, hostellin netti kaatui koko ajan enkä jet lagin takia saanut unta kuin vasta 1.30… Yritin kaivaa korvatulppiani pimeässä mutten löytänyt niitä. Brittimies keskeytti kuorsauksensa ja sanoi ”Oh my god”. En tiedä, oliko se tarkoitettu mulle vai näkikö se unta, joten lopetin kaivamisen ja lopulta nukahdin… Sarjassamme Starve, swear, hate -reissu. Ehkäpä tästä pariskunnasta ei tosiaan tule mun bestiksiä! Suurin osa hostelliväestä tosiaan käy töissä tai hakee töitä ja on suurinpiirtein mun ikäisiä – toistaiseksi vältyin siis bileloukolta. Hostellissa on myös vanhanaikainen ilmoitustaulu jossa on työilmoituksia siivouksesta asiakaspalveluun, vaikuttaa siis lupaavalta!

Eilen kävelin monta tuntia ympäriinsä keskustassa ilman sen kummempaa päämäärää tai aikataulua. Pitäisi tehdä niin kotonakin, vain kävellä ja ihmetellä vastaantulevia asioita. Välillä istuin kahvilaan selaamaan päivän lehteä, mutten ihan heti päässyt kärryille uusimmista uutisista ja yhteiskunnan menosta. Tarkoitus kyllä on saada näistäkin asioista jokin aavistus vaikka turistina täällä olenkin, mutta hiljaa hyvä tulee. Pysähdyin kuvaamaan joka kadunkulmassa rakennuksia, yksityiskohtia, kaikkea mikä on niin kovin erilaista kuin Suomessa. Välillä mietin, olenko New Yorkissa vai Melbournessa kun taksitkin ovat keltaisia. Tuntui että olen keskellä leffaa, hyvällä tavalla. Ehkä keskellä hyvää supersankarileffaa? Kermapersekakara reppureissaamassa – the movie. Joo, mietin tätä.

Kirkko toivottaa pakolaiset tervetulleeksi. No, hyvä että edes joku!

Kerrostalokyttääjä alert!

Victorian market eli kauppahallia kerrakseen!

Kuvan patsas tekee itselleen rintasyöpätutkimusta.

Men at work. Täällä ei muuten soi Down Under missään… Olen pettynyt!

Älä ylitä tietä – ylitä tie – älä nyt ainakaan enää ylitä tietä!

Pilvistä huolimatta erittäin taianomainen paikka tämä Southbank. Eilen oli muuten virallisesti ensimmäinen kevätpäivä. Siis 1. syyskuuta. Absurdi ajatus.

Southbankin sillalla oli aakkosjärjestyksessä infoa Australian maahanmuuttajista, myös suomalaisista. Pitää käydä Immigration Museumissa!

Federation Squaren ACMI, eli elokuva- ja mediakeskus, jossa oli australialaisen elokuvan ja tv:n museo (tietoa muun muassa aussiylpeyksistä Cate Blanchetista, Kylie Minoguesta mutta myös aboriginaali-leffatekijöistä, hyvä tietoisku paikallisesta populaarikulttuurista siis), Scorsese-leffakauppa jonka olisin voinut ostaa tyhjäksi ja ilmeisesti joku alan koulu. Myös kirjamessut (valitettavasti maksulliset) sattuvat olemaan juuri nyt meneillään. ACMI on iltaisin valaistu. Diggaan!

Opossumien ruokkiminen kielletty. Voi, näkispä opossumeja! <3

Paikalliset ovat juuri niin ystävällisiä ja sosiaalisia kuin ajattelinkin. Täällä pyydetään kiitos ja anteeksi, kaupan kassa saattaa kysyä ”miten sun päivä on mennyt” (mihin en osaa vastata mitään), hostellin respa sanoo ”hello lovely” tai ”hello love”, vastaankulkijat saattavat hymyillä (jolloin ihmettelen onkohan mun naamassa vessapaperia vai miksi mulle hymyillään ilman mitään syytä), kaikki toistelee ”no worries”. Liikenne on vasemmanpuoleinen, mikä näkyy myös ihmisiä ohitettaessa kadulla. Vegemitea en ole vielä maistanut, sitä odotellessa. Tänään voisin vihdoinkin alkaa hoitaa byrokratia-asioita pikkuhiljaa kuntoon. Olen hukannut kaulahuivini ja 7Eleven-sateenvarjoni jonnekin hostellihuoneen syövereihin, mutta muuten kaikki on aika jees.