Halp! Viikon päästä tähän aikaan istun Lontoo-Hong Kong-lennolla ja hivuttaudun pikkuhiljaa maailman toiselle puolen, kohti Australiaa. Ajatus tuntuu vieläkin epätodelliselta, vaikka viisumi, lennot ja majoitukset on plakkarissa, kämppä on uudelleenvuokrattu, joitain reissuhankintoja tehty, läksärit pidetty ja pakkauskin on pikkuhiljaa aloitettu. Eihän tämä vuosien takainen haave voi nyt oikeasti toteutua, eihän?

Olen kuullut Australia-juttuja pienestä pitäen. Sukulaisperheeni asui Sydneyssä 90-luvun alussa, äitini kävi heitä katsomassa ja toi minulle ja siskolleni koalareput ja -t-paidat (reppu on vieläkin käytössä). Serkuillani oli maailman söpöimmät vompatti – vesinokkaeläinpehmolelut, joita ihmettelin. Äidillä, enolla ja enon vaimolla oli aboriginaalien taidetta esittävät t-paidat, ja kiinnostus tämän taiteen visuaalisuudesta taisi alkaa jo silloin, tosin aboriginaaleista en edelleenkään valitettavasti tiedä juuri mitään. Monen muun suomalaismuksun tavoin katsoin joka lauantaiaamu Vili Vilperiä telkkarista. Vanhempi serkkuni lähti muutama vuosi tämän jälkeen Australiaan vaihtoon. Joskus yläasteella aloin miettiä, lähtisinkö minäkin vaihtoon Australiaan lukiossa, mutta tämä idea jäi ajatuksen tasolle. Sama serkkuni puolestaan otti uuden Aussi-kierroksen yksitoista vuotta sitten lähtiessään miehensä kanssa Working Holiday -reissulle. Muutin serkun kämppään tämän WH-matkan ajaksi ja seurasin heidän blogiaan, jossa muun muassa kerittiin lampaita farmilla ja kierrettiin maata pakulla, jolla oli kai joku hauska nimi. Serkun ja miehensä matka venähtikin suunnitellusta puolesta vuodesta 1,5 vuoteen – mikä sopi minulle, tuolloin kovaa vauhtia itsenäistyvälle ja Turusta pois hinkuvalle abiturientille mainiosti. Samalla aloin aavistaa, että reppureissaamisessa taitaa olla sitä jotain kun serkun matkakin pitenee, ja lähdinkin reilaamaan kirjoitusten jälkeisenä kesänä.

Kuvassa ollaan matkalla Muumimaailmaan siskon kanssa vuonna -93 uunituoreet koalapaidat päällä.

Sittemmin olen muuttanut Turusta Helsinkiin, päässyt opiskelemaan juuri sitä mitä halusin, viettänyt huikean Erasmus-lukuvuoden Münchenissa, ollut työharjoittelussa Stuttgartissa, valmistunut ja tehnyt oman alan töitä pätkä kerrallaan. Matkakuume on pysyvä olotila, ja takana on ikimuistoisia matkoja sekä yksin että porukassa, enimmäkseen Euroopasta mutta myös Nykistä, Vietnamista ja Kambodzhasta. Parhaimmat seikkailut ovat aina tapahtuneet pyytämättä ja yllättäen.

Pari vuotta sitten näin työpaikkailmoituksen, jossa etsittiin suomalaisia työntekijöitä Ausseihin. Hain paikkaa enkä tullut valituksi, mutta jo ajatus siitä että voisin muuttaa työn perässä Ausseihin kutkutti. Silloin ajattelin vielä, etten voi lähteä maailman toiselle puolen ilman mitään suunnitelmaa tai kiintopistettä, ilman opiskelu -tai työpaikkaa, tekemään töitä jotka eivät liity omaan alaan mitenkään ja – pahimmassa tapauksessa – aiheuttavat gappeja cv:hen (lol). Kuitenkin, tästä lähtien yhä useammin kun taas yksi hyvin mennyt ja lupaava työsuhde oli loppumaisillaan, aloitin työhakurumban aina uudestaan ja ajoin itseni kerta toisensa jälkeen jonkinlaiseen stressi-/burnout-/väsymystilaan, aloin saada ”nyt riittää, pidän tauon kaikesta tästä ja lähden Australiaan, vielä kun olen alle 30” -ajatuksia. Jossain vaiheessa muutin läppärini taustakuvaksi Gold Coastin rantaviivan motivaatiokuvatarkoituksessa. Työnhaun opettelu ja pätkätyöt ovat kasvattaneet ja kehittäneet luonnetta, opettaneet minulle paljon siitä mitä haluan ja mitä taas en, tuoneet uusia kokemuksia ja ennen kaikkea hienoja ihmisiä elämääni. Elämässäni on toki tapahtunut viime vuosina paljon muutakin kuin ainaista työstressiä, joskin mikään muu ei ole elämässäni pysyvää kuin piilevä stressi siitä, mitä ihmettä taas teen puolen vuoden päästä.

Noin vuosi sitten, Andando-blogin hienoa ilmaisua lainatakseni, muutamat asiat ns. eskaloituivat, ja aloin tosissani haluta taas pois Suomesta pidemmäksi aikaa. Vakiduunin tuoma vakaus (tai illuusio siitä) olisi unelmien täyttymys ja toisi joksikin aikaa kovasti kaivattua mielenrauhaa, aikaa ja aivokapasiteettia toteuttaa itseään muutenkin kuin kirjoittamalla näppäriä työhakemuksia, mutta aloin miettiä, voisiko elämä olla hetken aikaa muutakin kuin ainaista yritystä päästä oravanpyörään. Aloin toistaa itselleni ja muille lähteväni Australiaan, luin matkablogeja ja Australia-keskustelufoorumeja, aloitin to do -listan, kysyin WH:n tehneiltä kavereilta neuvoja matkaan, katsoin kaikki ihanankauheat Au pairit Australiassa -jaksot parissa päivässä, googlasin kaiken mahdollisen ja ostin viisumin pala kurkussa.

Sitten tein taas töitä, hain töitä, tein lisää töitä, ja mietin miettimästä päästyäni, onko kohta kolmekymppisen maisterin, joka alkaa vihdoin saada sitä kuuluisaa jalkaa oven väliin, kannattavaa ottaa riski ja lähteä tekemään hanttihommia 18-vuotiaiden brittien (stereotyyppinen käsitykseni WH-jengistä) kanssa maailman toiselle puolen? Maahan, joka on niin kaukana, ettei kukaan todennäköisesti tule kylään, aikaeroakin on ja aurinko porottaa enemmän kuin on terveellistä? Maahan, joka vastaanottaa sankoin joukoin kaltaisiani nuoria kermapersekersoja poimimaan viinirypäleitä selkä vääränä, mutta dumppaa pakolaiset Nauru-saarille? Maahan, jonka pääministeri antaa setelin kerjäläiselle pidellessään samalla toisessa kädessä kaameeta setelitukkoa? Toisaalta, ovatko Suomessakaan ihmisoikeudet aina niin hyvällä tolalla… Ja ennen kaikkea, kannattaako lähteä kun kotona on kaikki asiat loppujen lopuksi niin hyvin ja elämä on oikeasti aika ihanaa? Miksi tavalliset lomamatkat tai haaveilu palkattomasta vapaasta, opintovapaasta tai vuorotteluvapaasta eivät riitä, riittäväthän ne kaikille muillekin? Ja toisaalta; mikä tässä niin jännittää, onhan sitä ennenkin lähdetty matkaan aika ex-tempore, kuten lähdetty kolmeksi viikoksi Islantiin vapaaehtoistöihin maaliskuussa pahimman lumimyräkän aikaan, moikkaamaan kaveria Barcelonaan tai otettu kimppakyyti Münchenista Luxemburgiin tuntemattomien kanssa? Mikä tässä on niin ihmeellistä?

Lähtöpäätös ei siis pitkästä haaveiluhistoriasta huolimatta ollut helppo, mutta lopulta pitkän eksistentiaalisen pohdinnan jälkeen, saatuani omat lähtömotiivini itselleni selvitettyä, ostin lentoliput. Klikkaaminen oli yhtä kuumottavaa viimeksi kun palautin gradun ja latasin pdf:n e-thesikseen Helsinginkadun appron jälkeinen olotila päällä. Aussi-empimisen hetkellä tsemppasin itseäni nyt tai ei koskaan -ajattelulla ja sanonnalla, jonka mukaan kahdenkymmenen vuoden päästä katuu enemmän tekemättömiä kuin tehtyjä asioita (m.o.t.). Eniten uskoa lähtöpäätökseen antoi minun ja monen muun matkainnoittajaduon, Madventuresin Rikun ja Tunnan kirja Mad Success ja erityisesti kirjan Laiskuus-luku. Kirjassa käsitellään ihmisyyttä ja elämää seitsemän kuolemansynnin kautta, mutta laiskuuden kuolemansynti käännetään kirjassa yllättäen hyveeksi. Luvussa puhutaan myös hengen velttoudesta, joka syntyy kirjoittajien mukaan silloin kun vain suoritetaan eikä uskalleta pysähtyä.

”Eräs loistava keino katkaista jatkuva suorittaminen on lähteä reissuun. […] Matkalla seikkailija saa perspektiiviä ja pystyy parhaimmillaan tarkastelemaan omaa elämäänsä lintuperspektiivistä. Silloin yleensä tulee huomanneeksi, mikä omassa elämässä on oikeasti tärkeää ja merkityksellistä.”

”Työnteolla ja turhalla puuhaamisella olet saattanut paeta asioita, jotka ovat tärkeitä, mutta vaativat sinulta pysähtymistä, jotta voisit huomata ne ja reagoida niihin. Aina seikkailijalta ei kuitenkaan löydy tahdonvoimaa kohdata itseään ja selättää hengen velttoutta. [..] Monilla meistä voi olla hienoja pyrkimyksiä elämässään, mutta aivan liian moni niistä jää saavuttamatta, koska meiltä ei löydy riittävää voimaa tehdä päämääristämme totta.”

”Laiskuuteen tämä kaikki liittyy näin: heureka- tai ahaa-oivalluksia ei seikkailija voi käytännössä saada ilman asian kypsyttelemistä alitajunnassa. Siksi sohvalla makaamiset ja odottelut ovat etenkin taiteellisessa työssä ensiarvoisen tärkeitä. Mitä suurempi on haaste, siitä pidemmän kypsyttelyn alitajunta tarvitsee.”

”Jos siis haluat vaikkapa reissuun, katso karttaa ja kalenteria ja vastaa kahteen kysymykseen: Mihin? Ja milloin? Siitä se lähtee. Seikkailu.”

Parasta luvussa on kahdesti toistettu mantra: ”lähe menee.”

Pelko on muuttunut innostukseksi. Takki auki lähdetään, mutta odotukset ovat luonnollisesti korkealla. Reissunaisen on tehtävä mitä reissunaisen on tehtävä.