[Toim.huom: kirjoitin taas maratontekstin, en tiedä mitä tähän laittaisi arvioiduksi lukuajaksi, mutta yrittäkää pysyä perässä! Blogi on pudonnut reissuni kyydistä jo aikaa sitten…]

Darwin alkaa pian jäädä  taa ja pian siirryn kauan odotettuun Red Centreen, mutta ennen sitä on aika luoda katsaus siihen, miten on mahdollista ajaa huristella Australian länsirannikko yhdeksässä päivässä läpi. No, seuramatkalla tietenkin! Päätin tosiaan Fremantlen vankilahostellissa ja kirjastossa hengaillessani buukata parin päivän varoitusajalla yhdeksän päivän ryhmämatkan Perthista Broomeen. Olisin viettänyt länsirannikolla mielelläni enemmänkin aikaa, sillä yhdeksän päivää oli aikamoista haipakkaa ja vähemmästäkin paikannimet menivät sekaisin, vaikka kuinka yritin ottaa kylteistä kuvia tai tehdä kännykkään edes jonkinlaista muistiinpanoa, missä kulloinkin olen. Normaalistihan ihmiset käyttävät länsirannikkoreissuun ainakin pari viikkoa, miksei pari kuukauttakin, onhan Western Australia maan suurin osavaltio. Ryhmämatkalle yhdeksän päivää oli kuitenkin optimaalinen pituus, kuten Broomessa rättipuhkiväsyneenä huomasin. Loppujen lopuksi luulen ryhmäreissun tulleen paljon halvemmaksi tai ainakin helpommaksi kuin itsenäisen road tripin, kun ei tarvinnut itse murehtia bensoista, majapaikoista, leirintäalueista, ruoista tai perillepääsystä.

Olin ensimmäinen matkustaja, joka haettiin reissulle aamutuimaan. Opas oli paikallinen west coastilainen, tarkemmin sanottuna geraldtonilainen entinen (?) surfer dude, jonka habitukseen kuului pitkät vaaleat hiukset, tatuoinnit (tosin joka toisella aussilla on tatuointeja, joten tatskoilla ei oikeastaan erotu massasta), aussie bronze-rusketus, nopeat lasit, flip-flop-sandaalit (siis thongsit), joskus hyvät, joskus ei-niin-hyvät läpät ja rennonletkeä puhetyyli (lännessä aussiaksentti muuttui huomattavsti vaikeammaksi). Mies oli siis varsinainen no worries-sanonnan ruumiillistuma; ei jaksa stressaa. Kääritään rauhassa hermosauhut ja kaikki järjestyy. Saimme alkumatkasta tutustua oppaan hauskaan tyttäreen, joka poimittiin alkumatkasta muutamaksi tunniksi kyytiin – mikä kätevä tapa yhdistää tyttären kyytsääminen ja turistien kuljettaminen. Opas oli avoin paitsi nykyisestä elämästään, myös värikkäästä menneisyydestään, ja reissun lopussa juomapelit kääntyivät usein siihen, että kaikki halusivat tietää, mitä kreisiä oppaamme on joskus tehnyt. Näistäkin tarinoista olisi kirjoittanut kirjan jos toisenkin. Tyylilajina ehkä Mötley Cruen The Dirt.

Suurin osa ryhmäläisistä oli, yllätys yllätys, saksalaisia. Mukana oli myös yksi sveitsiläinen ja yksi kanadalainen (ranskankieliseltä alueelta). Puolet olivat Ausseissa lomalla, puolet Working Holidaylla.Ymmärsin taas 95 prosenttia saksalaisten jutuista, mutta oma saksani oli ehkä 8-vuotiaan tasolla. Proaktiiviset saksalaiset ottivat stereotyyppisen saksalaisesti tourin haltuun, kyselivät aikataulusta ja ohjelmasta, heräsivät aikaisin aamulla ja alkoivat heti kattamaan aamupalaa pöytään ja pilkkomaan vihanneksia lounaalla – olin siis turvallisessa alles in Ordnung-seurassa. Halusin kovasti puhua saksaa, mutta oli yllättävän vaikeaa vaihtaa kieltä englannista ja jos puhuin saksaa saksalaisille, tunsin itseni idiootiksi, joten päätin olla pingottamatta liikaa ja pysyä englannissa – kielessä, joka ei ollut kenenkään ryhmäläisen äidinkieli ja jossa olimme kaikki samalla tasolla. Saksalaiset saattoivat ehkä kokea hämmentävänä, että kommentoin heidän keskusteluaan englanniksi kuin mikäkin stalkkeri. On muuten jännää, miten kielen ja sanontojen ymmärtämisen avulla voi päästä sisälle toisen kansallisuuden ajattelutapaan ja mentaliteettiin ja pystyy ymmärtämään sitä, ja miten toisaalta oma persoona muuttuu ja rajoittuu hyvin paljon, jos ei ole varma omasta kielitaidostaan. Mutta puhun saksaa seuraavan kerran sitten saksankielisessä maassa, niin pysyy pää jotenkin mukana tässä ympäristössä…

Ensimmäinen pysähdyspaikka oli Pinnacles, eli kalkkikivimuodostelmien rykelmä keskellä hiekkadyynejä. Kivet ovat siis muodostuneet veden alla miljoona vuotta sitten olleista simpukoista, jotka ovat murskautuneet hiekkaan ja huuhtoutuneet kuivalle maalle.  Tämän jälkeen aina kun satoi, vesi muodosti kalkkia simpukkahiekkaan ja syvälle maahan, niin että maa kovettui ja muodostui hitaasti tuhansien vuosien aikana Pinnacles-kivipatsaiksi. Eroosio ja metsäpalot taas aiheuttivat irtonaisen hiekan katoamisen. Tai jotain. Googletin tämän juuri, koska oppaan tarina Pinnaclesin syntymisen tieteellisestä teoriasta oli hyvin lyhyt, emmekä ehtineet juurikaan ihmetellä tätä kivipatsaiden merta. Sääli, koska paikka oli kuin scifi-leffasta, Marsista tai oudosta hautausmaasta. Sen sijaan oppaan kertoma aboriginaaliversio Pinnacles-kivistä jäi mieleen. Oppaan mukaan alueen Nyoongar-aboriginaalit välttävät Pinnaclesia, koska uskovat kivien olevan fossiileiksi jähmettyneitä kummituksia. Kuitenkin pikagooglaukseni mukaan paikalta on löydetty noin 6000 vuotta vanhoja aboriginaalien esineitä, joten kummitustarinat eivät välttämättä pidä paikkaansa.

Eikä Pinnacles-reissua ilman fallosvitsejä. Pinnacles, never be the same again…

Geraldtonin HMAS Sydney-muistomerkki. Kyseessä oli siis saksalaisten toisessa maailmansodassa upottama aussisotalaiva. Ei ole helppoa olla saksalainen, kun aina meidät muistetaan vain sodasta ja me ollaan aina niitä pahiksia, harmitteli matkaseurani.

Saimme ihailla myös Hutt Lagoonin kuuluisaa pinkkiä järveä auringonnousussa. Australiassa on useampikin pinkki suolajärvi, joiden pinkki väri johtuu järvessä olevasta viherlevästä ja sen kehittämästä karotenoideista, jotka värjäävät levän vaaleanpunaiseksi tai oranssiksi (kiitos taas, Wikipedia). Valitettavasti tämä järvi sattui olemaan juuri sillä hetkellä kuivunut, mutta hieno se oli silti.

Järvi näytti (kaukaa) hyvältä, läheltä vähän epäilyttävältä – ja haisi pahalle.

Seuraava etappi oli Kalbarrin kansallispuisto, jossa saimme ihastella ensimmäistä kertaa punaisia kallioita, upeita näköaloja rotkoihin ja hienoa kalliomuodostelmaa Nature’s Windowia.

Turistin ryhdikäs Nature’s Window-yllätyskyykky.

Jos Pinnaclesit eivät opasta niin kiinnostaneet, stromatoliiteista opas jaksoi intoilla. Shark Bayn stromatoliitit ovat syanobakteerien rakentamia kivimuodostumia, eli fossiililöydöksiä, jotka yksinkertaisesti sanottuna ovat todisteita varhaisimmasta elämästä maapallolla. Ilman stromatoliitteja meitäkään ei olisi. Shark Bayn 2000-3000 vuotta vanhat stromatoliitit ovat niin sanottuja eläviä fossiileja, eli mikrobit pitävät niitä vieläkin hengissä. Australian lisäksi eläviä stromatoliitteja löytyy enää vain Bahamalta.

Kävimme ihmettelemässä myös Shell Beachia, joka oli nimensä mukaisesti ranta täynnä pikkiriikkisiä valkoisia simpukoita. Illaksi ajoimme Monkey Miaan, joka tunnetaan delfiineistään.

Seuraavan aamun delfiinien ruokintasessio osoittautui flopiksi. Jouduimme raahautumaan aamuseitsemäksi rantaan, seisomaan kylmässä vedessä ja kuuntelemaan puoli tuntia hytisten delfiiniesitelmää, kunnes delfiinit vihdoin tulivat. Delfiinejä sai ruokkia ehkä viisi henkeä, joista suurin osa lapsia. En edes yrittänyt puskea eturiviin ja koska tuli kylmä, luovutin aika nopeasti ja käppäilin sillalle ottamaan kuvia delfiineistä ja turisteista. Pidin enemmän Moreton Bayn delfiinishowsta, jossa sai istua penkillä, katsoa delfiinien saapumista rantaan illan hämyssä, ja ihmetellä sivusta ruokkimaan jonottavia resort-turisteja. Mietin samalla, eikö villin delfiinin näkeminen tunnu enää missään, ja kuinka eettistä villieläinten ruokkiminen on. Monkey Mian delfiinejä on kuitenkin ruokittu 60-luvulta asti, ja ne ovat luonnossa, omassa ympäristössään eivätkä missään delfinaariossa.

Yhdellä pysähdyspaikalla saimme ihailla uteliasta kengurulaumaa.

Ei paljon jaksanut turret kiinnostaa.

Snorklauskeikka Exmouthissa muodostui jännittäväksi, kun seurueemme kanadalaisvahvistus otti osumaa jostain harvinaisesta jellyfishista ja joutui poistumaan lääkärin kautta. Onneksi hän selvisi lääkkeillä ja morfiiniannoksella, ja pääsi illaksi kotiin. Kanadalaisesta tuli tämän jälkeen reissun selviytyjäsankari.

Snorklaisitko, jos ranta näyttää tältä? Kuvan jellyfishit eivät ole vaarallisia, mutta polttavat enemmän tai vähemmän. Kerrankin hidas kuntouimari-vauhdistani oli hyötyä, koska vältyin kaikilta jellyfish-hyökkäyksiltä.

Viimeiset kaksi päivää yövyimme ehkä reissun kauneimmassa paikassa, kansallispuisto Karajinissa.

Majoitus oli Eco Retreat, eli nukuimme isossa teltassa, jossa oli lattia, pieni kuisti ja kerrossängyt. Karijinin ötökkäelämä olisi ollut normiteltassa ehkä hieman kuumottava elämys.

Karijinista löytyi muun muassa termiittipesiä…

sammakoita vessassa, jotka olivat ensin ihan söpöjä, kunnes tajusin että ne ovat käärmeiden ruokaa eli houkuttelevat myös käärmeitä…

… ötököitä ja telttaamme yövierailulle tullut lisko, josta ei valitettavasti ole kuvaa…

… vesiputouksia, joiden alla uida…

… upeita reittejä, jotka sijaitsivat kauniissa mutta kuumottavissa rotkoissa, sarjassamme trailin vaikeustaso asteikolla 1-5 5- experienced bushwalkers only ja silleen. Sai ihan kunnolla patikoida, semi-boulderoida ja ylittää vesiesteitä. Onneksi dumppasin reppuni, koska sivuutin parit pahemmat kiipeilyseinät uimalla. Jälkikäteen harmittaa, että skippasin kuuluisan Spider Walkin, koska kapuaminen alkoi olla liian väsyttävää, hermoja raastavaa ja keskittymistä vaativaa. Opas paineli kovaa vauhtia eteenpäin avojaloin kuin ihminen, joka on jo pikkulapsesta laitettu patikoimaan rotkoissa, mutta vaikka kuinka hyvä tyyppi olikin, se ei herättänyt mussa luottamusta.

Aloin pelätä että liukastun ja horjahdan oikein kunnolla, ja valitettavasti aloin ajatella typeriä asioita kuten että mitä jos tapahtuu jotain, mitä jos törmäämme myrkkykäärmeeseen, kuinkakohan kaukana puiston hätäpuhelin on, tämä reitti on true patikoijille enkä mä ole true patikoija, puhelimessa ei ole kenttää,  kauankohan helikopterin tulo kestää jos sattuu jotain… Olisinko aloittanut katastrofiajattelun, jos takanamme ei olisi ollut pitkää ajomatkaa ja olisin nukkunut pari, kolme edellistä yötä kuin tukki, en tiedä. Karijini oli joka tapauksessa näkemisen arvoinen, meikäläisen tasolle hyvä seikkailu. Ilman tätä seuramatkaa tämäkin luontoelämys olisi todennäköisesti jäänyt multa väliin, koska en ollut ottanut selvää koko paikasta enkä tiennyt siitä juuri mitään.

Viimeisenä yön nukuimme jonkun random-roadhousen takapihalla nurmikolla ja laitoin ekaa kertaa swagin päälle (pun intended), kun nukuimme swageissa. Siis missä? Taivasalla jonkinlaisessa patjahässäkässä, joka oli tavallaan kuin teltta. Siis iso paksu makuupussi, jossa on pieni katto ja joka kestää sadetta ja tuulta. Makuupussin sisällä on paksu patja, jonka päällä voi nukkua, ja swagiin voi ottaa oman makuupussinkin. Eco Retreat-glampingin jälkeen true aussie camping! Kun rullasimme swagit auki, alkuvaikutelma oli tunkkainen eikä ollenkaan houkutteleva. Tietysti sain swagin, jossa ei ollut hyttysverkkoa, mutta onneksi mulla oli oma päähän laitettava hyttysverkko (lue: hautajaishuntu-look-a-like), joka auttoi hieman. Kun sain asettauduttua swagiin, se oli yllättävän pehmeä ja lämmin. Tähtitaivas ja Linnunrata näyttivät upeilta, ja aloin ymmärtää swagin viehätyksen – kunnes hyttyset tulivat ja meinasin tulla hulluksi, eikä mikään Bushman-myrkky auttanut. Nukuin loppujen lopuksi ehkä kaksi tuntia. Ei ihme, että olin hieman kuollut Broomessa.

Länsirannikon fanit sanovat itärannikkoa turistien bilerannikoksi ja väittävät lännen olevan sitä oikeaa ja aitoa Australiaa. East Coastin asukit taas pitävät länsirannikkoa takapajulana, onhan se Queenslandin ajasta kaksi tuntia jäljessä. Vaikea sanoa, mikä on aitoa Australiaa ja mikä ei, koska maan maisemat ja luonto ovat niin monipuolisia ja Australiasta löytyy kaikkea. Länsi-Australiassa oli kuitenkin upeimmat värit – juuri se punainen hiekka ja kalliot ja toisaalta upean värinen meri. Linnut olivat erilaisia kuin idässä, puut isompia, ötökät isompia. Tunnelma vaan on jotenkin erilainen kuin itärannikolla. Queenslandia ei voi sanoa takakireäksi osavaltioksi, mutta jos kaupungit tai itärannikon biitsit tuntuvat liian pintaliitopaikoilta, voi aina paeta vaikka Springbrookin sademetsään tai Stradbroke Islandille. Kuitenkin länsirannikolla tuntui, että voi pukeutua miten vaan, tulla sellaisena kuin on ja kävellä avojaloin tai flip-flopeissa joka paikkaan. Ei tarvitse olla uusinta Lorna Janea tai Rip Curlia päällä, kun kaikki on kohta punaisessa hiekassa kuitenkin. Ei ole kiire mihinkään, aikataulut joustavat ja sunnuntaisin levätään. Ihmiset ovat jotenkin kovanahkaisempia mutta rentoja, eivät jaksa stressata eivätkä vähästä hätkähdä, tuli vastaan sitten käärme tai villikameli. Turisteja ei ole ihan niin paljon kuin idässä, tai moni turisti on aussi.

Moni kertoi, että länsirannikolla ajaminen on puuduttavaa suoran tien ajamista ja todella tylsää, mutta maisemat eivät mun mielestä olleet ollenkaan tylsät ja kasvillisuutta oli paljon enemmän kuin luulin. Miten punaiseen hiekkaan ja noihin puihin voisi kyllästyä? West Coastilla on paljon enemmän nähtävää kuin Onnibussin ikkunasta, sanoisin. Jos välillä vaipui horrokseen, kuumottavat, ohi ajavat pitkät road trainit herättivät välikuolemasta.Pitkät välimatkat tekevät väsymyksestä ja kropan puutumisesta huolimatta mielelle hyvää, koska silloin ehtii ajatella asioita. Ikkunasta ulos katsomisen voi ottaa meditatiivisena harjoituksena tai mindfulnessina. Tai vain yrittää nukkua mahdollisimman paljon…

Jos siis aikaa on, suosittelen kaikille Australian reissaajille myös länsirannikon koluamista kaikessa rauhassa. Itärannikko kannattaa ehkä tsekata nopeasti, mutta ottaa West Coastiin kunnolla aikaa ja juoda vähän Emu Exportia stubby holderissa. Se on sen arvoista!