Seikkailuja dingosaarella ja jäähyväiset Brisvegasille

Terveisiä Perthista! Lupasin uudenvuoden lupauksena kirjoittaa tähän blogiin useammin, mutten tiedä, minne taas yksi kuukausi on vierähtänyt. Eilen lensin kuuden tunnin kotimaan lennon tänne Western Australian pääkaupunkiin ja matkustin samalla kaksi tuntia menneisyyteen, sillä täällä ollaan kaksi tuntia Queenslandista jäljessä. Myös toisin kuin Queenslandissa, täällä on käytössä daylight savings, eli kelloja siirretään huhtikuun lopussa – täytyy muistaa, missä silloin olenkaan… Kun käppäilin hakemaan rinkkaani Perthin lentokentän baggage claimista, ihmettelin kylttejä jotka käskivät heittämään kaikki hedelmät ja vihannekset roskiin, sillä ne saattaisivat tuoda mukanaan tuholaisia ja vieraita lajeja, jotka vaarantaisivat WA:n luontoa. Taas typerää jenkkityylistä hätävarjelun liioittelua, ajattelin. Rinkkaa odotellessani ihmettelin tullin beaglekoiraa, joka nuuski reppuani eikä suostunut lähtemään. Näytänkö mä noin huumeparonilta? Kylläpä on virkaintoinen koira, ajattelin, kunnes tullitäti kysyi onko mulla ruokaa repussa, jolloin muistin matkaevääni omenan ja mandariinin. Onneksi tullitäti kuului kiltteihin eikä rahanahneisiin rip off -ausseihin, eikä antanut mulle 400 dollarin sakkoa, sillä se ei olisi ollut kauhean hyvä startti länsirannikkoseikkailulle.

Pieni mutta kotoisa hostellini tarjoaa jälleen kerran mahdollisuuden ranska-saksa -kielikylpyyn. Eilen illalla dormihuoneeni alapetiläiset puhuivat ranskaa, kolme muuta tyttöä taas saksaa (siitä sentään ymmärsin 99 % ja nyt tiedän kaiken tyttöjen matkasuunnitelmista). Taas kirosin teiniminääni, joka lopetti lukiossa ranskan opinnot, opiskelijaminääni, joka ei ole lukenut espanjaa enemmän ja tuli vähän ikävä Brisbanen kämppää, jossa meidän kodissa puhuttiin englantia. Tänään sain selville, että Perthista löytyy Australian suurin ranskalaisyhteisö. Tuleva roadtrip -travel mateni on myös ranskalainen ja töissä Deliveroossa, jota ilmeisesti hallitsee täällä ”ranskalaismafia”, joten pakkoranska ei lopu tähän. Parhaillaan kuuntelen toisella korvalla ranskalaiskundien keskustelua sanojen ”dirty” ja ”thirty” ääntämisen eroista. Jos siis haluat oppia ranskaa Australiassa, tule Perthiin!

Nyt reissun work-osuus on siis ohi ja ollaan aidosti ja rehellisesti turisteja. Travelleri kuulostaa ehkä paremmalta kuin turisti. Kukaan kolmeakymppiä käyvä aikuinen seikkailija ei halua identifioitua 18-25-vuotiaaksi backpacker-urpoksi, mutta turistejahan kaikki tässä ollaan; jokainen haluaa kokea jotain ainutlaatuista persoonallisella tavalla, nähdä jotain mitä muut eivät näe, ja silti kaikki käyvät samoissa paikoissa ja haluavat aivan samanlaisia Instagram-kuvia samoista kuvakulmista, kerjäävät Facebook-tykkäyksiä, käyttävät samoja hashtageja ja puhuvat samoista jutuista hostellissa.

Turreilusta puheenollen, palataan pari viikkoa ajassa taaksepäin, viimeisiin Brisbane-päiviin ja Fraser Islandin tunnelmiin.

Lopetimme duunipaikan saksalaispariskunnan kanssa työt helmikuun lopussa. Viimeisenä perjantaina meille oli morning tea -eli jokapäiväisellä aamukahvitauolla kakkua ja keksejä. Toin tutkijattaren Suomi-tuliaisia eli salmiakkia, jota suurin osa ei uskaltanut edes maistaa, joten sain syödä melkein koko pussillisen keskenäni – my masterplan exactly. Viimeisen duunipäivän tunnelma oli jotenkin sekava, jännittynyt ja takakireä. Are you excited or nervous, kysyi yksi työkaveri ja vastasin että both. Työkaverit kysyivät mun ja saksalaisten matkasuunnitelmista, toivottelivat hyvää matkaa ja me puolestaan kehotimme ihmisiä ottamaan yhteyttä, jos he joskus eksyisivät kotimaihimme – tai Eurooppaan. Ehkä joku oikeasti eksyykin joskus. Viimeisen työpäivän jälkeen olin hilpeällä tuulella, lähdin bottleshopiin ja kysyin myyjältä, mikä kalja sopisi parhaiten viikon Fraser Island -reissuun ja paljonkohan sitä kannattaisi ostaa saarelle. Myyjä ei sattunut kuulumaan stereotyyppisiin vitsiniekka-ausseihin, vaan vastasi ettei tiedä mitä tykkään juoda ja kuinka paljon (ihanan suomalaista asiakaspalvelua!). Löysin jonkun tyttökaljamerkin ja kannoin koko kopan yksin kotiin neljän kuukauden työrupeaman aikana kasvaneet hauikset täristen (”olisit soittanut mut hakemaan”, sanoi eksentrinen Uber-kuskikämppikseni).

Myöhemmin päädyin baarikierrokselle Fortitude Valleyhin ja Valleyssa oli kerrankin hauskaa (tosin en ole juuri ulkoillut Brisbanessa, joten ei ole kauheasti vertailupohjaa) – ehkä liiankin hauskaa, koska seuraavana aamuna heräsin 2,5 tunnin yöunten jälkeen ja tajusin, että saksalaispariskunta tulee hakemaan mut viidentoista minuutin päästä. Seurasi maailman nopein valmistautuminen, mutta onneksi saksalaiset olivat myöhässä ja sain torkkua hieman heidän nelivetokotinsa takapenkillä. Matkan varrella näimme jättiläiskengurupatsaan, Matildan ja meikäläisen ensimmäisen villikoalan, joka torkkui puun latvassa. Erittäin hyvä startti lomalle!

Australia on täynnä randomeja isoja patsaita. Tässä mä ja (waltzing?) Matilda.

Siinä hän möllöttää. Koalabongarin opetukset: kun näet koalakyltin, katso aina puiden latvoihin!

 

Kesti pari päivää todella rentoutua ja unohtaa päässä pyörivät to do – ja mitä kaikkea pitää vielä hoitaa Brisbanessa -listat, mutta pian aloin päästä Fraserin paratiisitunnelmiin. Ihmekös tuo, sillä Wikipedian mukaan Fraser Islandin alkuperäinen aboriginaalinimi K’Gari tulee butchullien kielestä ja tarkoittaa paratiisia. Fraser Island on siis maailman suurin hiekkasaari, josta löytyy biitsien lisäksi kirkkaita järviä, sademetsää ja hiekkadyynejä. Tuntui, että olisi ollut viikon sisällä lomalla Egyptissä, Vietnamissa, Kreetalla… ja Suomessa, koska jotkut järvet toivat mieleen Suomen. Mutta ei paratiisia ilman vauhtia ja vaarallisia tai vähintään kuumottavia tilanteita!

Saari on yksi Queenslandin suosituimmista matkakohteista, mutta loppukesä oli jo off seasonia, onneksi. Alussa sisämaassa ajellessamme ihmettelimme, eikö täällä todellakaan ole ketään jos jumitumme hiekkakuoppaan, kyltit eivät olleet kovin informatiivisia ja tunnelma oli hieman creepy; mitä jos jumitumme tänne yksinäiselle saarelle? Missä rangerit ovat? Mitä jos joku creepy paikallinen äijä tulee auttamaan meitä ja joudumme ns. Wolf Creek (legendaarinen aussikauhuleffa backpackerien teurastajasta) -tilanteeseen? [Toim.huom. Aussimedia rakastaa väkivallalla mässäilyä ja olenkin päättänyt lopettaa backpackereiden kidutusjuttujen lukemisen. Note to self: varo outbackin boganeita!] Hiekassa ajaminen täyteen pakatulla nelivedolla ei ollut hirveän turistiystävällistä ja helppoa hommaa. Pian törmäsimme korkeisiin nelivetoturistibusseihin ja vuokra-autoihin. Jotkut autot huristella pomppivat hiekassa kuin viimeistä päivää, eikä vuokra-4WD:laisia paljoa kiinnostanut, jos auton pohja kolahti hiekkaan. Ärsyttävät tag along -turistiautoletkat jyräsivät meidät kaksisuuntaisilla pikkuteillä, ja jouduimme peruuttamaan hiekkatietä joka oli myös täynnä puiden oksia ja juuria, kunnes löysimme kulman johon pysähtyä. Välillä sivupeilit piti kääntää sisäänpäin kapeilla hiekkateillä, takapenkillä keinuessani tunsin olevani veneessä ja mietin, mahtaako Pajeromme kipata tässä lumikinos-simulaatiossa. Hiekkaan jumittuminen on toinen asia, auton kaatuminen tai kolariin joutuminen toinen. Kun pääsimme leirintäalueille ja vaihdoimme sisämaa-ajamisen rannalla ajoon, matkustaminen muuttui miellyttävämmäksi. Tosin rannalla ajokaan ei ollut niin yksinkertaista, koska jouduimme seuraamaan vuorovesien aikataulukarttaa. Olimme kuulleet varoituksia nelivedoista, jotka eivät välittäneet vuorovesien aikatauluista ja joutuivat veden varaan – taas yksi skenaario mihin emme halunneet päätyä. Onneksi saksalaiset olivat kartalla vuorovesistä ja olivat stereotyyppisen saksalaisesti varautuneet kaikkeen mahdolliseen. Auto pysyi ehjänä ja me myös – mission accomplished.

Vähän kuin Suomessa olisi. Same same but different. Toisin kuin allaoleva puu.

Aamu ensimmäisen telttayön jälkeen. Tällaisiin iltoihin haluaisin nukahtaa ja aamuihin haluaisin herätä useammin. Kookaburrat mölyävät, iltaisin cicadat eli laulukaskaat sirittävät, kun tulee pilkkopimeää, väsyttää ja kun aurinko nousee, noustaan ylös. Tosin voisin miinustaa hyttysten ja paarmojen puremat, koska tällä leirintäalueella mikään hyttysmyrkky ei tepsinyt.

Tuskin ehdimme rantautumaan lossilla koko saarelle, kun mulle selvisi saksalaisten suurin intohimo tai pikemminkin sanottuna pakkomielle Fraser Islandin suhteen, eli mikäpä muu kuin dingojen bongaus. Fraser Islandilla asuvat Australian puhdasrotuisimmat dingot eli Australian villikoirat. Dingot ovat alunperin tulleet Australiaan Aasiasta (jonkin teorian mukaan Balilta), ja ne näyttävätkin vähän akitakoirilta. Turistit sortuvat usein ruokkimaan dingoja, ja dingot saattavat tulla liian lähelle pikkulapsia, joten dingovaroituksia oli joka paikassa. Ei mennyt päivääkään ettemme olisi puhuneet dingoista, ja saksalaiset miettivät pitäisikö kävellä rannalla makkaroiden kanssa, jos koirat eksyisivät paikalle. Yritin keventää tunnelmaa kertomalla matkaseuralleni ”In Finland we have this band called Dingo”-juttuja ja lupautumalla esittämään dingoa, jos emme löydä yhtään koiraa mistään. Tsekkasimme parit auringonnousut  ja -laskut ihan vain dingojen takia. Maisema ei tosin tarvinnut yhtään koiraa näyttääkseen upealta.

Joskus kannattaa valvoa – ja ennen kaikkea herätä kaamean aikaisin.

Omatoimimatkailu voi olla hankalaa, kun itse pitää ottaa hiekkateistä, vuorovesistä ja leirintäalueiden varauksista selvää, nukkua teltassa ja kokkailla purkki- ja kuivamuonaa. Mutta pienet joskus väsyttävät käytännön asiat unohtaa, kun menee esimerkiksi kuvassa näkyvälle Lake McKenzie -järvelle, joka on yksi Fraser Islandin päänähtävyyksistä. Hiekka on valkoista, lähes Whitehaveniin verrattavaa silica-hiekkaa, järvivesi kirkasta ja puhdasta ja ennen kaikkea uimakelpoista – ei haita, ei meduusoja, ei hulluja aaltoja, ei mitään mikä voisi tappaa. Mikä parasta, omatoimimatkailija voi viettää tällä biitsillä tuntikausia ilman kiirettä minnekään.

Lake Basin oli kokonaan meidän. Ei yhtään turistia.

Haluatko nähdä laulukaskaan, kysyi saksalainen ja tottakai halusin. Yllättävän suloinen ötökäksi.

Samassa kuvassa sademetsä, hiekkadyynit, Lake Wabby -järvi ja meri. Uskomatonta mutta totta. Dyynejä pystyi myös laskemaan pulkkamäkityyliin sandboardilla. Ei tullut lautaa mukaan, joten laskiaissimulaatio jäi kokematta.

Siis mikä säälittävä puropahanen tämä on, oli ensivaikutelmamme Eli Creekista. Mutta siinä olikin tosi hauska kahlata, erityisesti toisella kerralla, kun kaljakellujat ja Go Pro -turistit loistivat poissaolollaan.

Mahenon hylky ja muutama turre. Kyseessä oli muuten ihan aito, pyörremyrskyn kautta rantautunut hylky, toisin kuin Moreton Bayn upotetut aallonmurtajan virkaa ajavat laivanhylyt (jotka on kyllä ihan makeita myös).

Home sweet home. Enpä ikinä olisi uskonut itsestäni, mutta totuin telttaelämään ja aloin jopa pitää siitä.

Suomen leirintäalueilla ei taida tällaisiin goannaliskoihin törmätä. Symppiksiä kavereita, kunnes alkavat innostua liikaa ruoan kerjäämisestä.

No löytyihän se koira sieltä aamuruskosta vihdoinkin! Ymmärrän, miksi turistit sortuvat ruokkimaan dingoja, ovathan ne tosi suloisia. Oishan tuollainen kiva olla lemmikkinä… tai sitten ei.

On se kookaburra kaunis ja ihmeellinen, viisaan oloinen lintu! Myös hieman pelottava ja kunnioitusta herättävä. Mäiskii vaan käärmeitä menemään.

Onnellinen pikku turisti trendikkäässä turistien suosimassa poseerausasennossa Waddy Pointin kallioilla. Olisin voinut kököttää tossa tuntikausia. Okei, ei ne kalliot ehkä niin pehmeitä olleet. Mutta rantakallioissa on sitä jotain. Mitä jylhempi, sen parempi.

Tsekkasimme myös oranssin kalliomuodostelma Pinnaclesin (tylsä, koska sinne ei päässyt kävelemään) ja Champagne Poolsin, jota mainostetaan Fraser Islandin luonnolliseksi porealtaaksi. Emme kuitenkaan uskaltautuneet tähän altaaseen, koska näimme rannalla paljon blue bottleseja, suomeksi näköjään portugalinsotalaivoja, jotka kuuluvat vaarallisimpiin polttiaiseläimiin. Siis jonkin sortin meduusoja, joiden pistoksen kokeminen ei kuulu meikän bucket list -seikkailuihin. Sen sijaan vuoroveden laskua odotellessamme istuimme luolassa ja seurasimme aurinkoa ottavia turistiryhmiä, backpackereita ja eläkeläisiä, nuoria kundeja jotka pelaavat aina jotain futista ringissä tai heittelevät palloa, kun tytöt ottavat aurinkoa bikineissään ja kikattelevat. Arvuuttelimme mistä maista turistit ovat ja tunsimme itsemme todella vanhoiksi – kunnes eläkeläiset kalastajahatuissaan saapuivat.

Fraser Islandilla muistin taas, miksi tulin Australiaan, sillä Fraser oli juuri kuin se unelmieni Australia josta Suomen talvessa haaveilin ja jota odotin. Näin monipuolista ja uniikkia luontoa ja eläimiä, asioita joita en osannut kuvitellakaan olevan olemassa. Näin auringonnousut ja -laskut rannalla skumppaa juoden (tätä oli odotettukin!), rantaviiva oli loputon ja ranta oli tyhjä, vain meidän. Hetken tuntui kuin olisimme autiolla paratiisisaarella (kunnes sain taas yhden paarman pureman ja meinasi mennä hermot). Unohdimme saksalaisten kanssa kaikki Aussi-angstimme, fiilistelimme ympäristön kauneutta, tähtitaivasta ja nukahtamista meren kohinaan. Kun katsoimme valtameren aaltoja ja tähtiä, tunsimme olevamme pieniä hiekanmurusia, tai yhtä pieniä kuin koloissaan asuvat hiekkaravut, maailman laidalla, toisella puolella palloa kodeistamme. Sarjassamme aussihetket, jotka muistaa aina. Luonto oli ihan eri tavalla lähellä leirintäalueella kuin resortissa tai hostellin pihalla, eikä kaatosade tuntunut missään, kun teltta pysyi kerrankin kuivana (ainakin Tasmanian keikkaan verrattuna). Enimmäkseen nukuin kuin tukki. En tiedä, miksen Suomessa ikinä telttaile ja miksi aloitin eräjormailu-urani niinkin eksoottisessa paikassa kuin Australiassa, jossa voi törmätä käärmeisiin, sammakoihin ja isoihin hämähäkkeihin leirintäalueen vessassa (onneksi ei teltassa), mutta ehkä tämän kokemuksen jälkeen innostun telttailemaan Suomen kansallispuistoissa ja metsissä. Ja miksen innostuisi, tarvitsen vain itseäni käytännöllisemmän ja suuntavaistoisemman eräjormakaverin. Pitää myös keksiä muuta retkimuonaa kuin nuudelit ja 50 eri tonnikalan sävyä (sarjassamme Olen vegetaristi, mutta…). Tarvitsin selkeästi seikkailua ja irtiottoa kaupungin arjesta. Olen myös viettänyt liian vähän aikaa paikallisen luonnon keskellä, vaikka kaiken maailman lintuihin, liskoihin ja ötököihin Brisbanessakin törmäsi. Eiköhän se pian korjaannu. Muutaman päivän Fraser Island -huumassa ihmettelin, miksi ihmeessä lähden täältä jo ennen viisumin loppumista – kunnes ehkä viiden päivän jälkiviisastelun jälkeen tämä kohtaus meni ohi ja musta tuntui taas että alkuperäinen takaisin Suomen kesäksi -suunnitelma oli sittenkin hyvä idea.

Oli todella outoa palata Fraserilta Brisbaneen vain lomailemaan ja tekemään viime hetken matkavalmisteluja, kun muut kämppikset ja kaverit menivät normaalisti töihin. Tuntui haikealta ja oudolta hyvästellä ihmiset, tuo Brisbaneen itse koottu porukka tai paremmin sanottuna Brisbane-perhe, sekä kimppakämpän ja oman huoneen turva. Viimeisinä päivinä Brisbane tuntui yhtäkkiä kiinnostavammalta kuin koskaan ja muistin kaikki pikkujutut mitä en koskaan ehtinyt nähdä tai tehdä. Mietin mitä mä nyt teen, pärjäänkö mä ja enkö mä tosiaan tule tänne enää ikinä takaisin? Ei voi tietää. Toisaalta jos palaisin vielä Brisbaneen, kokemus olisi eri, kaupunki tuntuisi vieraalta eikä enää kodilta, kuten vaihtokaupunkini München nykyään. En eläisi enää samaa elämää, enkä siten olisi välttämättä se sama tyyppi. Olisin turisti, ja toisaalta sitten kuitenkaan en; irrallinen tyyppi joka haluaa nostalgisoida ja fiilistellä asioita jotka eivät tunnu enää samalta, vaikkeivät olisikaan muuttuneet. Tosin jotkut ihmiset saattavat sinne vielä jäädä.

Nyt nukun taas kuuden hengen dormissa, omaisuus on rinkassa ja parissa kassissa, ruoat on sullottu yhteisjääkaapin ruokakassi- ja nimilappuviidakkoon ja arvotavarat lokeroon, eikä vaatteita voi laittaa henkareihin. Kirjoitan tätä yhteiskeittiön ruokapöydän ääressä eikä täällä ole yhtään täysin hiljaista soppia, jonne voisin vetäytyä. Jos respan setää ei lasketa, olen todennäköisesti hostellin vanhin vieras.  Kumma kyllä mikään näistä seikoista ei häiritse, turhauta tai ärsytä mua yhtään. Ihmiset ovat täällä todella iloisia, sosiaalisia, ulospäin suuntautuneita ja hymyileviä (siis edes nuoruus, hyvännäköisyys ja positiivisuus ei ärsytä mua). 

Tunnen olevani oikeassa paikassa oikeaan aikaan. Bye bye work, welcome holiday!