Seminaarikuokkavierailu, penkkiurheilijalarppi ja Great Ocean Road

”Mä luin sun blogia yks päivä ja katoin että kamalaa valitusta, mut sit mä luin sitä pidemmälle ja se olikin tosi hauska ja mä nauroin ääneen kun luin sitä!” – Anonyymi lukijapalaute tänään. Ehkä tätä kannattaa pitää, vaikka aina vähän nolottaa postata yhtään mitään?

 

Terkkuja jostain geneerisestä kauppakeskuskahvilasta. Yritän salakuunnella saksalaisten tyttöjen trioa, mutta niiden puhe hukkuu taustamusiikin alle. Edes hostellin baijerilainen tyttö ei halua puhua saksaa mun kanssa – tosin ymmärtäähän sen, että täällä puhuu ennemmin enkkua kuin jonkun ”olin Münchenissa vaihdossa melkein 10 vuotta sitten ja minullakin on dirdnl”-urpon kanssa hyvin hitaasti ja selkeästi omaa äidinkieltään. Löytyisiköhän täältä muuten Oktoberfest jostain…?

 

Koti-ikäväfiilikset on tosiaan selätetty, ja tilalle on tullut orastava haikeus Melbournen ja hostellityyppien jättämisestä. Olen kolmessa viikossa jo kotiutunut Melbsiin ja yhtäkkiä viikkokausien asuminen dormissa ei tunnu enää niin huonolta idealta. Keskiviikkona jouduin vaihtamaan huonettani, kun vanhaan huoneeseeni tuli isompi porukka, mutta uuden huoneen tyypit on ihan mahtavia ja jostain syystä yhteiselo kuuden hengen dormissa sujuu paremmin kuin edellisessä neljän hengen pikkukopissa. Uuteen huoneeseeni muutti torstaina sometutkija Amsterdamista, ja meillä luonnollisesti synkkasi välittömästi, olemmehan tutkineet samantyyppisiä juttuja ja melkein samanikäisiä (toinen meistä on vaan 30-vuotias tohtori ja apulaisproffa, toinen ei). Hollantilainen tuli Melbourneen digitaalisen median symposiumiin, joten kysyin saanko nähdä symposiumin ohjelman ja hinguin tietysti heti mukaan. Tapahtumaan ei voinut enää rekisteröityä, mutta päätin kokeilla onneani, koska symposium oli sopivasti lähellä, missä muuallakaan kuin tutussa Federation Squaren Arts & Media Centerissa eli ACMIssa. Heräsin tapahtuma-aamuna lomalaiselle luvattoman aikaisin ja menin symposiumiin hollantilaisen jälkeen, ACMI:in ilmoittautumispöydälle missä oli paljon vielä hakemattomia nimikylttejä (perus). Samaan aikaan sattui toinenkin rekisteröitymätön henkilö, joten menin vanavedessä, sanoin olevani Suomesta ja tutkineeni sosiaalista mediaa ja sananvapautta Helsingin yliopistossa. Ilmotyyppi selitti puolestaan jotain heidän sananvapaustutkimuksestaan ja antoi blankon kyltin, johon sai kirjoittaa nimensä. Helppoa kuin mikä! Hieman jännitin, onko symposiumissa luvassa suomalaiselle aina yhtä kaamea esittelykierros, koska osallistujia oli todella vähän, mutta onneksi ei. 

Symposium yritti olla todella interaktiivinen ja yhdistää keskustelupaneeleja ja taidetta. Tauoilla pystyi tarkastelemaan someen liittyviä tilataideteoksia tarkemmin. Tässä astuttiin sisään kaappiin, joka sitten heijastui samaan aikaan screenilta… tai jotain. Mielenkiintoista!

Itse tapahtuma oli aika perus symposium: keskustelupaneeleja jotka alkoivat venyä heti ensimmäisellä puoliskolla, ympäripyöreät ja laajat otsikot, sisällöllisesti ei oikein mitään uutta, panelistit ovat samaa mieltä kaikesta ja pohdiskelevat ilmiöitä hyvin etäisellä teoreettisella ja käsitteellisellä tasolla ehdottamatta itse, mitä asioille voisi tehdä, kannustetaan yleisöä keskusteluun mutta keskustelua ei kauheasti synny, kamalaa kahvia – mutta cocktailkakkupalat olivat erittäin hyviä! Siis toisin sanoen seminaari kuin Suomessa, mikä loi kotoista tunnelmaa. Seminaaritauolla katsoimme psykedeelisen ja scifimäisen taidepläjäyksen, Hyper-reality-videon . 

 

Jos ei muuta, niin ainakin paikallinen sometutkimus tuli tutuksi; yksi tutkija tutki tumblr-blogien yhteisöllisyyttä, toinen taas otti kuvia ihmisistä jotka ottavat kuvia ja selfieitä. Opin myös, että on olemassa kansainvälinen selfietutkijoiden Facebook-ryhmä, johon tietysti liityin, vaikken selfieitä tutkikaan (joskin olen kirjoittanut niistä). Pohdin taas jatko-opintoja (mikä on aina ihan hyvä haave) ja sitä, pitäisikö tälle haaveelle tehdä jotain (en edelleenkään tullut mihinkään tulokseen tämän pohdinnan kanssa). Sokerina pohjalla twiittini saivat tykkäyksiä ja retwiittauksia (siis ehkä 5 kpl). Such viral. 

 

Lounastauolla käytiin hollantilaisen kanssa syömässä keittoa Federation Squaren kahvilassa. Keittopaikassa sai lahjoittaa muutaman dollarin kodittomille. Rahalla ostetaan heille keittoa ja kahvia. Lahjoitin pari dollaria ja kirjoitin jonkun post-it-lapun muiden seinällä olevien joukkoon. Jos ei muuta, ostin itselleni hyvän mielen (okei, tuli ehkä vähän tekopyhä olo myös, mutta parempi soppa kuin ei mitään).

Perjantaina satuin myös aamiaisella olemaan oikeassa seurassa oikeaan aikaan, sillä yksi hostellityttö kertoi menevänsä illalla AFL:n eli Australian Football Leaguen yhteen finaalimatsiin porukalla ja kysyi mua mukaan. En seuraa mitään urheilua, edes lätkää, mutta niin absurdi urheilulaji kuin aussifutis, ainutlaatuinen paikalliskokemus ja halvat liput luonnollisesti kiinnostivat ja lähdin mukaan. Hervoton stadioni oli täynnä ja katsojia oli ehkä 80 000. Aussifutis oli vähän kuin jenkkifutista, paitsi ilman suojuksia ja kypärää, t-paita ja pikkushortsit päällä. Mitään en tajunnut ja keskittyminen välillä herpaantui, mutta ainakin maalien saaminen ja voittaja tulivat selväksi. Vierustoverini, yksinäinen mies yritti selittää vähän sääntöjä (käännyin diskreetisti hänen puoleensa: ”can you tell me what’s going on?”) ja kertoa pelaajista jotain mitä kannustamiseltaan ehti. Valitettavasti vierustoverin joukkue hävisi ja mies lähti jo ennen ottelun loppua kotiin. Parin viikon päästä perjantaina finaalipäivänä on kuulemma kansallinen vapaapäivä, niin tärkeä urheilulaji tämä on.

Poika saunoo.

 

Eilen oltiin Great Ocean Road -päiväretkellä. Great Ocean Road kuuluu Melbournen alueen päänähtävyyksiin ja koska tuskin tulen tänne enää tällä reissulla, pitihän se käydä tsekkaamassa. 

Oli onnistunut aurinkoinen päivä säätiedotuksesta ja päätien sulkemisesta huolimatta, näimmepähän ainakin maaseutua joka oli myös todella kiinnostavaa ja erilaista kuin Suomessa. En ole turreretkien ja yhteis-selfien ylin ystävä, mutta oppaamme oli todella iloinen ja huomaavainen (vaahtokarkkien grillaaminen on vaan parasta), porukka kiva ja bonuksena olen nyt varmaan viiden brasiliattaren Snapchat Storyssa vahingossa. Pysähdyksillä oli hyvin aikaa myös katsoa merta (heh, pun not intended) ja kallioita ihan rauhassa.

Matkan varrella oli erilaisia näköalapaikkoja, joilta ihailla jylhiä, aaltojen ja eroosion louhimia kallioita. Näköalapaikoista jäivät mieleen Bay of Islands, Gibson’s steps ja kuuluisin 12 apostles. Wikipedian mukaan ”apostoleja” eli kalliomuodostelmia on nykyään enää kahdeksan. Muodostelmat tunnettiin aiemmin jollain toisella nimellä, mutta nimitys vaihdettiin apostoleiksi, koska turre-efekti. Jos tässä maassa jotain osataan, niin turrejutut!

Hyppykuvat, aina huono idea. Ellet ole hoikka ja pitkäsäärinen henkilö.

Ilta huipentui villien kenguruiden bongaamiseen. Ei paha.