Throwback Sydneyhin ja käänteisen kulttuurishokin sulattelua

Marraskuu on oven takana, joten mikä olisikaan parempi ajankohta muistella viime vuoden päinvastaista todellisuutta toisella puolella maailmaa kuin tämä. Ilmeisesti yhden talven missaaminen riittää unohtamaan, millaista tämä pimeys, jää ja kylmyys on – ja pahin on vasta edessä. Parempi siis palauttaa muistikuvat auringosta, katsoa Aussi-kuvia läpi ja kuunnella Suomiradiota. Kreisin kesän jälkeen mulla on ollut vasta nyt aikaa prosessoida reissua ja kulunutta vuotta rauhassa.

Muistelin ensilumen tullessa Whitsundays-paatin matkaopasta, joka ei ollut koskaan kokenut +8 astetta kylmempää lämpötilaa, ja pohti, vastaako paksussa hiekassa käveleminen lumella kävelemistä. Muistin myös Brisbanen työkaverin, joka kyseli olenko tehnyt lumiukkoja ja voiko lunta tulla tupaan niinku oikeesti. Hän kuunteli talvijuttujani silmät suurina, kuin kertoisin seikkailuistani jostain Amazonin sademetsässä. Mitä eksotiikkaa! En ole suuri talven ystävä, mutta postasin vähän ylpeänä parit ensilumikuvat Faceen – katsokaa, tältä se näyttää kun on lunta jo lokakuussa. Kunhan ulko-oveni väliin taas juuttuu lunta tai pihalle tehdään lumikasa, lähetän siitä kuvan vanhalle työkaverilleni. Tervetuloa tänne viettämään joulua, jonka olet nähnyt vain leffoissa!

Antti Holma ja Maastamuuttajat-sarja alkoi vihdoin. Holman uskollisena Instagram-seuraajana tiesin, että sarjassa käydään ainakin Sydneyssa, joten ensimmäinen jakso oli pakko katsoa. Sydämessä läikähti, kun jaksossa vilahtivat iibislinnut, henkarisilta ja hautausmaa merinäköalalla, jossa kävelin. Tai kun jet lagista kärsivä Holma istui fig tree-puun juuren päälle ”kannonnokkaan”. Tai kun Holmakaan ei oppinut heti ekalla kerralla surffaamaan. Bondi Beachia ylistettiin, mutta mietin vaan, että tietäisittepä kuinka pieni ranta todellisuudessa on kyseessä ja että Sydney on vain pikkuriikkinen pala Australiasta. Eipä silti, maisemat näyttivät hienolta ja jo kuvat antoivat mulle aurinkoenergiaa. Mietin, olipa siistiä että sain olla noissa maisemissa muutama kuukausi takaperin.

20170602_165424.jpg

Semitärähtänyt kuva upeasta auringonlaskusta jaksossa vilahtavalla hautausmaalla. 

Toisaalta muistin myös, kun kävelin juurikin sille paikalle, missä Holma jaksossa nyrkkeilee Tomi Björckin kanssa. Muistin kuinka väsynyt  juurikin niissä maisemissa olin ja kuinka olisin välillä kaivannut tuttua ja turvallista seuraa. Mietin miten ajattelin kuinka kivaa olisi jakaa tämä hetki ja puhua jonkun tutun ja turvallisen kanssa livenä, ei vain postata someen. Mietin, että tästäkin näköalasta pitäisi kai ottaa kuva, mutta kun ei aina vaan jaksa.

20170604_144742.jpg

Ei mitään muistikuvaa, mitä nuo etualalla olevat ukkelit tekivät. Snorklasivat? Opettelivat sukeltamaan?

20170604_150518.jpg

Tuhat turistia ja postikorttimaisema. Can’t go wrong with that.

Mieleeni palautui myös, kuinka kävelin viimeisenä Australia-päivänä jollain must see-saarella Sydneyssa enkä pystynyt keskittymään, koska lento oli seuraavana päivänä. En pystynyt tekemään check-inia ja lentovarauksessani oli ollut koko ajan jotain häikkää, mikä selvisi mulle lentoa edeltävänä päivänä. Siinä sitten ruvettiin selvittämään asioita kryptisen matkatoimiston ja eri lentoyhtiöiden ja toisen matkatoimiston kanssa, kunhan kello Suomen päässä oli sen verran, että sinne pystyi kengurumaasta soittamaan. Asioista kuitenkin selvittiin muutaman mutkan kautta, alkuperäisessä matkasuunnitelmassa pysyttiin, pääsin Sydneysta Shanghaihin ja Shanghaista Euroopaan. Se joka väitti, ettei itkut auta markkinoilla, oli väärässä. Kannatti tirauttaa pienet paniikkiväsymysitkut lentokentän matkatoimiston palvelutiskillä niin heti alkoi tapahtua ja pystyin tekemään lähtöselvityksen Kiinaan. En kokeillut samaa taktiikkaa Shanghaissa, mutta kiinalaiset eivät jaksaneet vääntää turistin kanssa, vaan päästivät ystävällisesti pois maasta. Ihmeellisesti sitä vaan kaikesta selviää ja pääsee viimein kotiin.

Palataksemme Sydneyhin, en kuitenkaan ollut siellä koko ajan yksin. Onnekseni maailma on pieni (mikä on matkan varrella osoittautunut enimmäkseen hyväksi kuin huonoksi asiaksi), ja sain yöpyä vanhan perhetutun luona suurimman osan ajasta. Tämä paljasjalkainen sydneylainen ei pitkiltä työpäiviltään ennättänyt pitämään seuraa päiväsaikaan, mutta neuvoi parhaat mestat minne mennä, ja saimme vaihdettua Suomi-kuulumisia ja -muistoja kultaiselta 90-luvulta.

Tapasin Sydneyssa pari kertaa myös amerikkalaisen tytön, johon tutustuin Brisbanen hostellissa. Puheterapeutiksi valmistunut jenkkityttö oli Sydneyssa vuoden vapaaehtoistöissä kansainvälisessä kehitysvammaisten järjestössä. Käytännössä hän asui vuoroviikoin toisen vapaaehtoisen kanssa omakotitalossa kolmen kehitysvammaisen aikuisen miehen kanssa. Kävimme kerran vapaaehtoisten vapaailtana porukalla ulkona parissa istuskelupaikassa, ja toukokuun kunniaksi yhdessä rooftop barissa juhlittiin talven avajaisia. Kävimme myös ihailemassa Sydneyn Vivid-valofestivaalia, joka valaisi muun muassa oopperatalon, modernin taiteen museon, Harbour Bridgen sillan ja kasvitieteellisen puutarhan.

20170601_195059.jpg

20170601_195326.jpg

20170601_195510.jpg

Lisää valokarnevaaleja Suomeen!

Yhtenä iltana kävin myös jenkkitytön Sydneyn kämpässä, eli omakotitalossa lähiössä, jossa söimme illallista hänen asiakkaidensa/kämppistensä kanssa. Toisaalta nämä kehitysvammaiset miehet olivat hänen asiakkaitaan, toisaalta kuin perheenjäseniä. Tunnelma oli avoin ja tuntui, että asukkaat ja vapaaehtoiset tuntevat toisensa hyvin ja luottavat toisiinsa. Nyt tämä tyttö on takaisin Yhdysvalloissa, varmaankin taas puheterapeuttityössä. Mietin joskus, mitä hänelle ja parille muulle Ausseissa ystäväksi tulleelle mahtaa kuulua. Onneksi on Facebook.

Olen saanut parin viikon sisään soittaa Suomesta Australiaan (laskuja odotellessa!) selvitelläkseni veronpalautusasioita. Voi Australia ja monivalintapalvelunumerot (”haluatko kuulla kaikki vaihtoehdot uudestaan? taas?”) ja se puheen nopeus ja aksentti, mikä toisessa päässä taas odotti. Miten joskus pysyin siinä vauhdissa kärryillä? Tuntui että olin unohtanut jo englannin kielen numerot ja jouduin keskittymään kunnolla, että sain puhelun loppuun ja asian hoidettua. Positiivisuus, small-talk-tuttavallisuus ja kohteliaisuus melkein nauratti pitkän tauon jälkeen. ”Hyvää päivänjatkoa sinulle (nimi), sinua palveli (nimi), vastasiko tämä puhelu tarpeisiinne?” Näin jo sieluni silmin sen Audreyn pankin keltaisessa toimistossa, kollegan seuraavassa loossissa ja miten pankkiukkelit ovat asemoituneet vastaanottamaan asiakkaita (”Voit kutsua minua Audreyksi, miten voin auttaa sinua? Istu tuohon sohvalle ja palvelen sinua hetken kuluttua. I will be with you just a minute! Bare with me!”)

Jos pitäisi nimetä yksi asia mitä kaipaan Australiasta positiivisen chit-chatin lisäksi, se on kansainvälisyys. Piristyn aina, kun kuulen jotain muuta kieltä kuin suomea arkielämässäni ja erityisesti jotain kieltä, mitä en ymmärrä. Esimerkiksi kun työpaikan siivooja puhui puhelimensa kuulokkeiden kautta viroa kaverilleen ja mietin, mistäköhän hauskasta jutusta se puhuu. Kun mua masensi Pasilaan kumarassa kävelevä, nyrpeä työkansa, lounasnepalilaisen tyttö piristi mun työpäivän aina aurinkoisella ja aidolla hymyllään, toivotti päivästä toiseen hyvää ruokahalua ja hyvästeli.

Kun kuntosalilla vieressä treenaa mies, joka lukee puhelimestaan jotain arabiaksi. Kun näen, että naapurissani on taas uusi sushipaikka. Kun työkaverit puhuvat keskenään ruotsia, jota ymmärrän jos keskityn kuuntelemaan mutta voin vain olla kuuntelematta. Vieras kieli on ihanaa puheensorinaa, josta tulee turvallinen tunne ja olo, että on osa suurempaa kokonaisuutta. Että on olemassa toisen kielen kautta jokin muukin todellisuus ja olemisen tapa kuin tämä. 

Okei, ei pidä yleistää, sillä joskus suomalaiset voivat yllättää positiivisesti. Muistan vielä kello 22 illalla, miten joku tuntematon henkilö piti mulle hissin ovea auki tänään aikaisemmin aamulla. Miksi tuntemattomien ihmisten huomaavaisuus ja tilannetaju voikin aina yllättää niin paljon, kun se jossain muualla maailmassa on normi, en tiedä. En uskaltanut toteuttaa alkukesästä suunnittelemaani tuntemattomien ihmisten kehumisprojektia. Eihän täällä vaan voi tehdä sellasta leimaantumatta hulluksi, mikä olisi lähes pahinta mitä suomalaiselle voisi sattua. Mutta voisin yrittää katsoa silmiin enemmän, vaikka muut painaisivat pään alas. Jatketaan harjoituksia.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *