Ui valashain kanssa eli suuri merisairaskertomus
Yhdeksän päivän Perth-Broome-reissusta on jo melkein kuukausi, niin se aika vaan rientää! Ostamani valashai-kuvat ovat vihdoin saapuneet, joten seikkailu vaatii postausta. Westcoast-turneen kohokohta ja yksi unohtumattomammista Australia-hetkistä oli ehdottomasti snorklaaminen valashain kanssa. Tämän elämyksen keksimisestä on kiittäminen työkavereitani, saksalaista pariskuntaa jotka kertoivat kyseisen aktiviteetin olevan bucket-listallaan enkä mäkään saisi missata sitä. Hädin tuskin edes tiesin, mikä ja millainen eläin on valashai, mutta saksalaiset saivat mut vakuutettua siitä, että tämä valtamerten kiltti jätti on siistein kala ikinä. Koska snorklaus Whitsundaysilla ja suurella valliriutalla oli mulle tajunnanräjäyttävä kokemus, odotin että pääsen snorklaamaan myös länsirannikon korallilautoille eli Ningaloo Reefille. Länsirannikkoryhmämatkalla tarjoutuikin tilaisuus valashaisnorklaukseen Coral Bayssa (ei tosin kuulunut matkan hintaan, mutta matkanjärjestäjämme kautta saimme ”huiman” 40 dollarin alennuksen). Kuulimme, että edellisenä päivänä valashaita ei näkynyt, joten retkipäivän aamuna mietimme, mahdetaanko retkeä edes järjestää, mutta onneksi järjestettiin, sää oli mitä erinomaisin ja näin kuin näinkin valashain!
Laivan miehistö koostui nuorista ja rennonletkeistä sukeltajista. Paatissa oli mukana myös laivakoira Charlie, joka oli miehistön mukaan puhdasrotuinen dingo. Laivassa oli myös infoesite Charliesta ja siitä, miten dingon voi ottaa lemmikiksi ja mitä kaikkea dingon kasvatuksessa pitää ottaa huomioon. Esitteen mukaan dingot eivät ole koiria, vaan ihan oma eläinlajinsa. Puhdasrotuinen dingo vai ei, en tiedä uskoako tuohon Fraser Islandilla käynnin jälkeen koska siellä dingot näyttivät hieman erilaisilta… Mutta söpö se oli!
Tarpeeksi dingoa muistuttava koira, joka löysi hyvän paikan vaatteideni päältä.
Ensin snorklasimme matalassa vedessä riutoilla, jotka olivat yhtä upeita kuin Whitsundaysillakin. Bongasimme kaksi ihanaa, majesteettisesti lipuvaa merikilpikonnaa, jotka eivät olleet snorklaajista moksiskaan. Näin myös mureenan, joka oli onnistunut piiloutumaan koralliin, mutta sieltä vaan sen hassu pää pilkisti. Nälkä kuitenkin alkoi kasvaa syödessä, eikä pelkästään värikkäiden pikkukalojen näkeminen enää riittänyt snorklausturistille. Pian siirryimmekin avomerelle paremmille valashaivesille. Kaikki sujui hyvin, kunnes yksi snorklausohjaajista selitti laivan perällä ohjeita valashain kohtaamiseen ja ohittamiseen. Vedessä sai siis olla vain kymmenen henkeä kerrallaan, ja kun valashai nähdään, ryhmän tulee hajaantua kahtia valashain molemmille puolille, ohittaa valashai ja lähteä uimaan sen perässä. Valashaita ei saanut kuvata salamalla ja siihen piti pitää parin metrin turvaväli, valashaita päin ei saanut uida eikä siihen saanut koskea. Ei tässä ohjeistuksessa muuten mitään, mutta tätä kuunnellessa aallokko alkoi nousta, enkä voinut katsoa eteenpäin horisonttiin koska piti kuunnella väärässä suunnassa olevaa selostusta. Pisteenä i:n päälle tajusin ottaneeni aamulla matkapahoinvointilääkkeen sijasta väärän lääkkeen, todennäköisesti jonkun matkailijan ripulilääkkeen – sarjassamme reppureissaaja aussiapteekissa, kuka näistä lääkemerkeistä nyt tietää? Tämän jälkeen sanoin vierustoverilleni, että tämän kannattaisi vaihtaa paikkaa, koska kohta alan ruokkia kaloja eli merisairastella, kuten teinkin. Onneksi en ollut ainoa, koska joku rouva alkoi voida myös pahoin (toivottavasti ei mun ansiosta), ja välillä laattasimme synkronoidusti laidan yli, mikä olisi naurattanut ellei olisi yrjöttänyt (yritin murjaista tästä vitsin mutten keksinyt mitään hauskaa). Aina välillä sain itseni snorklaamaan, mutta laatta-merivesi-kombo ei maistunut snorkkelisuussa mitenkään erityisen hyvältä (tsemppiä vaan seuraavalle snorkkelin käyttäjälle).
Ekalla valashaisukelluksella näin vilauksen tuon täplikkään kalan selästä, kun se ui alapuolellani ja meinasin saada sydärin, koska valashai oli a) iso b) nopea. Nostin pääni vedestä ja sanoin toisille snorklaajille ”mmph” tai jotain muuta todella ymmärrettävää, jolla yritin viestittää nähneeni kalan. Kun laitoin pään uudestaan veteen, hai olikin hävinnyt jo kuin tuhka tuuleen ja muut snorkaalajat olivat jossain huitsin nevadassa. Paatista heitettiinkin mulle jonkinlainen pelastuskapula, kun huomasivat mun olevan yksin veden varassa. Olin lähinnä hämmentynyt ja kysyin, miksi mulle tän kapulan heitätte, kun mulla on kaikki ok (”but why??”), mutta olin kuulemma niin kaukana muusta porukasta, etten ehtisi saamaan niitä enää mitenkään kiinni. Ihan hyvä että musta pidettiin huolta, sillä olen kuullut ihan tarpeeksi juttuja avomerelle unohdetuista snorklaajaturisteista, ja siitä kuinka turistiryhmäläisten lukumäärä on unohdettu laskea. Urbaanilegendoja tai ei, aussien suurpiirteisyyttä seuranneena en olisi yhtään yllättynyt, jos näin olisi useamman kerran käynyt.
Merisairasteluni ei ottanut loppuakseen, makasin penkillä rättiväsyneenä ja mietin, tässäkö tämä reissu nyt oli. Onneksi laivadingo tuli välillä nojaamaan kylkeen ja lohduttamaan. Meinasin jo taas vaihteeksi vajota mökötys- ja yksinäisyysmoodiin, vaikkakin tuntemattomat turistit antoivat mulle kiltisti vettä ja miehistö kysyi olenko ok (”just try to find a happy place”). Sain kuitenkin itseni kerättyä viimeiselle valashaisnorklauskerralle, tungettua flipperit jalkaan, snorkkelin naamaan ja pyydettyä ohjaajaa pitämään mua käsikynkästä, koska en jaksanut räpiköidä yksin. Tärisin paatin perässä, kun odotimme että pääsemme hyppäämään veteen, ja ohjaajaparka sai raahata mua, mutta pian näin vihdoin kohti uivan valashain ihan kunnolla. Mikä mötkö! Valashai näytti ihan tietokoneanimoidulta ja epätodelliselta sinisen tyhjyyden keskellä. Vieläkin tuntuu vaikealta uskoa, olenko todella nähnyt valashain. Ryhmämme ohitti valashain ohjeiden mukaan kahdesta suunnasta ja pian saimme uida sen perässä niin nopeasti kuin pystyimme. Monet saivat otettua selfien valashain kanssa. En tiedä, miten se voi olla mahdollista, vai olinko mä ainoa, jonka mielestä valashai oli yllättävän nopea otus. Ei kestänyt kauaa, kun jouduin jo luovuttamaan ja odottamaan, että paatti noutaa mut. Olin kuitenkin mielettömän onnellinen, paitsi valashain näkemisestä, myös siitä että voitin taas itseni. You’re so brave, sanoi mulle vettä antanut setä paatissa. Kun kaikki saatiin laivaan, laiva ajoi takaisin ja miehistö alkoi soittaa Pharrellin Happya. Jos en olisi tsempannut viimeiseen valashaikertaan, olisin mököttänyt koko renkutuksen ajan, samalla tavalla kuin mökötin Byron Bayn surffikurssilla, vihannut kaikkia ja (taas) pilannut oman päiväni. Miehistö yritti heittää yläfemmat (”sun ei varmaan kannata koskea tähän käteen”) ja jakoi jokaiselle Freddo-suklaakarkin, joka ei ole ikinä maistunut yhtä hyvältä (gotta love oksentamisen jälkeiset karkit). Paha olo onneksi loppui ja ihme kyllä sain vähän lounastakin naposteltua. Juttelin brittitytön kanssa, joka kertoi WH-kokemuksistaan, olevansa Perthissa eläinlääkärinä ja saaneensa sponsorivisan eläinlääkäriklinikalle. Good for her, ja kiva että olin matkan lopuksi jotain muuta kuin oksentava, ällö ja mököttävä tyttö.
Siinä se mötkö nyt on!