Yes, I am too old for this shit, lempeys kannattaa ja muita joululoman ahaa-elämyksiä

Terveisiä joulun jälkeisestä elämästä ja uudesta vuodesta! Täällä on palattu takaisin trooppiseen Brisbanen arkeen ja sorvin ääreen viikon toisessa todellisuudessa eli Tasmaniassa hengailun jälkeen. Jääkaapin hyllyissäni ei ollut mitään ja olin unohtanut viedä roskapussini, mutta oli ihanaa palata takaisin kotiin ja ennen kaikkea tuntea, että Brisbane on nyt mun koti; että mulla on ikävä omaan sänkyyn, joka sijaitsee Brisbanessa. Eksentrinen Uber-kuskikämppikseni haki mut ystävällisesti lentokentältä. Lento oli reippaasti myöhässä, mutta hän oli tilanteesta paremmin kartalla kuin minä, ja jätti muut Uber-asiakkaat (jotka olisivat maksaneet jotain) huomiotta. Huoneeni ovella mua odotti joulukortti Suomesta, sekä pieni joululahja malesialaiselta kämppikseltä. Ihailen monesti aamuisin hänen toimistolookkiaan ja mekkojaan, ja valittelen että ”I miss looking pretty”, kun itse työskentelen kirjaimellisesti sonnan keskellä, labran eläinosastolla kun olen. Olen miettinyt pari kertaa myös, missä voisin ottaa alkeis-surffitunnin, kun en ole vieläkään saanut aikaiseksi kokeilla surffausta. Malesialainen oli kuulolla ja osti mulle kunnon nappikorvissetin, sekä antoi jonkun alennuslipukkeen SUP-tunnille –mahtavaa! Ei ihan surffausta mutta kuitenkin. Malariatutkijakämppikseni taas halusi kuulla kaiken uudesta vuodestani (”Ihanko totta otit telttakamat lentokoneeseen? That’s really…” ”Stupid? Dumb`?” ”Brave!”). Eilen brittityökaverini heitti mut kotiin, kun satoi ja tänään se toi mulle salmiakkia tai siis salty liquoricea töihin muuten vaan (”mulla oli tätä himassa mutta en mä jaksa kaikkea syödä”). Äsken unohduin tunniksi aamupalapöytään parantamaan maailmaa malariatutkijan kanssa, sen sijaan että olisin kiirehtinyt punttikselle, mutta ehkä body, mind & soul on tyytyväisempi tähän ratkaisuun. Tajusin, että olen ympäröity hyvillä ihmisillä, täälläkin. It’s good to be back. Vielä kun saisi unirytmin kuntoon.

Tajusin näin jälkeenpäin, mikä mua aussijoulussa rassasi: ehkä se, että aussit yrittää niin imitoida valkeaa joulua, että aussit tuntuvat kaipaavan mystiseen talviseen joulumaahan ja yrittävät olla jouluisia helteessä, tavoin jotka eivät mielestäni niille sovi. Mikseivät aussit voi ottaa omia eläimiään, kuten kenguruita ja koaloita joulukäyttöön, miksi käyttää poroja ja Coca Cola-jääkarhuja? Ehkä tajusin myös, että toisella puolella maailmaa halutaan viettää joulua tavalla, joka on itselleni itsestäänselvää ja arkista. Että joku ehkä haluaisi kokea suomalaisen joulun, josta mä halusin tauon. Niinkuin Uber-kämppis, joka kysyi että do you get snow. Tai malesialainen, joka kysyi että mistä me ne aidot joulukuuset hommataan. Oli hyvä, että hoidin melankolian ennen joulua pois alta, koska itse jouluna ja uutenavuotena en onnekseni tuntenut niitä, enkä haikaillut kotiin. Hyvä niin.

Jouluaaton vietin vielä Sunshine Statessa, eli Surffarissa, vaikka päätin että kiertäisin sen paikan jatkossa kaukaa. Surffari kuitenkin sopi erittäin hyvin jouluaaton tunnelmaan, koska paikka on kuin yksi huvipuisto, Kanaria tai muu hedonistinen biitsipaikka, ja jouluhan on hedonismin aikaa, jolloin aikuinenkin saa olla lapsi jälleen ja jättää aivot narikkaan. Ja viimeksihän Surffarissa oli todella kylmä.

Varpuset jouluaamuna.

Keskityimme tutkijattaren kanssa siis rentoutumiseen eli syömiseen (muun muassa erittäin ”jouluisessa” Vapianossa; kunhan ei mennä Mäkkäriin ja muita reunaehtoja), shoppailuun ynnä muuhun kiertelyyn ja auringonpalvontaan, tietysti taas pahimpaan helleaikaan, mutta lämpö oli vain maltilliset 30 astetta. Koska työpaikan book swap-hyllyn kirjat jäivät kotiin, luin rannalla Seiskaa ja olen taas kärryillä Matti Nykäsen ja Tauskin uusimmista kuulumisista. Salakuvapalstalla joku onnekas sai julkkiksen tärähtäneestä imetyskuvasta 777 euroa. Aikamoista. Tässä yksi tienausvaihtoehto, kun palaan takaisin Suomeen persaukisena – julkkisten stalkkaus ja tärähtäneiden kännykuvien otto? Törmäsimme rannalla myös suomalaiskundien koplaan, jotka olivat juuri leiriytymässä viereemme, kunnes morjenstimme heitä kovaan ääneen suomeksi (olimmehan ymmärtäneet heidän puheensa). ”No tänne me ei ainakaan jäädä”, oli vastaus ja rantaleijonat lähtivät kalppimaan. Oh well. Jotain Surffarista kertoo myös, että näin siellä ensimmäistä kertaa henkilön, joka piti Trump2016-lippistä, ja tuskin ironisessa mielessä. Surfer’s – tule sellaisena kuin olet! Muistaakseni taisin jopa sanoa ääneen, että tää Surffarihan on ihan jees. En olisi halunnut olla missään muualla jouluaattona.

Paloinko? Joo. Nilkoista.

Aikomuksenani oli kokeilla surffausta jouluaattona (vaikka tosisurffarit ei tod. missään Surfer’s Paradisessa surffaa), mutta aallot olivat aivan liian valtavat aloittelijalle. Joitain surffareita näimme, mutteivät nekään pystyneet nousemaan laudoilla vaan makasivat niiden päällä vaan. Menin kyllä tonttulakki ja aurinkolasit päässä ”uimaan”, eli pomppimaan mereen muiden seurassa. Aloin jo vähän tottua tuohon hassun näköiseen meressä pomppimiseen ja aaltojen hakattavana olemiseen. Tai niin siis luulin, kunnes hengenpelastaja lähestyi mua. Arvasin jo, että hän pyytää mua siirtymään punaisten lippujen väliin, mutta emme ehtineet käydä keskustelua loppuun, kun olin jo minihyökyaallon alla pärskimässä ja yritin nousta sieltä coolisti, tonttulakkiani pelastaen. ”Are you all right? Niin sitä olin sanomassa, että voisitko uida noiden lippujen välissä…” Sain siis niitä haluamiani tonttulakki-bikinit-kuvia, vaikkei surffilauta kainaloon päätynytkään. Yritimme tutkijattaren kanssa ottaa yhteiskuvaa shortsiasuisen joulupukin kanssa, mutta pukin vastaanotto suljettiin nenämme edestä. Sain myös taas kerran kummallisimmat rusketusraidat ikinä, koska unohdin rasvata nilkkani. Jouluaatto, great success.

Jouluyö ja seuraava aamu menikin perinteisesti paniikkipakatessa, ja suuntasin joskus aamuviiden jälkeen Uber-kämppikseni kanssa lentokentälle, kämppiksen suuntana Sydney ja mun Hobart. Pakkaaminen oli vähän haasteellista, kun piti pakata joululahja hostille sekä festari- ja telttailukamat, mutta kuitenkin niin, että voin lentää – myöhemmin sain kuulla, ettei sisäisillä lennoilla ole pakkausasiat niin justiinsa. Ei nesteitä minigrip-pussissa? No worries!

Uber-kämppikseni oli haalinut ihmisten jonnekin festareille jättämiä telttoja, ja lupasi että saan lainata jotain telttaa hänen kokoelmastaan. Teimme sitten parin teltan testipystytykset joulunalusviikolla. En ollut telttaillut kuuteen vuoteen, joten tietyt perusasiat olivat ”hieman” hakusessa, mutta ajattelin ettei tämä nyt niin vaikeaa voi olla. Kämppikset huikkasivat ensin, että mun täytyy pystyä pystyttämään teltta pimeässä keskellä yötä yksin, joten saan ensin itse pähkäillä ja tuskailla, kunnes he auttavat jos on tarvis. No, ei kestänyt kauaa kun mulla jo meni hermot, koska tällaisissa asioissa kärsivällisyyteni on täysi 0, mutta saimme koepystytettyä pari vaihtoehtoa. Vuokraisäntäkin oli ensin myötämielinen teltan ilmestymisestä pihalleen, kunnes viestitteli parin päivän päästä, voisimmeko siirtää telttaa, koska nurmikko menee pilalle (mielestäni se menee pilalle lähinnä landlordin kasvattamista rikkaruohoista). Päädyin loppujen lopuksi ottamaan mukaan kahden hengen kupoliteltan ja sadesuojan toisesta teltasta (itse suojaan sopiva teltta oli rikki). Ensimmäinen telttailusta oppimani asia: teltassa pitää olla juuri siihen sopiva suoja, muuten ollaan hieman hasardeilla vesillä. Kysyin kämppikseltäni, eikö hänelle tullut mieleen, että ihmiset saattoivat dumpata nämä hänen löytämänsä teltat festareille, koska ne menivät rikki, ja kämppikseni on saattanut siis hamstrata rikkinäisiä telttoja. Hän ei ollut itse siis avannut yhtäkään telttaa, saati nukkunut niissä. ”Hei tuohan voi olla totta, ei kyllä käynyt mielessä.” Niinpä niin.

Joulupäivänä tosiaan lensin Hobartiin ja vietnamilainen hostini oli mua heti kentällä vastassa. Hobart-emäntäni osoittautui yhdeksi lempeimmistä, rauhoittavammista ja anteliaimmista ihmisistä, joita tiedän. Joidenkin ihmisten kanssa voi vaan heti olla oma itsensä, vaikkei tunne toista yhtään. Ihastuin pikkuiseen Hobartiin heti. Raikas ilma heti lentokentältä asti, upeita vuoria, merta eikä yhtään pilvenpiirtäjää, kuinka virkistävää. Joulupäivän sää oli kuin Suomen kesä parhaimmillaan ja aurinko paistoi, juuri sitä mitä olin kaivannut.

Hobartissa osattiin hyödyntää paikallisia eläimiä joulumainoksissa, ihanaa! Olipa muuten outoa käyttää takkia pitkästä aikaa.

Aussivanhempien ompputarha.

Hämmennyin hostin vieraanvaraisuudesta ja muhun osoittamasta luottamuksesta, sillä päädyin heti joulupäivän iltana emäntäni australialaisten ”vanhempien” joulupöytään. Kyseessä oli siis hostini tapaama paikallinen nainen, joka piti Tasmanian yliopistossa viisi vuotta sitten luennon työnhausta, minkä jälkeen Hobart-hostini meni juttelemaan hänelle. Motivational speaker -nainen halusi paitsi auttaa tuolloin 19-vuotiasta Hobart-hostiani saamaan jalan oven väliin Australiassa, myös tutustua hostiini ihan oikeasti. Heistä tulikin niin läheisiä, että he ovat toisilleen kuin äiti ja tytär; emäntäni australialainen perhe. Taas yksi note to self: mene puhumaan motivational speaker -naisille. Niistä voi tulla sun ystäviä. Ehkäpä tämä on mahdollista Suomessakin, ei tiedä, jos ei kokeile.

Ajoimme joulupäivänä tämän aussipariskunnan, ns. adopted familyn kaveripariskunnan luokse läheiseen kylään Huonvilleen, ja pääsin heti joulupöytään ja näin siis paikallista elämää. Olin puulla päähän lyöty – mitä olen tehnyt ansaitakseni tämän? Veisinkö itse täysin tuntemattoman, juuri tapaamani ulkomaalaisen omaan joulupöytääni läheisteni kanssa syömään ja vastaisin ”mistä te tunnette” kysymykseen ”no me just tavattiin”. Toivoisin Suomeenkin lisää tällaista sun kaverit on mun kavereita –henkeä. Kysyin hostiltani, miten hän uskalsi tuoda mut dinnerille, mähän olisin voinut olla vaikka millainen urpo. ”No sä vaikutit Facebookissa mukavalta tyypiltä”. Selvähän se!

Joulupäivä huipentui yllättäen eläinten pelastuspartio-operaatioon, kun ajoimme Huonvillesta takaisin Hobartiin ja huomasimme Hobartissa opossumin istumassa keskellä ajotietä. Hostini kysyi, oliko opossumi kuollut. Vastasin sen näyttäneen (vielä) elävältä, ja ajattelin että jatkamme matkaa ja jätämme opossumin miettimään turvallista tienylitystä. Ja vielä mitä, hostini käänsi auton, pysäytti sen tien reunaan, otti takakontista viltin joka on tällaisia tilanteita varten, ja juoksi tielle hätyyttelemään opossumia, jotta se tajuaisi kipittää pois autotieltä. Opossumi lähtikin kävelykadulle linkaten toista jalkaansa, kunnes pysähtyi yhden talon eteen. Opossumi yritti kävellä edes takaisin nenä verisenä ja hengitti tuhisten, eläinparka oli selvästi joutunut törmäyskurssille auton kanssa. En tiennyt mitä tehdä, mutta host sanoi ettemme saa päästää opossumia karkuun. Otus väsähtikin pian ja jäi paikoilleen talon eteen. Aina välillä se yritti liikkua ja istui välillä kuten ihminen, kunnes kellahti ja vain makasi ja tuhisi. Kun hostini lähti parkkeeraamaan autoa, sain tehtäväkseni vahtia opossumia. Istuin maassa ja tuijotin tätä omituista mutta kaunista, kissamaista eläintä ja hoin vain mielessäni please don’t die. Googlasimme lähimmän animal sanctuaryn numeron ja soitimme päivystyspuhelimeen, jos joku eläinhoitolan työntekijä vastaisi jouluyönä ja pelastaisi opossumin. Saimmekin sanctuaryn pomon kiinni, mutta kukaan eläinhoitolan päivystävistä vapaaehtoisista ei ollut tavoitettavissa, joten pomo neuvoi meille, miten viedä eläin turvallisesti päivystävälle eläinlääkärille – Hobartista kuitenkin löytyi sellainen joulupäivänä klo 23. Koska tarvitsimme opossumin kuljetukseen laatikon, hostini soitti kaverilleen, jolta löytyi pieni pahvilaatikko. Sanctuaryn pomo antoi meille puhelimessa ohjeet opossumin pyydystämiseen – viltillä piti varovasti peittää opossumin pää, jotta se ei näe eikä yritä purra, ja opossumi piti nostaa ottamalla sitä hännänpäästä kiinni. Nostaminen nakitettiin ensin mulle, mutta en millään uskaltanut roikottaa opossumiparkaa hännästä (mitä jos se repeää?), joten hostini kaveri hoiti homman. Suljin sentään laatikon kannen, ja kannoin laatikon autoon. Opossumi oli laatikossa yllättävän rauhallinen eikä painanut juuri mitään. Päivystävä eläinlääkäri otti opossumin hoiviinsa, muttei uskaltanut luvata sen selviävän, ja pelkäänkin että eläinparan joulu loppui lyhyeen – toivottavasti ei, mutta emme saaneet koskaan tietää mitä opossumille tapahtui, koska ilmeisesti eläinpotilaiden kohtaloista ei ole tapana kertoa. Pelastuksesta tuli hirveä adrenaliiniryöppy ja muutenkin pelastusoperaatio tuntui kuin olisi 112:een soittanut ja yrittänyt pelastaa ihmistä. Mikä jouluyön ihme, vielä puuttui hiljalleen tippuva lumisade tästä maagisesta hetkestä.

Seuraavien päivien aikana Hobart-hostini todella opetti mulle lisää anteliaisuutta, epäitsekkyyttä ja luottamusta ihmisiin. Ehkäpä voisin itsekin luottaa enemmän muihin, auttaa muita ja jakaa asioita ilman, että haluan takaisin mitään tai että joku jäisi mulle velkaa yhtään mistään. Tapaninpäivänä kävimme alennusmyynneissä ja illalla krikettimatsissa. Hostini työpaikan toimitusjohtaja on entinen ammattilaiskriketinpelaaja, joten hostini sai ilmaisliput matsiin. Mikä tuuri, jälleen kerran. Saimme violetit Hobart Hurricanes-tonttulakit, joka osoittautuikin myöhemmin festareilla erittäin hyödylliseksi päähineeksi. Itse matsista en ymmärtänyt mitään, jouduimme general admission-lipuillamme istumaan stadionpenkkien sijaan nurmikolla ja keskityin lähinnä syömiseen. Lopulta lähdimme matsista kesken, koska aurinko laski ja tuli jäätävän kylmä. Paikalliset olivat pukeutuneet toppatakkeihin ja shortseihin, hämmentävä yhdistelmä.

Violetti on ihan ok ja macho krikettiväri.

Seuraavana päivänä ajoimme ihailemaan Mount Wellington-vuorta, ja hostini yllätti mut taas lempeydellään ottaessaan vuorelle johtavan tien juurelta kyytiin pari backpacker-liftaria. ”Mitä sä teet?” oli vaistomainen reaktioni, vaikka olen itsekin pari kertaa liftannut, oli aamupäivä ja ystävällisen näköiset liftarit olivat selkeästi menossa samaan suuntaan pikkutiellä. Sharing is caring, opin taas. Liftarit olivat tietysti hyviä tyyppejä, toinen Briteistä ja toinen Ranskasta ja Working Holidaylla Ausseissa, ja pääsimme taas jakamaan parhaita reissukokemuksia ja vinkkejä. Britti oli tosi innoissaan, koska liftasi ensimmäistä kertaa ja sai kyydin meiltä viidessä minuutissa. Liftaaminen taitaa olla Tasmaniassa melko yleistä, kun busseja ei juurikaan ole.

Joku paikallinen fitness-jamppa, josta räpsittiin kuvia. 

Vuorinäköalapaikan kiertelyn jälkeen mentiin vielä kimpassa upeaan MONA-museoon, joka on yksi parhaimmista museoista, missä olen ikinä käynyt. Sain haluamani kulttuuriannoksen. Vahva suositus myös niille, jotka eivät museoista välitä! Koska Aussila on ehkä hieman yllättäen kasinoiden luvattu maa, museo on rakennettu uhkapeleistä tienatuilla rahoilla. Tästä mallia Helsingin Guggenheimiin, jos se joskus vielä halutaankin toteuttaa? Nettipokeri, anyone?

Monan sijainti oli myös ihan jees.

Yksi kohokohdista oli Kusaman näyttely, näin sen sittenkin. Mikä hauska yllätys!

Pidin myös patterns-näyttelystä, joka pohti ihmisen luomien ja luonnossa esiintyvien kuvioiden eroja, sekä sitä, miksi ihmiset haluavat tehdä taidetta; mikä motiivi ajaa taiteen tekemiseen. Museo onnistui yhdistämään hyvin todella vanhaa, oikeastaan muinaista ja modernia taidetta samojen teemojen alle. MONA on todella interaktiivinen ja pyrkii provosoimaan. Museossa oli myös kuuluisa paskakone, joka teki keinotekoisesti oikeaa ihmispaskaa (siltä näytti ja haisi), ja vaginaseinä. Voitte kuvitella, miltä ne näyttivät, mutta ilmeisimpien shokeeraajateosten sijaan oikeastaan muut teokset sykähdyttivät ja jäivät paremmin mieleen.

Seuraavana päivänä suuntasin vihdoin Fallsiin. Kuulin tästä festarikonseptista alunperin random-hostellijampalta Melbournessa, ja sen mielestä Byron Bayn Falls oli paras festari ikinä. Festarivalinta perustui siis ihan fiilispohjaan ja mututuntumaan. Falls pidetään samoihin aikoihin Tasmaniassa, Byronissa, Victorian Lornessa ja Fremantlessa Länsi-Ausseissa. Keksin sitten, että festarit olisi aika ainutlaatuinen tapa viettää uutta vuotta, kun Sydneyn tungos ei houkutellut, ja kesäfestarit uutenavuotena olisi muutenkin hauska idea. Koska olen ollut festarivapaaehtoisena aiemminkin ja festariliput on täällä Suomenkin hintoja suolaisempia, päätin hakea vapaaehtoiseksi, ja hain sekä loppuumyydyn Baroniin että Tasmanian Fallseihin. Tasmania on kaukana, mutta se kiinnosti paikkana muutenkin, ja vuosi tosiaan vaihtuisi siellä ensimmäisten maailmankolkkien joukossa. Ajattelin myös, ettei kyseessä ole niin suosittu festari, joten pääsee helpommin vapaaehtoiseksi, ja pääsinkin, kun taas Byronista ei kuulunut mitään. Pomoni taas lähti huomattavasti läheisemmille festareille Woodfordiin, joista kuulin myös hehkutusta ja hypetystä, ja luin niistä joskus jostain blogistakin, mutta jostain syystä innostuin enemmän Tasmaniasta. Tasmania olikin upea paikka, ja onneksi Falls antoi mulle syyn mennä sinne.

Falls taas… No, ei ole festareiden vika, että unohdin makuualustan ja nukuin ensimmäisen yön ilman sitä, kunnes sain onneksi ostettua festarikaupasta uuden. Ei ole Fallsin vika, että onnistuin jossain vaiheessa Brisbane-Melbourne-Hobart-lentoa hukkaamaan makuupussini , otin festariaamuna paniikissa taksin KMartiin ja ostin sieltä uuden makuupussin, jonka vetoketju hajosi toka vikana yönä. Ei ole Fallsin vika, että satoi joka päivä (onneksi oli duunin kumisaappaat mukana), oli mutaista ja  iltaisin jäätävät +12 astetta (se siitä uudestavuodesta, jolloin ei tarvinnut palella, mutta sen siitä saa jos päättää lähteä Aussien kylmimpään kolkkaan). Leirintäalue oli suht koht rauhallinen ja onneksi vain meidän vapaaehtoisten, sillä oletin kreisibailuja ja teltan päälle kaatumisia. En kuitenkaan nukkunut yhtenäkään yönä kovin hyvin. Teltta ei suoranaisesti kastunut, mutta oli sen verran kostea, että osa eväistäni homehtui ja kaikki vaatteet olivat nihkeitä. Pääsin jopa kerran lämpimään suihkuun, muuten suihkut olivatkin kylmiä ja lattia mutainen.

Juuh, kuin Suomessa olisi. Onneks oli kumpparit ja kämppiksen lainaama taskulamppu, jonka valossa etsittiin telttaa pimeässä. Kerran yksi pariskunta liittyi seuraan. ”Oletko eksyksissä? Mekin hukattiin meidän teltta. Etsitäänkö telttojamme yhdessä?” Sarjassamme tapahtuisiko Suomessa festareilla? Epäilen.

Kirosin heti alkuun typerän festari-ideani, ja tuntui, ettei tästä nyt vaan tule yhtään mitään. Toisaalta olin festareille hakemisesta aikoinaan tosi innoissani, ja yritin muistaa tuon tunteen sekä ottaa yksinäisen festaroinnin seikkailun kannalta, kun tunsin itseni välillä todella toopeksi, kun paikalliset ihmettelivät että olen yksin Fallsissa. Kukaan ei estä mua toteuttamasta päättömiä ideoita, kun reissaan yksin, mikä voi olla sekä hyvä että huono asia.  Ei voi tietää etukäteen, millainen jokin kokemus on, jos ei kokeile – ja ovatko asiat sitten loppujen lopuksi niin vakavia?

Kun aurinko paistoi, tunsi olevansa Ruissalossa tai Kirjurinluodolla. Hieman eri maisemat vaan. Ja pimeät yöt.

Kukaan ei kertonut, että vapaehtoisilla oli käytössä pieni keittiö, jossa sai keittää vettä – se olisi mahdollistanut vaikka mitkä kokkausmahdollisuudet. Tosin köyhiin eväisiini kyllästyneenä fiilistelin sitten festarikojujen safkoja, kuten raakasuklaakakkua, superfood-mehuja, todella hyviä nuudeleita, mantelicroissantia ja tasmanialaista uuniperunaa.  Missä vaiheessa festaripämppäys muuttui ruokafiilistelyksi? Shut up and take my money. Uuniperunamies innostui, kun kuuli että olen Suomesta. ”Tännekö asti tulit syömään mun uuniperunoita? Nyt otetaan kuva Faceen että viikinkinainen syö mun perunoita! Girl with a dragon tattoo! Tack!” En raaskinut kertoa hänelle, että hän puhuu nyt vähän väärästä maasta.

Itse festariduuni oli ehkä kivointa koko festareilla, varmaan siksi koska silloin en meinannut joutua ystäväni Yksinäisyyden pauloihin. Skannasin ihmisten lippuja, tsekkasin aussien henkkareita (hieman kuumottavaa, kun en ennen ollut aussihenkkareita nähnytkään), ja laitoin rannekkeita. Samalla heitin läppää muiden vapaaehtoisten kanssa. Porukassa oli ainakin hauska Köpiksessä opiskeleva kreikkalainen, Tasmaniassa vapaaehtoisena opettajana työskentelevä irkku joka opetti mulle taas small-talkin merkitystä festarivieraille puhuttaessa, ausseja jotka olivat alunperin Tasmaniasta mutta muuttaneet isompiin kaupunkeihin töihin tai opiskelemaan, ja yhdistivät joulun sukuloinnin, festarit ja koulukavereiden näkemiset. Valitin yhdelle tytölle telttailutuskiani, mutta hiljenin, kun hän kertoi asuneensa pari vuotta sitten kaksi kuukautta majassa puussa ilman sähköä ja juoksevaa vettä, ihan vaan ihmiskokeena, ollakseen yksin ja ajatellakseen asioita. Sain toiselta tytöltä hänen energiakivikorunsa, kun suostuin vaihtamaan hänen kanssaan vuoroa, jotta hän pääsisi katsomaan jotain paikallista bändiä (”you’re zuzh a good perzon”). Yksi herttainen aussityttö lisäsi mut Facessa, kertoi matkustavansa työkseen (jäi epäselväksi, miten) ja intoili tulevaa, ensimmäistä Euroopan reissuaan. Loppujen lopuksi päädyin hengailemaan kahden brittisiskoksen ja heidän kanadalaisen kaverinsa kanssa parina vikana päivänä, kun kysyin ihan suoraan että saanko liittyä seuraanne ja mulle käy mikä safka, bändi, ja ohjelmanumero vaan, ja vaihdettiin numeroita.  Kuin olisin taas ekaluokkalainen yksin välitunnilla, mutta nyt olin päässyt eroon negatiivisista ajatuksista, tai ainakin tiesin miten sivuuttaa ne. Niinhän se ihmisiin tutustuminen on aina ennenkin mennyt; sen kun vaan kysyy suoraan, saanko olla teidän kanssa. Ja jos se ei käy, ei saa ottaa henk.koht. Aina en pysynyt kärryillä brittien ja kanadalaisen jutuista, mutta välillä oli kiva olla omissa ajatuksissa ja samalla kuitenkin jossain seurassa.

Telttanaapurini pelasivat yksi päivä mölkkyä, eli kuten täällä sitä kutsutaan, Finskaa. Seurasin yhden kierroksen lumoutuneena ja toivoin, että joku kysyisi mua mukaan, kunnes pääsinkin seuraavalle kierrokselle. Eikös tämä olekaan ruotsalainen peli, kysyttiin. Peli kuitenkin jäi harmillisesti kesken, kun jonkun auto piti työntää ylös mudasta.

Aurinko paistoi ehkä kaksi kertaa, mikä oli ihanaa mutta super polttavaa. Paikalliset väittivät, että otsonikerroksessa on reikä Tasmanian kohdalla, mutta tiedä häntä, mua on välillä niin helppo huijata täällä kaikilla höpöhöpöjutuilla ja uskon kaikki tappajakoala/drop bear -turistivedätyksetkin. Onneksi festarialueella oli jaossa 50 +-aurinkorasvaa. Ilmainen aurinkorasva – only in Australia.

Festarin ranta oli upea, vaikka paikallisten mielestä se ei ollut mistään kotoisin (”on meillä hienompiakin rantoja”).

Vuoden vaihtuminen oli todella antikliimaksi, joku suosittu punkbändi soitti, laulaja joi kaljaa jonkun tyypin kengästä (luin myöhemmin että tää on tosi aussijuttu) ja laskettiin kymmeneen. Ei ilotulituksia, konfettia, strobovaloja. Olisivat laittaneet ennemmin upean valoshown tarjonneen Alison Wonderlandin vuodenvaihteen esiintyjäksi.

Muita hyviä esiintyjiä olivat George Michael-potpurin vetänyt Grandmaster Flash, Alunageorge (ainoat kaksi bändiä, jotka tiesin entuudestaan), uudet tuttavuudet London Grammar, Broods, Client Liaison, REMI ja Booka Shade. Mieleen jäi myös kreisi Burnt Sausages, jonka bändin jäsenet olivat pukeutuneet makkaroiksi ja kitaristin sähkökitara oli haarukan muotoinen.

Ihan kivat maisemat festarialueen takana.

Festareilla olisi voinut pelata myös ihmis-pöytäfutista eli olla itse pöytäfutiksen nappulana. Vaikea selittää, mutta näytti hauskalta, ei vaan tullut kokeiltua.

Festareiden hippialueella The Villagessa oli myös hauskaa taidetta, sekä Falls Talks, keskusteluja ja puheita eri aiheista. Yksi tyyppi puhui pakolaisuudesta ja maahanmuutosta, sekä viime vuodesta. Mieleen jäi pohdinta siitä, miksi julkkisten kuolemat koskettavat meitä eri tavalla kuin pakolaisten kohtalot ja suremme heitä enemmän; ehkä koska odotamme julkkiksilta jotain esikuvallisuutta ja messiallisuutta, ajattelemme David Bowien pystyvän vaikuttamaan Brexitiin ja niin edelleen, puhuja pohdiskeli. Mielenkiintoinen ajatus!

Burnt Sausages oli ihan paras.

Lähdettiin keskiyön countdownin jälkeen etsimään parempia bileitä brittityttöjen kanssa ja päädyttiin hippikyläalueeseen Villageen, mutta kahden maissa en pysynyt enää hereillä. Joku paikallinen hehkutti, että jossain saattaisi olla reivit aamuseiskaan, mikä aiheutti mussa vaan ”herran tähden, paetkaa” –fiiliksen. Pämppääminen ei kiinnostanut sitten yhtään, yksi token-setti jäi käyttämättä ja jätin tarkoituksella yhden korkkaamattoma siiderin Villageen. En keksinyt yhtään hyvää syytä sille, miksi ottaisin piilopullon festareille, joten jätin ostamatta. Kreisibailuajat, ne taitavat olla osaltani ohi, ainakin pahimmat. Ja hyvä niin.

Kyllä täällä tarkenee. Paitsi ei muuten tarkene. Ihmettelin ihmisiä, jotka vetivät yötä myöten kesävaatteissa. Luulin, että tällä reissulla musta tulee sellainen filmaattinen Instagramin bikinibeibehahmo, joka poseeraa rannalla ja festarimudassakin hymy huulilla, mutta ei se ihan niin mennyt. Keitä nämä poseeraajaihmiset ovat, mistä he tulevat ja miten he saavat sellaiset kuvat otettua? Ei jaksa, ei pysty.

Fallssissa oli yllättävän vähän kännisiä ihmisiä suomalaisiin festareihin verrattuna, eikä meidän rannekkeidenlaittajien tarvinnut käännyttää ketään. Tiedä sitten, oliko osa festarikansasta joissain ihan muissa sfääreissä. Marion Bayn Falls vaikutti aika rauhalliselta, sopivan kokoiselta koska ruoka- ja vessajonot eivät olleet ylivoimaisia, ja sympaattisen kotikutoiselta. Ei masentavia anniskelualuekarsinoita, vaan alaikäisille ja täysi-ikäisille oli omat rannekkeet erikseen ja muuten koko alue oli anniskelualuetta. Joukossa oli paljon perheitä ja myös aikuisia teini-ikäisten lastensa kanssa (olipa joku äiti tullut yhdessä teininsä kanssa vapaaehtoiseksi), mitä ei Suomessa juuri näe. Olisi vaan todella kätevää, jos juomissa olisi ollut pantti, koska ihmiset olisivat olleet motivoituneempia palauttamaan pullot. Nyt ne piti heittää roskiin, mikä oli monelle liian ylivoimaista.Tosin keräämällä tarpeeksi pulloja sai ilmaisia juomalippuja, muttei sekään toiminut tarpeeksi hyvin. Ausseissa kierrätys on tosiaan järkyttävän lapsenkengissään, mistä seuraa tilitystä jossain seuraavassa blogipostauksessa.

Jätin suosiolla uudenvuodenpäivänä olleet vapaaehtoisten omat ilmaisen ruoan ja viinan bileet väliin, koska neljä yötä teltassa flunssapelossa riitti mulle. Sitäpaitsi bileet eivät olleet täysin ilmaiset, vaan olisi pitänyt siivota roskia mudassa ja sateessa, taas. Olen viettänyt niin luksusfestarielämää viimeiset vuodet, myös vapaaehtoisena, että annoin itseni luvan olla too old for this shit. Jos ei muuta, niin sain ainakin hyvää telttailukokemusta, koska tämä tuskin oli viimeinen telttareissu. Retkeilyn oppiminen olisi oikeasti kivaa ja olisi hienoa telttailla luonnon helmassa ja rauhassa kunnon teltan ja varusteiden kanssa, mutta festariolosuhteista en oikein tiedä –  ainakaan näin pitkää putkea huonoja unia ja jatkuvaa likaa en jaksanut; likaa on töissäkin tarpeeksi. Tosin mudan ja eukalyptuksen yhteistuoksu on aika eksoottinen. Mutta tapasinpa kiinnostavia tyyppejä ja näin palan Tasmaniaa, ainakin ihanan Hobartin. Toivottavasti pääsen vielä joskus takaisin kiertämään koko saaren.

Pelkäsin viimeisen festarivieraiden paluubussin olevan helvetillinen laskuhumalainen bilebussi (vrt. Ruisrockin yödösät) mutta onneksi ihmiset olivat samanlaisissa uneliaissa tunnelmissa kuin minä. Onnistuin kaksi kertaa simahtamaan vieressäni istuvan tytön olkapäätä vasten ja heräsin siitä hätkähtäen (”Oh God I’m so sorry! Did I do it again?”). Fyysinen kontakti tuntemattoman kanssa bussissa, mikä suomalaisen pahin painajainen, mutta selvisin siitä. Keskustaan selviydyttyäni otin Uberin hostilleni ja nukuin loppuillan kuin tukki. Seuraavana päivänä lähdettiin hostin kanssa vielä Taste of Tasmania-tapahtumaan, joka oli paikallinen ruoka- ja viinimessut yhdistettynä katuperformansseihin. Yksi viinin maistattaja kertoi osallistuneensa suomalaisen taiteilijan performanssiin ja sanoi taiteilijan nimeksi ”Piitri Sariko”, josta arvasin vähän aikaa pähkäiltyäni, että se puhuu varmaan jostain Petri Saarikosta. Googlasin Petri Saarikon ja tosiaan, se oli juuri visiitillä Tasmaniassa ja residenssissä Uudessa- Seelannissa. Kaikkea sitä.

Aurinko paistoi hetken ja oli todella rentouttavaa. Söin tasmanialaista jätskiä, jonka nimi oli Valhalla, mikä huvitti jostain syystä suuresti.

 Joululoman opetus:myönnettävä se on, olen niin keski-ikäinen. Pahinta on, että se tuntuu musta ihan hyvältä.