You don’t realize how lucky you are ja muita arjen havaintoja

Viime päivinä olen jatkanut tämän oudon backpacker/paikallinen maahanmuuttaja-välitilan pohtimista. Olen ollut kiitollinen siitä, kuinka hyvin olen päässyt asettautumaan Brisbaneen, ja kuinka onnekas backpacker olen ollut – ainakin toistaiseksi, toivotaan että tuuri jatkuu!

Aamuisin seuraan keittiön ikkunasta näkyvän hämähäkin elämää (olemme ristineet hänet Goldieksi). Töihin lähtemisrytmini meinasi mennä joululoman jälkeen sekaisin, kun yleensä mua aikaisemmin heräävä kämppis menikin tavallista myöhemmin töihin; tässä on ehtinyt jo oppia, mihin aikaan kukin syö tai käy kylppärissä, ja koska on oma vuoro mennä.

Hurautan töihin maastopyörälläni, jonka säätöihin en juuri ole uskaltanut koskea. En ole hirveästi nähnyt täällä ns. tavallisia pyöriä tai mummonpyöriä, joissa olisi kivat korit edessä tms. Koska Ausseissa monessa asiassa more is more ja hifistely kannattaa aina, pyöräily otetaan ensisijaisesti liikunnan kautta, ja jos työmatkapyöräillään, se tehdään maastopyörällä oikeaoppiset pyöräilyvaatteet päällä ja sporttiset kypärät päässä – ei mitään hipstereiden pyörien tuunaushössötyksiä. Hiki pintaan täytyy saada. Tosin nyt keskikesällä (jep, täällä tosiaan on midsummer meneillään) hiki on päällä ihan koko ajan. Pyörän hankkimisessa ei ehkä ollut loppupeleissä kauheasti järkeä, mutta välillä kaipaan pieniä arjen asioita, joita tein Suomessa, kuten pyöräilyä töihin ja pyörän ajamista duunin autotallin pyöräparkkiin.

Pyöräparkki osoittautui myös sosiaaliseksi kohtaamispaikaksi, kun ranskalainen työkaverini kysyi mua yksi päivä spontaanisti after workille muun työporukan kanssa. Olin niin iloinen, koska aikaisemmat after work-kyselyni olivat kaikuneet kuuroille korville (”vihdoin joku mun osastolta lähtee mun kanssa kaljalle!”), ja päädyimme juuri avattuun hauskaan baariin pelaamaan Cards against Humanitya, josta olin kuullut paljon mutta mitä en ollut ikinä pelannut. ”What are you doing here?” kyseli yksi työkaveri ensin kun näki mut baarissa (ihanan suomalainen kommentti), edustinhan alempaa duunihierarkiaa kuin muut, mutta lopulta pärjäsin aika hyvin Cards against Humanityssa ja pikkupomot tajusivat, etten olekaan niin huono englannin kielisissä sanaleikeissä ja vitseissä (”Do you know Harry Potter?” ”Of course I know!”). Jossain vaiheessa johdimme ranskalaisen kanssa, mikä sai pikkupomon päivittelemään ”you Europeans!” En ole vielä ihan tottunut siihen, että olen ensisijaisesti eurooppalainen, sitten pohjoismainen ja lopuksi suomalainen (jos joku muistaa, etten ole Ruotsista).

Töissä jokainen päivä on samanlainen, mutta tuleepahan taas tarinoita lastenlapsille siitä, kuinka isoäitikin teki joskus oikeita töitä. Tykkään arkipäivän sosiaalisuudesta ja rutiineista, siitä, että voin sanoa joka päivä Good morning ja see you. Jonkun työkaverin kanssa voin keskustella backpacker-juttuja Australian nähtävyyksistä ja reissusuunnitelmista, toisen kanssa taas leikkiä filosofia ja parantaa englantiani. Toisten kanssa puhutaan säästä ja töistä, tai ehkä opetellaan kotikasvatetun mangon oikeaoppista kuorintaa ja viipalointia (”you have no experience!”) Viime viikkoina olen vihdoinkin alkanut jutella kahden viisikymppisen bosnialaisen työkaverin kanssa, jotka saapuivat perheidensä kanssa Australiaan noin 20 vuotta sitten kielitaidottomina pakolaisina, ja jotka ovat onnistuneet rakentamaan elämän tänne. Heidän aikuiset lapsensa ovat jääneet Ausseihin ja saaneet hyvät duunit ja koulutukset. Mulla olisi tuhat kysymystä Bosnian sodasta, mutten tiedä, miten ne kysyisin – lähinnä olen kysynyt, miten Sarajevo on muuttunut, koska miehet käyvät pitkillä lomilla kotikulmillaan parin vuoden välein.

Mitä enemmän täällä olen, sitä enemmän huomaan, etteivät aussitkaan aina todellakaan jaksa small talkia. Työpaikan tauoilla moni tapittaa kännykkäänsä ja hississä tuijotetaan lattiaa. Yleinen small talk -aihe on se, montako päivää on viikonloppuun ja töistä lähdetään välittömästi työajan päätyttyä. Monet muutkin stereotypiat ja alkuhuuman käsitykset ovat muuttuneet. Esimerkiksi aussien rentous ei todellakaan aina pidä paikkaansa, vaan maa on täynnä outoja sääntöjä, oli kyse sitten tieviitoista tai työpaikkojen käytännöistä, ja hassujakin sääntöjä oikeasti noudatetaan. Jos ei noudata, on sitten omalla vastuulla, vähän kuten Jenkeissä. Alussa vaikutti myös siltä, että ausseilla on enemmän huumorintajua kuin suomalaisilla, muttei tämäkään aina pidä paikkaansa. Luulin myös, että how are you – kysymykseen saa vastata vain että hyvää, mutta joskus aussit saattavat avautua sarkastiseen sävyyn,  että no itseasiassa ei mun joululoma nyt niin hyvin mennyt.

Töiden jälkeen käyn kaupassa, salilla tai jumpassa kuten kuka tahansa paikallinen. ”Chris Hemsworth is on top of that hill”, yritti jumppaohjaaja yksi kerta kannustaa, mutta ajatus jumppatunnin loppumisesta motivoi mua enemmän kuin visio aussinäyttelijän naamasta. Tribaalitatuointi-joogaohjaaja ei ole joululoman jälkeen enää yhtään niin rasittava. Viime joogatunnin jälkeen vieressäni joogannut keski-ikäinen äijä kommentoi tunnin jälkeen, kun sidoin kengännauhojani, että ”I wish I could do that.” Mietin, viittasiko hän yhden osallistujan upeaan käsilläseisontaan, sillen itse en todellakaan venynyt mihinkään, kunnes tajusin että mies sitoi kengännauhoja lattialla istuen, kun taas mä sidoin kengännauhat seisten (siis normaalilla tavalla mielestäni). ”You don’t realize how lucky you are”, mies sanoi ja hymyili. Kaipa mä sitten olen. Sarjassamme local moments.

4EB:n radioasemasta on tullut yksi tutuista ja turvallisista arjen kotisatamista. On kivaa, että on harrastus, joka on paitsi hyödyllistä (en ole vieläkään päässyt ihan täysin suorittamismentaliteetistani ja pakonomaisuudestani tehdä hyödyllisiä asioita eroon), myös kivaa – välillä on hyvä tehdä jotain, mikä on a) hauskaa b) missä tuntee onnistuvansa. Ennen kaikkea radio on tekemistä, jossa saa purkaa luovuuttaan ja kunnianhimoaankin, kun duuni edustaa jotain aivan muuta. 

Yksi syy reissuun lähtemiseen oli ottaa aikalisä Suomi-arkeen, jossa en ole antanut itselleni tarpeeksi tilaa ja lupaa miettiä, mitä oikeasti haluan tehdä. Täällä tämä kysymys on alkanut pikkuhiljaa saada vastauksen ja luulen, että mulle alkaa kirkastua, mitä haluan, paitsi lähitulevaisuudelta ja työltä, myös ihan elämältä ja ihmissuhteilta (korkealentoista, mutta totta!). Enimmäkseen olen huomannut asioita, jotka olen tiennyt jo ajat sitten, ehkäpä jo ala-asteelta asti. Yksi niistä on, että pitääkseni pääni kasassa ja saadakseni tolkkua ympäröivään maailmaan, mun on pakko kirjoittaa. Jotain. Tavalla tai toisella. Ja sitä mä haluan tehdä. En näköjään tarvinnut kauhean pitkää taukoa, kun jo hingun niin sanottuihin oman alan töihin. Mutta mikä hieno oivallus – olen oikealla alalla (siis en täällä päivätöissäni, mutta ns. oikeassa elämässä, mun oikeassa todellisuudessa) tai menossa oikeaan suuntaan. Sitten kun pääsen sinne mun oikeaan todellisuuteen takaisin. Sellainen vahva tunne ainakin on.

20170108_124354.jpg

Brisbane Kangaroo Point Cliffseilta.

Joinain päivinä yksikin pieni takaisku tai outous täällä saa mut kiroamaan tätä maata ja vertaamaan sitä Suomeen, mutta se on vain opettavaista, koska ymmärrän taas Suomessa asuvia ulkomaalaisia, jotka eivät aina vain jaksa tai ymmärrä Suomea ja valittavat Suomesta. Suosittelen ihan kaikille vaikka vain muutaman kuukauden oleskelua vieraassa maassa ja elämään irrallisen ja ulkopuolisen ihmisen roolissa. Kuten sanottu, länsimaisena, eurooppalaisena ja valkoihoisena ihmisenä mulla on aika helppoa, mutta silti joskus jotkut asiat ottavat päähän.

Erityisen opettavaista on edustaa pientä kansaa, josta kukaan ei tiedä oikein mitään ja jonka kieltä kukaan ei ymmärrä, maassa, jossa puhutaan kieltä, jota puhutaan lähes kaikkialla maailmassa; maassa, jonka asukkaat eivät todennäköisesti osaa muita kieliä kuin sitä omaa kieltänsä. Siis englantia. Kun ei tarvi opetella mitään muuta. Sitten ihmetellään, jos äännetään jotkut sanat hiukankin väärin tai eri tavalla, kunnes selität että meillä suomen kielessä aakkoset äännetään vähän eri tavalla kuin tässä englannin kielessä. Tai että sanoit taas väärän preposition, kun sun omassa kielessä ei ole prepositioita. Tai millaista on, kun paikallisen mielestä jokin suhteellisen yksinkertainen oman kielesi sana tai nimi on aivan liian ylivoimainen, että sen ääntämistä voisi yrittää; miksi yrittää, puhuvathan kaikki äidinkieltäsi ympäri maailmaa, ja voit vain nauraa muiden hassuille ja eksoottisille kielille. Ulkomailla oleskelut opettavat yhä uudestaan paitsi uusia asioita itsestä, myös asettumista toisen ihmisen asemaan, ja siksi varmaan pidänkin matkustamisesta.

Toisaalta, olen törmännyt täällä reissaajiin, joita ei vain kiinnosta kulttuurisensitiivisyys, eikä matkailu aina välttämättä avarra. Strangerlessin blogissa törmäsin ensimmäistä kertaa termeihin destination oriented ja people oriented traveling. Matkustamisen motiivit voidaan siis jakaa nähtävyyksien ja kohteiden näkemiseen ja matkailuun, joka keskittyy ihmisten kohtaamiseen ja tutustumiseen must see-turistikohteiden sijaan. Ehkä on mahdollista olla sopivasti molempia, ja vaihtaa suhtautumistaan tilanteen mukaan, ehkä kumpikaan ei ole toista huonompi?

Joskus on vaikea muistaa, että olen oikeasti reppureissaaja ja vain läpikulkumatkalla. Kunnon reppureissaaja ostaisi ruoat halvimmasta ruokakaupasta ja vetäisi pelkkiä nuudeleita kuukausikaupalla, eikä ainakaan kävisi katsomassa Oscar-ehdokasleffoja tai lähtisi aftereille. Mutta jotenkin tässä todellisuudessa unohtaa helposti rinkan vaatekaapissa, ja haluaa tehdä joitain asioita, mitä muutenkin kotona tekisi, asioita, joita paikallisetkin täällä tekevät. Tosin rinkka (ja Suomessa odottava tavaravuori) muistuu mieleen, jos joskus harvoin vahingossa saan shoppailuajatuksen päähäni  katsellessani sellaisten vaatekauppojen näyteikkunoita, joita ei Suomesta löydy – mutta haluanko kantaa turhaa tavaraa mukanani tai lähettää paketin Suomeen, jonka sisällön sitten unohdan ja ihmettelen kotona, mitä tulikaan ostettua? En välttämättä. Paitsi jos on kyse halvoista antikvariaattikirjoista…

Toisaalta joskus teen todella turistijuttuja, kuten etsin uutta näkökulmaa Brisbaneen kajakoimalla joessa, tai lähden uudestaan Stradbroke Islandille. Ja miksen lähtisi, lähteväthän monet paikallisetkin kyseisiin kohteisiin yhä uudestaan ja viettävät niissä lomiaan tai vapaa-aikaansa, koska aussien ei tarvitse lähteä ulkomaille nähdäkseen upeaa luontoja ja maisemia. Kajakkiretkellä paljastui, että yksi oppaista oli irkku, joka oli myöskin Working Holidaylla, ja kajakointien vetäminen oli hänen WH-duuninsa. Oli hassua huudella siellä joessa kiikkerässä kajakissa, samalla kun yrittää pysyä muiden mukana, ne samat jutut kuten aina ennenkin: Meinaatko tehdä toisen vuoden? Oletko tehnyt farmihommat jo? Kauanko olet ollut täällä? Mitä muuta olet nähnyt Australiasta? Joskus vielä Suomessa -20 asteen pakkasessa muistelen tätä erityistä ja erikoista aikaa elämässäni ja tällaisia juttuja, joihin niin nopeasti tottui ja joista tuli normipuheenaiheita (keskellä jokea).

20170114_170433.jpg

Straddiella oli villejä kenguruita, jotka olivat a) elossa b) nähtävissä keskellä kirkasta päivää, eivät auringon nousun tai -laskun aikaan, c) söivät ja paistattelivat päivää kaikessa rauhassa ihan lähellä eivätkä olleet Straddie-turisteista moksiskaan. Tällä kertaa sain otettua enemmän kuvia, ja oli kaverikin messissä, joten päädyin itsekin  kameran toiselle puolelle. Joskus näinkin päin. Törmäsimme myös pariin suomalaiseen au pair-tyttöön. Finns everywhere! Oli mukavaa nähdä tämä ”kotikaupunkini” välillä ulkopuolisen silmin ja muistaa, kuinka ihailin Brisbanen valoja ja pilvenpiirtäjiä, kun reissasin lautalla Kangaroo Pointiin. Kummasti niihinkin on jo tottunut.

20170114_165023.jpg

Eläviä ja villejä kenguja!

Kolmen kuukauden jälkeen olen asettautunut niin mukavasti paikalliskuplaan ja tähän kaupunkiin, että välillä melkein unohdan että seikkailun pitää jatkua ja täältä pitää pikkuhiljaa lähteä, ja ostaa lennot seuraavaan kohteeseen – jostain syystä en pysty päättämään, koska haluan lähteä Brisbanesta. Mutta päätös on tehtävä ja sillä sipuli. Välillä tuntuu että juurihan mä tänne tulin, välillä taas tuntuu että olisin ollut täällä jo vuoden, tai jonkin epämääräisen tuntuisen, hyvin pitkän ajan, koska niin paljon on ehtinyt tapahtua ja pää on täynnä uusia asioita.

Tapani mukaan olen onnistunut jo kiintymään moneen ihmiseen, joita todennäköisesti en näe enää koskaan, ja hirvittää jo nyt edessäolevat hyvästit ja itkut, ne hetket jolloin ei tiedä mitä sanoa; have a nice life ja silleen? Onneksi työelämä on totuttanut mut jatkuviin jäähyväisiin, vaikkeivät nekään koskaan kovin helppoja ole (dramaattisen kuuloista, mutta totta). Never say never. Ihmiset tulevat ja menevät, mutta toisaalta lyhyetkin tuttavuudet ja kohtaamiset voivat olla merkityksellisiä ja kaikkea muuta kuin pinnallisia; hyviä keskusteluja voi käydä kenen kanssa vaan, kuka tahansa voi jäädä mieleen, ja toisaalta joidenkin kanssa ei pääse pintaa syvemmälle.

Matkan täytyy jatkua. Muttei ihan vielä, vielä hetken saan leikkiä paikallista, expattia, mamua, siirtolaista… mitä näitä nyt taas on!

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *