Suomalaisuus nostaa päätään?

Olen nyt lähdön lähestyessä kehittänyt jo valmiiksi itselleni koti-ikävän.

En niinkään fyysisesti kotiin, perheeseen tai ystäviin vaan epämääräiseen Suomi-nostalgiaan. Suren jo etukäteen menetettyjä pilkkimisiä, rapujuhlia, melontaretkeä, ruisrockia, sienimetsää, lumilautailua ja luistelua. Tänään söin aamupalaksi karjalanpiirakoita. Perspektiiviä antamaan voin kertoa, että karjiksia tein viimeksi yläasteella, edellinen kerta rinteessä oli kolme talvea sitten ja viime kesänä kävin ensimmäistä kertaa festareilla, melomassa sekä sienimetsässä. 

Viime melontaretken täydellinen kesäyö

Selvisin vain yhdellä itkulla läksiäisistä, mistä olen enemmän kuin ylpeä, mutta vaikeimmat heipat on toki vielä edessä, etenkin kun lähteminenkin kohta konkretisoituu pakkaamisen muodossa. Oli ilo huomata että lyhyelläkin varoajalla paljon tärkeitä ihmisiä saapui paikalle. Hymyilytti myös korvaan kuiskutettu huomio siitä kuinka paljon ystäviä mulla on. Tuntuu onnekkaalta. 

Pakko muuten fiilistellä, kiittää, arvostaa ja mainostaa Cafe Mascottia (neljäs linja 2) josta voi varata ilmaiseksi ja ilman mitään juomalimittejä itselleen sopivan tilan!