Ensimmäiset itkut
Fyysisesti elo La Pazissa alkaa tasoittua, kokateetä kuluu ja ylämäkeen voi kävellä jo melkein normaalilla vauhdilla, kunhan matka ei ole liian pitkä.
Henkinen puoli ei ole vielä noin pitkällä, lähetin sähköpostia äitille ja seuraavana aamuna vastausta lukiessa tuli melkein itku ja olin lounaaseen asti herkillä. Viestissä sinällään ei ollut mitään ihmeellistä, mutta jotenkin siinä lukiessani hoksasin, että olen toisella puolella maapalloa ja parin viikon päästä aivan yksin! Sunnuntaina muut EVS-vapaaehtoiset lähtevät vielä viikoksi kotimaihinsa ja me Jerrin kanssa jäädään lomailemaan La Paziin viikoksi, kunnes Jerri lähtee Peruun vapaaehtoiseksi. Sitten olen yksin näiden latinoiden keskellä ja yritän arvailla mistä he puhuvat. Tuntuu varmaan todella tyhjältä ja yksinäiseltä, mutta toivon että se jää hyvin lyhytaikaiseksi tunteeksi!
Yritettiin ottaa kontaktia paikallisiin lapsiin (sekä sisäisiin lapsiimme) hotellin viereisessä leikkipuistossa
Seminaarin päivät tähän mennessä on olleet informatiivisia ja antoisia, vaikka tuntuu hassulta kuinka tiiviiksi osa porukasta on vähän vahingossakin tullut. Samalla olen oppinut aivan mielettömästi muista kulttuureista, enemmän kuin matkustaessa, koska täällä on aikaa jutella ja jakaa ajatuksia, leikkiä, heittäytyä ja vähän kinastellakin. On mahtavaa huomata, kuinka tärkeää britille on oikeanlainen tee ja The Guardian tai se ettei kamerunilaiselle kannata tarjota kasvisruokaa, se on kuulemma loukkaus.
Hetken hassuttelun jälkeen lapset uskalsivat jo tulla lähelle ja jopa vähän jutella, meista neljästä kukaan ei vaan puhu espanjaa :(
Hassua huomata itse kirjoittaessa etten osaa kertoa bolivialaisista vielä juuri mitään, mutta syytän siitä täysin kielimuuria! Jahka englanninpuhujista pääsee eroon, varmasti pääsen sisään bolivialaiseen mielenmaisemaan!
Eilen käytiin tutustumassa koko porukalla lastentarhaan, jossa tulen työskentelemään ja siitä itkusta ei meinannutkaan tulla loppua! 2-4-vuotiaat lapset olivat valmistelleet meille tanssi- ja lauluesityksiä ja lopuksi toivat meille jokaiselle vielä lahjat ja halasivat. Aivan mielettömän rohkeita tenavia, enkä malta odottaa että pääsen tutustumaan heihin kunnolla! Paikka sai ansaitusti paljon kehuja ja sain jälleen pyynnön lähteä Brysseliin suorittamaan vaihtoa, jotta Arnold voisi jäädä tänne. En suostunut vieläkään.