Matka on tärkeämpi kuin päämäärä?

Tuskaisen odottelun jälkeen Mikske saapui vihdoin La Paziin kolme tuntia myöhässä, heitettiin tavarat mun kämpälle ja otettiin suunta terminaaliin. Pitkäperjantain takia suurin osa firmoista oli kiinni, eikä saatu ostettua bussilippuja. Yhdellä jo hyväksi havaitulla firmalla luki onneksi lähtöajat ulkopuolella, joten päätettiin seuraavana päivänä ottaa riski ja mennä terminaaliin kamojen kanssa. Riski kannatti ja lauantaina kahdelta aloitettiin äänestysmatka kohti Limaa. 

Välillä matkattiin pilvessä.

En etukäteen kauheasti suunnitellut reissua, kun ensimmäinen etappi päättyi Cuscoon viideltä aamuyöllä, ei jatkosuunnitelmaa ollut. Pienen kyselykierroksen jälkeen ostettiin liput 7.45 lähtevään bussiin Cuscosta Limaan, arvioitu matka-aika 23 tuntia. Vaikka Titicaca-järveltä Cuscoon bussi oli aivan täynnä reppureissaajia, oltiin ainoat gringot, jotka jatkoivat matkaa bussilla siitä eteenpäinkin. Sama ilmiö toistui paluumatkalla toisinpäin.

Syyt bussilla matkaamiseen oli hyvin yksinkertaiset, hinta ja maisemat. Kahdelta henkilöltä matkat maksoivat yhteensä noin 200 euroa ja näin säästettiin paitsi lentolipuissa myös hotelliöissä. 

40 tuntia suuntaansa bussissa kuulostaa hurjalta, mutta en ole koskaan matkustanut yhtä mukavasti. Bussin penkit olivat pehmeät ja niissä oli hyvä nukkua, ikkunasta näkyvät maisemat ikimuistoisia. Päivällä bussit myös pysähtelivät usein, jolloin pääsi syömään, vessaan tai ihan vain jaloittelemaan. Busseissa oli toki vessat, mutta perulaisenkin maantien varrelta löytyvä maksullinen posliini oli parempi vaihtoehto. 

Ruokatauko maissipeltojen keskellä, liha oli kaiketi alpakkaa.

Kuvaaminen bussissa oli haastavaa, jos kuvasta tuli skarppi piirtyi siihen yleensä heijastus verhoista tai kuvaajasta.

Viideltä löysimme itsemme keskeltä vierasta kaupunkia ilman karttaa tai aavistustakaan mihin mennä. Lima ei myöskään ole erityisen houkutteleva kaupunki harhailuun aamuyöllä, mutta vaihtoehtoja ei ollut. Olin etukäteen tutkaillut mahdollisia yöpymispaikkoja, joita Jerri kävi etukäteen tsekkaamassa, mutta en ollut tajunnut tietenkään kirjoittaa osotteita ylös. Käveltyämme tovin ympyrää, otimme summamutikassa taksin Mirafloresiin, joka on Liman turistialue josta alunperin majoitusta olin kartoittanutkin. Mirafloresissa etsittiin wifillistä kahvilaa, mutta lopulta bongattiin kaupungin tarjoama langatonverkko kadulta (jep, Etelä-Amerikassa!!!!) ja löydettiin Kokopellin osoite. Osoitteen kanssa hostelli löytyi nopeasti ja vapaa priva-huonekin löytyi, mutta huoneeseen päästäisin vasta kahdelta. Seitsemän tuntia oli siis kestettävä ennen suihkua, mutta kun tiesi pelastuksen ja puhtauden olevan lähellä, aika kului kivuttomasti. Ensi vilkaisulla Miraflores on kaunis, vaikkakin hyvin Beverly Hills. Käveltiin kohti rantaa, jossa ihmiset juoksentelivat tarkoituksenaan ehkä enemmän näyttäytyä kuin treenata. Istuttiin penkille nauttimaan auringosta ja ihmettelin ääneen, miten kukaan voi olla tässä helteessä niin valkoinen, kuin lähestyvät kaksi juoksijaa olivat. Heidän ohittaessa meidät selvisi vastaus, kun naispuolisen juoksijan suusta kuului Suomessa mä liityin juoksuporukkaan.