Gran turismo

Mikske on saatettu matkaan takaisin maapallon toiselle puolelle ja arki palaa taas uomiinsa. Meillä oli maailman paras loma, mutta hassusti sitä on tottunut itsenäiseen ja itsensä näköiseen elämään. Mikskellä ei esimerkiksi oikein kärsivällisyys meinannut riittää täkäläiseen julkiseen liikenteeseen, vaan kunnon länsimaalaisena olisi halunnut minimoiden kaiken odottelun rahalla, eli taksilla, joita itse käytän vain äärimmäisessä hädässä, eli yöllä ja/tai humalassa. 

Vaikka koen edelleen itseni turistiksi Boliviassa, pyrin välttämään sen korostamista ja suhtaudun reppureissaajiin laamaneuleissaan vähän huvittuneesti ja ylemmyydentuntoisesti. Laamaneuleet on toki kauniita käsitöitä ja tarpeen tässä viileydessä, mutta ajatus kyseisistä paidoista bolivialaisina vaatteina on hilpeä, koska ei paikalliset niitä käytä. Silloin tällöin kadulla tulee myös vastaan gringoja päällään ”I survived Death road” -paita ja tekee mieli itkeä. Nykyään myös mulla on samanlainen paita.

Olin toki lukenut tästä Bolivian ylpeydestä, eli siis tiestä, jonka varrella on kuollut satoja ellei tuhansia ihmisiä, mutta sen ajaminen alas maastopyörällä ei varsinaisesti missään vaiheessa ollut to do-listan kärkipäässä. Olin ajatellut korkeintaan vieväni Tapin sinne, mikäli saan kunnian häntä täällä hoastata. Erehdyin kuitenkin mainitsemaan tästä Mikskelle, enkä onnistunut välttämään reissua jo nyt. 

Olin etukäteen päätellyt, että joko kyseessä on jotain oikeasti vaarallista tai pelkkää turistien huijausta äärimmilleen viedyillä turvallisuusohjeilla. Varatessa jouduttiin täyttämään vastuuvapautus-lomakkeet, vakuutusyhtiön ja lähiomaisen tiedot ja samalla näin sen pyörän jolla matka taittuisi.. Suomessa toki ajan pyörällä, 1970-luvulta olevalla mummiksella, jossa ei ole vaihteita tai käsijarruja, joten harppaus täysjousitettuun maastopyörään oli radikaali. Edeltävänä yönä ennen nukahtamista pohdin ääneen mitä tapahtuu jos pyörästä rikkoutuu jarrut, eikä olo ollut muutenkaan itsevarma tai mitenkään halukas koko juttuun. 

Aamulla lähdettiin pyörät pakun katolla kohti vuoria, pysähdyttiin matkalla hakemaan varusteet ja viimeistään kypärän nähdessäni meinasi tulla itku. 

Päästiin onneksi totuttelemaan pyöriin tasaisella alustalla ja sen jälkeen vielä asfaltoidussa alamäessä parin kymmenen kilometrin verran, joten itseluottamus hiipi takaisin ennen kuin itse Death road alkoi. Maisemat oli alusta asti mielettömät, vaikka niitä ei siinä 25 km/h vauhdissa uskaltanutkaan vilkuilla. 

Meidän käyttämä Crusher bikers on kuitenkin rakentanut päivän fiksusti, taukoja pidettiin vartin välein, jolloin pääsi kuvaamaan eikä näin ryhmäkään päässyt hajoamaan. Death roadille vie kuitenkin hyvinkin erilaisia, eri tasoisia ja ennen kaikkea eri hintaisia firmoja, eikä hinta todellakaan ole laadun tae. (Googlaamalla Death roadia tulee ensimmäisenä sellainen lafka kuin Gravity, jonka ryhmä oli 30 henkinen ja huolenpito heistä matkan varrella oli aika köykäistä, varsinkin kun tietää, että itse maksoi samasta reissusta 9 hengen ryhmässä, paremmilla varusteilla puolet vähemmän ja oikeasti pystyi luottamaan, että apu on lähellä, se tuli jopa todennettua pari kertaa.)

Kuten todettu, täysjousituspyörä ja alamäkiajo itsessään oli täysin vieraita asioita, mutta kun puolet matkasta oli takana sitä vihdoin ymmärsi mistä on kyse! Tilanteen kirkastuttua päätin ajaa jokaiseen kuoppaan surutta, koska ne eivät menoa juurikaan hidastaneet. Kunnes rengas puhkesi. Toki se tuli korjattua myös alle viidessä minuutissa ja matka jatkui yhtä huolettomana. Hetken toki ehti jännittää, koska kyseinen kohta ei ollut matkan leveimpiä eikä mulla ollut aavistustakaan vaikuttaako tyhjentynyt rengas jotenkin esimerkiksi jarrutukseen. 

Muut 7 tyyppiä ryhmässä olivat reppureissaajia ympäri maailmaa, jotka olivat tutustuneet toisiinsa Sucressa viikkoa aiemmin ja olivat matkustaneet La Paziin yhdessä, enkä osaisi toivoa parempaa porukkaa. Touhu oli aitoa, läpät sopivasti vyön alle ja samalla toisistaan huolehtiva ja välittävä tunnelma.

64 kilometrin alamäen jälkeen päädyttiin miniparatiisiin keskelle Yungasia eli andien lämmintä aluetta. Uitiin, otettiin vähän aurinkoa, syötiin, tultiin syödyksi (mun jalkojen kutina on aivan infernaalista) ja hypättiin pakuun.

Takaisin ajettiin Death roadin korvannutta tietä pitkin ja jouduimme todistamaan ettei uusi tiekään ole täysin onnettomuusvapaa.

Viimeisten kuuden kuvan takana on Crushers bikers/Victor