Lauantait, lounaat ja eläimet eivät aina ole helppoja

Joku täällä on hauskasti keksinyt, että kun meillä on vain joka toinen lauantai Nueva Generationin tapaamiset, niin jäljelle jäävinä lauantaina järjestön nuorten pitää viihdyttää mua. Sinänsä mainio ajatus, mutta pelkään pidemmän päälle käyvän kiusalliseksi.

Viime lauantaina mut kutsuttiin Annen ja Fernandon vanhempien toimesta perinteiselle bolivialaiselle lounaalle ja katsomaan leffaa. Lounaat, tai syöminen yleensäkin, tuottaa mulle täällä ongelmia määränsä takia. Lounaalla syödään ensin alkukeitto, joka ei todellakaan ole mikään kevyt tomaattikeitto, vaan lihaisaa ja raskasta. Keiton jälkeinen secundo koostuu yleensä useista komponenteista ja kamalimpia on ne päivät, kun joku toinen annostelee sen puolestani, onneksi niin käy harvoin.

Kävin Death roadilla tanskalaisen Saran kanssa seuraavanlaisen dialogin

Bolivia is a third world country, right?

Yeah…?

Why they are not skinny?

Bolivia on köyhä ja kehittymätön maa, mutta syömistä täällä rakastetaan. Jokainen mahdollinen boliviaano käytetään ruokaan, se on tärkeä osa jokaista päivää ja sosiaalista tapahtumaa. Kun vieraita kutsutaan kylään ei ruoassa säästellä, ainakaan oman kokemukseni mukaan. Ja mitä erityisesti tulee bolivialaisten painoon, pääasiassa täällä syödään uskomattoman epäterveellisesti. Eniten syödään riisiä ja perunaa, sekä keitettyjä kasviksia, eli niissä ei enää ole jäljellä juurikaan vitamiineja, yleensä kaikki edellä mainittu kuorrutetaan majoneesilla ennen syömistä. Lihaa syödään paljon, yleensä kanaa. Ruoka huuhdotaan alas esanssimaidolla, jossa on 2,2% rasvaa ja 3 kertaa enemmän hiilihydraatteja kuin Valion kevytmaidossa. Tuoreus ja luonnollisuus loistavat poissaolollaan täkäläisillä lautasilla. Varsinkin lastenkeskuksella huomaa epäkohdat selvästi, kun seurataan lasten kasvua käyrien avulla, useimmalla on paino oikealla käyrällä mutta pituudessa mennään selvästi alarajoilla. 

Lounaan jälkeen Annen kanssa plärättiin satoja elokuvia läpi, kun yritettiin päättää mitä katsotaan ja yksi aukko sivistyksessä on paikattu, nyt tiedän mistä Ice Agessa on kyse.

Luulitko, että Suomessa elokuvien nimet käännetään huonosti?

Käytiin myös koka-museossa, mikä oli turhinta ikinä. Kolmessa kuukaudessa olen oppinut arjessa kavereilta enemmän koka-lehtien vaikutuksista ja sen historiasta, mutta oiva keino nyhtää turisteilta rahaa.

Sunnuntaina mut oli kutsuttu myös perhelounaalle, tällä kertaa juhlistamaan Fidelin syntymäpäivää. Lounas noudatti samaa tuskallista kaavaa kun edellisenä päivänä, nyt lisänä oli vielä täytekakkua. Oli kuitenkin kiva tutustua myös Fidelin puolen sukuun, koska Sarahin perheen olen tuntenut jo pidemmän aikaa. Huomenna Sarah ja Maria Silvia muuttavat Eurooppaan, tytär Pariisiin ja äiti Madridiin, joten vastaavia perhelounaita ei varmaan tule loppuvuonna harrastettua.

Vappua, eli Dia de los trabajadoresia, vietettiin myös täällä, vaikkakin ilman ylioppilaslakkia ja simaa. Menin nukkumaan vasta auringon noustua, joten heräsin vappupäivään hyvin myöhään. Kampesin itseni kävelylle ja takaisin tullessani huomasin jonkun pihistäneen koirakeppini. Keräsin pari kiveä taskuun ja pyysin kioskin herraa kävelemään kanssani. Päästiin nätisti meidän mäen alapäähän, kiitin ja kävelin kohti kotiporttia, kun meidän omat koirat päättivät ettei mulla ole asiaa kotiin ja toinen hyökkäsi hampaat irvessä kohti Jorgen haukkuessa taustalla. Heitin kiven ja onnekseni koira pelästyi sitä ja kipitti takaisin ylös, mutta kun otin askeleen eteenpäin toistui hyökkäys. Heitin toisen kiveni ja mietin samalla mitä ihmettä teen jos koira ei vieläkään rauhoitu. Alapuolellani mäessä haukkui kolme koiraa, sivulla aidan takana yksi ja edessäni nämä kaksi. Huusin koiralle fueraa onneksi niin kovaa, että naapurit tulivat kadulle ja käskivät koiransa pois kimpustani. Myös Sarah oli kuullut huutoni ja ilmestyi portille, samalla oivalsin, että yläkerrassa vietetään talon naisväen läksiäisiä ja talo on täyttynyt sukulaisilla ja ystävillä minun poissaollessani eikä minua oltu kutsuttu mukaan. Päästyäni portista säikähdys purkautui hysteerisenä itkuna, samalla Sarah toisteli kuinka voin aina soittaa heitä kävelemään kanssani, mutta ei tuntunut tajuavan, että tämä oli ensimmäinen kerta kun kyseinen koira hyökkää, enkä osannut odottaa mitään vastaavaa. Paikalla juhlimassa ja todistamassa itkuani oli myös David, Sarahin veli ja Francon isä, joka työkseen levittää pippurisumutteita, olen kolmesti pyytänyt häntä myymään minulle yhden, mutta edelleenkään en moista omista, vaikka eilenkin hän yhtä pyöritti käsissään.

Ollaan myös vihdoin saatu P4P-projekti Lyseo Venezuelassa paperilta käytäntöön. Ensimmäisessä tapaamisessa oli yli 60 ihmistä, mikä yllätti meidät täysin. Luulin, että kyseessä on tyttökoulu, mutta ilmeisesti Bolivian laki kieltää sukupuolien mukaan erotellut julkiset koulut ja meidän projektiin osallistuu myös yksi poika! Hauskana sattumana kyseistä koulua käy myös Christianin pikkusisko Mariela, jonka kanssa kreisibailasin karnevaaleilla hurjasti. Järkytyin pahasti, kun tajusin tytön olevan vielä koulussa, koska karnevaali-pämppäyksestä sitä ei olisi arvannut. Ensimmäisenä tehtiin kartoitus siitä miten nuoret kokevat oman tilanteensa nyt, miten he voivat vaikuttaa ja mihin he haluaisivat vaikuttaa. Yrittäessäni kääntää vastauksia, en tiedä pitäisikö itkeä vai nauraa, en ainakaan haluaisi olla heidän äidinkielen opettajansa.. Ensinnäkin joistakin käsialoista on miltein mahdotonta saada selvää, kun vihdoin saa, huomaa, että oikeinkirjoituksessa olisi vielä enemmän petrattavaa. Kolmen tunnin jälkeen tajusin lukea vastaukset ääneen ja päätellä mitä on yritetty sanoa, koska monesta sanasta puuttui h-kirjaimet, se selittyy sillä ettei h:ta lausuta lainkaan ja toinen yleinen virhe oli v:n ja b:n sekoittuminen keskenään, koska ne lausutaan samalla tavalla. Kääntämistä vaikeutti myös se, että olin lainannut tietokoneeni Kevinille ja käänsin vastauksia siis 90-luvun tyyliin sanakirjan kanssa.

Toisella kertaa työskentelimme vain yhden luokan kanssa, mikä oli huomattavasti mielekkäämpää, ja nuoret askartelivat omat itsetuntotähtensä, joihin kirjoittivat mm. missä ovat hyviä, mistä ruumiinosastaan pitävät ja milloin kokevat olevansa turvassa.

Tänään oli Nueva Generationin kokoontuminen, viimeinen siis jossa Maria Silvia ja Sarah ovat mukana, ja tarkoitus oli viettää sen kunniaksi hieman fiestaa Eurooppa-teemalla. Kokoontumiset alkavat lauantaisin 14.30. Itse saavuin paikalle 14.20, eli suomalaiseen tyyliin hieman ajoissa ja totesin ettei kukaan ollut paikalla, enkä päässyt sisälle. Vähän puolen jälkeen laitoin whatsapp-ryhmään viestin, että missä kaikki on.. Manuel vastasi olevansa kymmenen minuutin kuluttua paikalla, mutta ei hänelläkään avaimia ole. Päätin, etten odota yli kolmeen, jos siihen mennessä kukaan avaimellinen ei ole paikalla, lähden kotiin. Kolmelta Fabian ja Camile saapuivat, heitin femmat ja jätin heidät odottamaan kaksin, Manuelia ei näkynyt. Laitoin whatsapp-ryhmään viestin, ettei järjestöt mun mielestä toimi näin ja että lähden kotiin, kukaan ei ole vastannut mitään. Vähän pelkään seuraamuksia, vaikka toisaalta, olen yrittänyt puhua tästä myöhästelystä monesti, ilmeisesti viesti ei vaan tunnu menevän perille. Normaalina lauantaina paikalla on yleensä joku avaimellinen ja itse olen toisena paikalla, kolmeen mennessä on yleensä 7 ihmistä ja puoli neljältä jo 15.. Voin ymmärtää tämän järjestön nuorilta, mutta että vastuussa olevat aikuiset höntsää, ei mene mulle jakeluun, varsinkin kun yleensä on jotain valmistelujakin tehtävänä ennen varsinaista kokoontumista.

Hauskinta koko hommassa on, että seminaarissa käytiin läpi toiveita ja pelkoja liittyen vapaaehtoisvuoteen, Daysin suurin pelko mun suhteen oli mahdollinen myöhästely. Jep jep.