Hullut päivät

Olin kuullut tarinoita Loki-hostellista ja bileistä, joita ylimmässä kerroksessa järjestetään, mutta vasta lauantaina pääsin kokemaan tämän käytännössä. Sen lisäksi, että Lokissa juhlitaan joka päivä, se on tuttu siksi, että niin moni tuttu työskentelee siellä. Lauantaina siellä juhlittiin Hollannin King’s dayta ja sieltä löysin itseni Kleydyn kanssa sheikkaamasta. Toki oltiin sovittu tapaavamme ysin aikaan Smokey’sissa, kymmeneltä neiti soitti ja käskytti mut Lokiin. Onneksi Will oli opiskelemassa Nancyn kanssa ja heistä oli odotellessa seuraa. Kävimme Willin kanssa peristeisesti puolet keskustelusta translatorin kautta. 

Willin näkemys mun ulkonäöstä. Perjantaina Marcelo palautti mut onneksi maan pinnalle, halasi mua vyötäröltä ja ilmoitti että meidän pitää alkaa lenkkeillä.

Sunnuntain perhelounas oli siis astetta rankempi. Selvittyäni kunnialla perhevelvotteista suuntasin myös sunnuntaina ulos. Smokey’sissä kävelin suoraan tiskin taakse viemään takkini ja reppuni piiloon, ohittaessani tiskin kuului takaatani hassulla aksentilla “oletko suomalainen?”. Järkyttyneenä käännyin ympäri, kysyjä oli pitkä vaalea poika, jota reaktioni hieman nauratti. Sain vastattua myöntävästi ja pienen käynnistelyn jälkeen muistin kuinka suomea puhutaan. Pojan nimi on Sebastian ja hassu aksentti selittyi sillä, että hän on vain puoliksi suomalainen. Oli hassua pitkin iltaa voida keskustella niin, ettei kukaan muu ympärillä ymmärtänyt sanaakaan, ihan vain kiusoitellakseen.

Seuraavaksi humalainen Christian tuli halaamaan, kertomaan kuinka yksinäinen on ja kysyi miksen työskentele baarissa viikonloppuisin. Kerron, että mulla on lauantaisin muita töitä, mutta jos hän tahtoo, voin tietysti auttaa sunnuntaisin. Palkka ei ole kummoinen, sillä maksaa hädintuskin taksin kotiin, sekä tietysti ruoka ja juoma. Olen alusta asti pohtinut Smokey’sissa työskentelyä, mutta nopeasti valkeni, että ystäviä löytää sieltä vaikkei työskentelisikään.. Joten en siksi ole missään vaiheessa itse ottanut asiaa puheeksi, mutta miksen auttaisi ystävää. Edelliset kaksi siellä työskennellyttä gringoa on nimittäin olleet mahdottoman huonoja. Vaikka mun omat baarimikkokokemukset rajoittuu vain Flow’n festaribaariin, uskon silti pärjääväni paremmin kuin tyttö, joka ei tiennyt mitä medium tarkoittaa pihvi-tilauksen yhteydessä..

Sunnuntaina sain myös parhaan kehun ikinä, odotellessani Kleydya päädyin juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa ja yhtenä avauksena minulta kysyttiin mistä päin Yhdysvaltoja olen. Sinänsä jenkiksi luuleminen nyt ei ole elämää suurempi kohteliaisuus, lähinnä päin vastoin, mutta kun kysyjä on itse Coloradosta, voin vain olla ylpeä melko vahvasta englannistani. Kevin on veteraani, palvellut Irakissa ja Afganistanissa, päädyttiin niin mielenkiintoisiin keskusteluihin sodasta etten heti huomannut Kleydyn saapuneen. Onnistuin tekemään vaikutuksen kysymyksilläni ja suhtautumisellani, sekä vakuutettua hänet siitä, että minulle kannattaa näyttää kuvia paikan päältä, enkä menetä yöuniani. Nyt olen karaistanut itseni lapsi-itsemurhapommittajien, irrallisten ja mustuneiden ruumiinosien ja valuvan aivomassan kuvilla. Kuvat aseista, pommeista, kylistä ja ruumiista noin yleensä eivät juuri hetkauttaneet.

Jossain vaiheessa Christianin humala yltyi siihen pisteeseen, että päätettiin yhteistuumin sulkea baari ja vaihtaa paikkaa. Epämääräinen joukkiomme marssi Hard Rock Cafe’hen, en tosiaan tiennyt La Pazista moista löytyvän. Christian ei ollut ainoa, jolla meni vähän liian lujaa ja meillä oli Marcelon kanssa täysi työ pysyä kartalla ystäviemme menemisistä. Lopulta saatiin saatettua kaikki turvallisesti kotiensa suuntaan, vain Kevin oli seurassamme edelleen ja Marcelo kysyi vaihdetaanko paikkaa. Koska likainen, turisteja täynnä oleva yökerho, jossa musiikin yli ei kuule mitään ei erityisesti ollut mieleeni, suostuin. Oma hauskanpito oli jäänyt toiseksi ystävistä huolehtimiselle, joten ajatus parista juomasta ja tanssimisesta tuntui hyvältä. Hypättiin taksiin ja löysimme kerrostalon rappukäytävän kautta pienelle klubille. Musiikki oli miellyttävän rauhallista ja ihmisten juttelivat pöytien ääressä hyväntuulisesti ja skarpisti, vaikka kello kävi jo selvästi aamuyötä. Meidät ohjattiin pöytään ja siinä vaiheessa mulle välähti mihin mut oli tuotu, kokaiini-baariin. Meininki oli hyvä, kukaan ei painostanut kokeilemaan tuota valkoisen glitterin näköistä ainetta, eikä ketään selvästi häirinnyt etten tehnyt Jussi Ahteita ja istuimme siellä sulkemiseen saakka. https://youtu.be/QjMcOnqGtHE Maanantaille suunnitellut skype-treffit jäi välistä, nukkumatti vei voiton vielä myöhään iltapäivälläkin. Maanantaina olisi myös Lokissa ollut kolmatta päivää King’s day -juhlintaa, en todellakaan ymmärrä mistä Kleydy repi energiaa mennä sinne! 

Kevin tarvitsi windows-pohjaisen tietokoneen lainaan jotain koulutyötänsä varten, joten vietin tietokonevapaata elämää torstaihin saakka. Rankat ja tylsät kaksi päivää. Tiistaina töiden jälkeen kävin Sergion ja äitinsä kanssa tanssi-tapahtumassa, neljä eri tanssiryhmää esittivät näkemyksensä Bolivian historian vaiheista. Ehdin pelätä esitysten olevan liian perinteisiä, mutta olin onneksi väärässä ja koreografit olivat saaneet sekoitettua perinteiset tanssit todella taitavasti moderninpiin versioihin! Itse tapahtuma järjestettiin Bolivian kansallisteatterissa, joka on 1800-luvun lopulta ja sisältä muistuttaa kovasti Aleksanterin teatteria.

Kiitokseksi tietokoneen lainasta Kevin tarjosi mulle kaljat ja on opettanut mut pelaamaan biljardia.

Hän myös kertoi olevansa menossa kiipeämään vuorelle ensi viikolla ja sai sen kuulostamaan maailman siisteimmältä jutulta, fiilistelin kuinka olisi itsekin mahtavaa kokeilla. Virhe. Kevin pyysi mut mukaansa, koska retkeä ei järjestetä mikäli ryhmässä ei ole vähintään kahta. Kysyin töissä Daysilta, onnistuisiko parin lomapäivän pitäminen näin lyhyellä varoajalla ja seuraavaksi on vuorossa kiipeäminen 6088 metriä korkealla vuorelle, ilman minkäänlaista kokemusta ulkokiipeilystä. Onneksi henkivakuutus on kunnossa ja Maarenin kanssa kiipeilykurssit käytynä, voin ajatella etten ole täysin vierailla vesillä. Huayna Potosí on myös helpoin yli 6000 metrin vuori. Matkan esteenä on enää se, ettei kyseinen firma ole ollut auki kun olen yrittänyt bookata reissua itselleni, enkä siis ole vielä ilmottautunut, mutta huomenna jälleen uusi yritys.

Tämä kuva on sunnuntai aamulta, kymmeneltä. Ilmeisesti aukioloajat on vain suuntaa antavia..

Olen myös tutustunut läheisen sushi-take awayn kokkiin. Kun kävin paikassa toisen kerran, miltein kolme viikkoa ensimmäisestä kerrasta, tervehti kokki mua nimeltä heti kun astuin sisään ja muisti kaiken mistä oltiin aiemmin juteltu. Hetki oli hämmentävä, mutta muistin myös eläväni gringana lähiössä, joten on oikeastaan aika helppoa jäädä mieleen. Seuraavalla kerralla en enää yllättynyt tyypin tuttavallisuudesta, vaan höpöteltiin pitkät pätkät ja sain odotellessani maistiaisia tiskin yli. Neljännellä kerralla osasin jo itsekin kutsua häntä Joséksi ja tilaukseni meni tekoon jonon ohi, meidän jutellessa hänen perheestään, työhistoriastaan ja siitä kuinka en olekaan jenkki. Luulin kertoneeni olevani Suomesta, mutta José selitti mulle torstaina seuraavana päivänä vietettävästä Labor daysta, kuinka se on se, mitä minun maassani vietetään 7.9. ja mulla kesti hetken tajuta ettei nyt puhuta Suomesta. José oli pettynyt, kun en taaskaan jäänyt sinne syömään ja treenaamaan englantia hänen kanssaan. Näiden neljän kohtaamisen seurauksena ollaan kuitenkin facekavereita, olen saanut loistavia vinkkejä ravintoloiden suhteen, vaelluksille ja mikä hienointa, saan parasta mahdollista sushia!

Nyt lähden naurattamaan ja itkettämään asiakkaita ensimmäisen päivän tötöilyillä. Oh my.