Huayna Potosi

Se on kaiketi aivan luonnollista, että kun tapahtuu liikaa kaikkea kivaa, ei siitä ehdi kirjoittaa. Viimeiset viikot on olleet mielettömiä, olen tutustunut uusiin mahtaviin tyyppeihin, viimeisimpänä ruotsalaisiin poikiin, joiden kanssa oli mahtava pohjoismaalais-bondailla. 

11255124_10205626035602091_605718015_o.jpg

Mielettömintä on kuitenkin ollut Huayna Potosille kiipeäminen.Vuorissa on vaan sellainen ongelma, ettei mikään kuva maailmassa tee niille oikeutta. ©Kevin Law

011.JPG

Sehän on ihan pikkiriikkinen!

018.JPG

Vietettiin koko maanantai shoppailemassa, tarkoitus oli löytää mulle aluskerrasto, fleece tai jotain muuta lämmintä.. Päädyttiin ostamaan eeppisiä huippukuvia varten glitter-kravaatit ja naamarit. Mun fleece on matkatoimiston ja kuvat otettu huipun sijaan high campissa.

Tiistaina 8.30 Snickersit ja fleecet pakattuna hyppäsimme bussiin ja ajoimme La Pazin ulkopuolelle vuoren juurelle base campiin 4800 metrin korkeuteen, syötiin lounasta ja pakattiin rinkat. Rinkkaa pakatessa mietin jo kuinka kamalaa haikkaaminen mahtaa olla, koska kiipeilyvarusteet painoivat itsessään jo hieman liikaa ja siihen päälle vielä maailman surkeimman pakkaajan vaatevarasto. Ryhmäämme kuului kaksi opasta, tokiolainen Mijo, Lontoolainen Fred, Kevin ja minä.  

070.JPG

Ensimmäisen viidensadan metrin jälkeen tuntui kuin hyperventiloisin, syvään hengittäminen tuntui mahdottomalta ja rinkka painoi keuhkojen lisäksi koko kropan kasaan. Keräsin itseäni muutaman kerran, mutta lopulta ilmoitin etten voi tehdä tätä. Oppaat kävivät pienen neuvottelun ja jakoivat rinkkani keskenään ja jatkoin tuskien taipaleen high campiin kevein hartein. Matka oli silti raskas, enkä todellakaan ymmärrä miten hento japanilainen Mijo pystyi siihen.

11208703_10205626035882098_1698596158_n.jpg

Myös Mijo oli varustautunut asianmukaisesti saippuakuplilla! ©Kevin Law

 Päästyämme 5200 metriin, jokainen meistä turreista oli uupunut. Odotin high campin olevan muutama teltta, lumihangen toimivan vessana ja olin varautunut kylmyyteen, mutta osottautui, että olin isosti väärässä. High camp oli valtava mökki, kunnon keittiöineen, vessoineen ja kerrossänkyineen. 

046.JPG

Henkilökohtaisesti epäilen näitä metrilukemia, koska nousu tuntui todella paljon enemmältä kuin kolmisen sataa metriä.

Kokateet juotuamme kömmimme sänkyihimme päikkäreille, joista meidät herätettiin päivälliselle. 

11225936_10205626036082103_1925527777_n.jpg

Ihan coolisti. Täysin paskana, mutta hymy herkässä koska noi maisemat!

Päivällisen jälkeen pidimme pienen priiffin seuraavien tuntien kulusta. Menisimme suoraan yöunille (olihan kello jo kuusi) ja herätys olisi puolilta öin, pienen aamupalan jälkeen puettaisiin varusteet päälle ja noin puoli yhdeltä olisi lähtö huipulle. Samalla saimme kysyä jos jokin askarrutti mieltämme ja Fred halusi tietää, mitä tapahtuu jos joku haluaa keskeyttää kiipeämisen. Oppaat kertoivat meidän kiipeävän pareissa (opas ja kaksi meistä) ja ehdottivat, että pojat kiipeävät yhdessä ja minä Mijon kanssa. Koko high campissa vietetyn ajan olin tuntenut kuinka kuume hiipii ruumiiseeni ja välillä sain mahdottomia yskäkohtauksia, joiden aikana tuntui etten saa hengitettyä lainkaan ja takaraivossa alkoi kyteä epäilys, onko järkevää kiivetä huipulle. Tein itseni kanssa sopimuksen, että kuuntelen kroppaani. 

IMG_9876.JPG

Bongasin tulevan valtioni virallisen päähineen ja kypärän omistaja halusi mukaan kuvaan. 

IMG_9885.JPG

IMG_9886.JPG

Menimme nukkumaan, heräilin puolen tunnin välein vilunväreisiin ja päätin, että huippu jää tällä kertaa haaveeksi. Jos kyseessä olisi ollut vain oma kiipeämiseni, olisin ehdottomasti yrittänyt, kuka tietää vaikka onnistunutkin, mutta koska olisin samalla pilannut Mijon kokemuksen, päätin että on reilumpaa olla kiipeämättä. Joten, kun kahdeltatoista meidät herätettiin kävin kertomassa oppaille, että heillä on yksi riesa vähemmän. 

Seurailin muiden valmistautumista, pukeutumista ja ihmettelin yötä. Ihaillessani tähtitaivasta Kevinin polttaessa tupakkaa, pelästyin kun tyyppi yhtäkkiä oksentaa rajusti. Eikä vain kerran, vaan miltein vartin putkeen. Jossain vaiheessa toinen oppaistamme havahtui poissaoloomme tai kakomisääniin ja tuli kysymään, onko Kevin kunnossa. Tyyppi tietenkin vakuutti olevansa edelleen elämänsä vedossa ja opas uskoi, itse olisin jo siinä vaiheessa kieltäytynyt ottamasta häntä mukaan. 

Katsoin valojonon kohoamista ylös vuorta yönpimeydessä hetken, kunnes olo kävi mahdottomaksi ja palasin sänkyyn. Heräilin edelleen, mutta ottamani särkylääke auttoi, eikä sitä tapahtunut niin usein. Heräsin kuitenkin kolmelta siihen, että joku puristaa varpaitani. Kalpea jenkki kertoi saaneensa vuorella vielä pahempia oksennuskohtauksia ja menettäneensä hetkittäin myös tietoisuutensa siitä, mitä on tekemässä, kenen kanssa ja missä. 

049.JPG

Taustalla olevan lipun yläpuolella lukee Colorado proud. Kevin ei ollut itsestään niin ylpeä coloradolainen. 

Ennen tuota reissua en oikein ollut ymmärtänyt mistä vuoristotaudissa on kysekään, mutta nyt tiedän paremmin. Oma oloni nimittäin parani välittömästi kun lähdimme alaspäin. Ylhäällä syytin olostani vain kuukauden kestänyttä miniflunssaani yhdistettynä vaelluksen aiheuttamaan rasitukseen, mutta alaspäästyäni ja yskän hieman helpotettua, tuleva lääkäri Kevin kertoi yskäni kuulostaneen keuhkoödeemalta ja jos en olisi itse päättänyt olla kiipeämättä, olisi hän kieltänyt minua.

Fred on tottunut kiipeilijä, joten hänellä ei ollut mitään vaikeuksia mutta oli tuskaa seurata Mijon alastuloa huipulta, kun neito kaatui hankeen kymmenen metrin välein kokoamaan itseään, mutta urheasti hän taisteli loppuun saakka. Uskomaton mimmi!

065.JPG

Palattuamme La Paziin kaaduin suoraan sänkyyn ja nukuin mukavat päikkärit edellisen yön miltein kahdentoista tunnin unien päälle. Herättyäni päätin kuluttaneeni edellisen vuorokauden aikana tarpeeksi kaloreita jotta voin syödä hyvällä omallatunnolla uppopaistetun Marsin, jonka bongasin Smokey’s pipen listalta taannoin.Se oli loistava päätös täysin järjettömälle kokemukselle.

IMG_9968.JPG

Will oli Smokeysissa valmiina poseeraamaan hengissä olevan, vaikkakin kipeän ja juuri päikkäreiltä heränneen meikämandoliinin kanssa.

Jälkikäteen on sanottava, etten todellakaan ymmärrä miten noin vaativia reissuja mainostetaan tavallisina turistikokemuksina, koska moinen todellakin vaatii harjottelua, hyvän kunnon lisäksi. Meidän kanssa samana päivänä liikenteessä oli pari kymmentä muutakin uhkarohkeaa ja oli sydäntäsärkevää nähdä ihmisten raahautuvan takaisin high campiin, kaatuvan maahan puoleksi tunniksi, kykenemättä ottamaan mitään varusteitaan pois. 

Suhteet Oma elämä Liikunta Matkat