Terveellinen Paulo.
En ole koskaan ennen palannut reissulta kotiin ja samalla tajunnut, etten mitä todennäköisemmin koskaan palaa. Saõ Paulo oli ihan kiva kaupunki, se vähä ainakin mitä alle kahdessa vuorokaudessa ehdin nähdä, mutta eiköhän yhteiset muistot ole nyt valmiit. En lähtökohtaisesti ollut kovin kiinnostunut Brasiliasta, vaan ainoa syy tähän reissuun oli iskän näkeminen, koska iskä on siellä työkomennuksella.
Ensimmäistä kertaa myös lensin niin, ettei mulla ole aavistustakaan minkälaista elämä alapuolella tai määränpäässä on.
Eurooppa on tuttua ja tiedän jokaisesta maasta vähintään sen verran, että hahmotan minkälaista arkea ihmiset siellä elävät. Yhdysvalloissa olen lentänyt itärannikkoa pitkin alas ja pääpiirteittäin tiedän minkälaisia eroja eri osavaltioiden välillä niillä main on. Boliviaan mennessä uskon meidän lentäneen Kolumbian yli, koska jouduin aikanaan valitsemaan menenkö Kolumbiaan vai Boliviaan, otin paljon selvää molemmista maista. Brasilia sen sijaan on täysin mysteerinen valtio, tiedän muutamia isoimpia kaupunkeja, mutta niistäkin hyvin vähän. Bolivian ja Brasilian rannikon väliin mahtuu yli puoli mannerta, joten kaiken sen tunteminen olisi muutenkin todella vaikeaa.
Karnevaalit ja jalkapallo eivät ainakaan ole arkea Saõ Paulossa.
Graffittikulttuurista tuli enemmän mieleen Berliinin lokaatiolla mahtailevat teokset, joiden tekeminen on vaatinut rohkeutta, hulluutta ja mielikuvitusta. Boliviassa enemmän käytetään seiniä kankaina taideteoksille, pyritään tekemään kauniita kuvia, eikä hulluttelemaan.
Toki ”tavallisia” graffiteja löytyi myös paljon.
Mulle Saõ Paulo on nyt pilvenpiirtäjiä, helikoptereita, graffitteja, köyhyyttä ja pyöräilijöitä. Graffitteja ja köyhyyttä on toki myös Boliviassa, mutta tuolla nekin olivat erilaisia.
Bolivia on kiistämättä köyhä maa ja La Paz köyhä kaupunki, mutta ei täällä nukuta keskellä päivää kaduilla, vaan jokaisella on jotain tekemistä, jotain kaupattavaa tai sitten osataan piiloutua todella taitavasti. Saõ Paulossa taas itse et voi piiloutua köyhyydeltä, kun jokaisella kadulla on joku nukkumassa keskellä päivää tai jos istut syömässä terassilla tulee parin minuutin välein joku kerjäämään jotain. Tuloerot ovat ainakin Saõ Paulossa valtavat, toiset lentää helikopterilla töihin, kun narkkari hoipertelee kadulla viimeisillään raskaana. Seurattiin hetken aikaa kadulla sekavaa naista, jonka vartalo oli kuin kwashiorkor-potilaalla, laiha kuin mikä ja silti pyöreä vatsa työntyi pinkeänä eteenpäin. Hetken sekavasti pyörittyään nainen tunnisti puolisonsa ja käpertyi tämän kanssa pahvilaatikkokotiinsa. Saõ Paulossa on oikeasti kehitetty helikoptereita varten oma liikenneverkosto, mikä tuntuu absurdilta.
Tämän betonimöhkäleen takana asuu pinkeävatsainen narkkari-neiti.
Olen pitkään miettinyt miten määritellään maassa käyminen. Kyllä, olen nyt matkustanut Brasiliaan, mutten silti ole nähnyt Brasiliaa melkein lainkaan, Saõ Paulostakin vain vähän. Olen törmännyt usempaankin maailmankartta-tatuointiin, josta väritetään aina maa, kun siellä on käyty ja musta tuntuisi huijaukselta värittää koko Brasilia vain tämän viikonlopun perusteella. Vaikka olen ollut Boliviassa jo 4 kuukautta, tuntuisi jopa vähän oudolta värittää sitäkään, koska olen nähnyt niin pienen osan, toivottavasti kuitenkin vuoden lopulla voisin hyvällä omatunnolla värittää sen täysin.
Ennen kuin keksin jonkinlaisen säännön, taidan vain jättää moisen tatuoinnin hankkimatta, vaikka ajatuksesta tykkäänkin.
Viikonlopun aikana kuljettiin melko päämäärättömästi ympäriinsä, iskä halusi tarkistaa että katedraali on paikallaan ja joku isin työkaveri oli vinkannut valtavasta kauppahallista, jota käytiin myös ihmettelemässä.
Hallin hengessä maistiaisia tarjottiin miltein kaikesta, rohkeana ja röyhkeänä hallissa pidempään pyörimällä saisi korvattua lounaan helposti. Upeinta oli hedelmät, joista läheskään kaikkia en tunnistanut. Hassua miten erilaisia hedelmiä kahdesta vierekkäisestä maasta voikaan löytyä.
Tupla-bansu
Lauantaita rytmitti Anitan häät, koska oltiin sovittu skypetyksestä morsiamenryöstön yhteydessä ja mun piti olla wifi-valmiudessa tiettyyn aikaan, aamupalan jälkeen ennen liikkeelle lähtöä testattiin valmiiksi, että yhteys toimii.
Ihanin ja rakkain tuore rouva!
Pienten ikävä- ja onni-itkujen (siis minä ja vähän Anita, iskää meidän vouhkaaminen ei näkyvästi ainakaan liikuttanut) jälkeen otettiin hotellilta uusi suunta ja löydettiin ensimmäisenä kirpputorille, jossa myytiin erilaisia käsitöitä, vaatteita, koristeita ja hiuspantoja. Tykästyin massiiviseen afrikkalaishenkisestä kankaasta tehtyyn pantaan ja kun illalla laitoin sen päähäni, harmitti etten ostanut useampaa. Joten sunnuntaiaamuna puhuin iskän ympäri uudelle kierrokselle, mutta samaa kojua ei löytynyt, vaikka kiersimme koko alueen. Hotellilla pakattiin tavarat ja kirjauduttiin ulos, mutta koska mun lennon lähtöön oli vielä reilusti aikaa, ehdotin, että käytäisiin kokeilemassa vielä uudestaan ja se kannatti.
En tiedä mikä siinä on, mutta Boliviassa mun neljän kuukauden shoppailusaldo on kolikkokukkaro, aurinkolasit, fleece ja aasi-naamari, ilman Huayna Potosia kolme viimeistä asiaa voisi pyyhkiä listalta pois. Toisaalta en shoppaile Suomessa, mutta reissussa jaksan uhrata shoppailulle hieman enemmän aikaa ja mielenkiintoa. Ehkä Bolivia on liian koti shoppailuun?
Monella tapaa kodilta tuntuukin. Ihmiset, heidän käytös, kieli, liikenne ja elo kaiken kaikkiaan on tuttua.
Lentokoneen laskeuduttua pyysin taksikuskia viemään mut himpen sijaan sushille, koska en ollut hotellin aamiaisen jälkeen syönyt mitään. Sushi Now oli poikkeuksellisesti asiakkaista autio ja sisään astuttuani Jose kertoi heidän olevan jo sulkemassa, mutta koska näytin epätoivoiselta ja pyysin nätisti, sain ruokaa. Lopulta vietin ravintolassa pari tuntia ruokailun ohella opettaen Joselle englantia, samalla kun Israel teki inventaariota, Claudia kirjanpitoa ja Jose siivosi.