Kohtalon oma
En usko, että kohtaloni on päätetty puolestani ennen syntymääni tai perhosen siiveniskun saavan myrskyä aikaiseksi toisella puolen maailmaa. Uskon kuitenkin, että kaikelle on oltava avoin, nautittava siitä, mitä elämä tuo eteen, ja lopulta myös siihen, että kaikilla huonoillakin asioilla on jokin tarkoitus. Tietenkään kaikkea ei kannata ottaa merkkinä jostain suuremmasta tai etenkään vain tyytyä odottamaan universumin panosta.
Uskon teoriaani niin tiukasti, että Linda Räihä tatuoi vuosi sitten käteeni päättymättömän solmun symboloimaan sitä. Tämä ei toki ole kuvion alkuperäinen tarkoitus, mutta mulle se symboloi juurikin tätä.
Vaikka olenkin odottanut suomalaisen tapaamista täällä, kun se eilen sattumalta tapahtui se tuntui suuremman voiman johdatukselta. Olimme molemmat hengenheimolaisen tarpeessa, eri syistä, mutta pystyimme antamaan toisillemme jotain mitä siinä tilanteessa kukaan muu ei voisi. On käsittämätöntä minkälaisen luottamuksen pelkkä sama kotimaa aiheuttaa. Tunnin jälkeen tajusin kysyä hänen nimeään. Hän on myös asunut Etelä-Amerikassa pitkään ja olimme toistemme ensimmäiset suomalaiset kontaktit täällä ollessa, mikä teki tilanteesta vielä spesiaalimpaa.
Hän on lestadiolainen ja koska tuntien tanssimisen ja itkemisen jälkeen mulla ei ollut meikin rippeitäkään naamalla, hän kertoi minun näyttävän myös lestadiolaiselta.
Itkeminen johtui siitä, että löin Nastasjaa. Meillä on omituinen tapa muksia toisiamme räteillä ja pulloilla, tökkiä ja läimiä. Eilen Nastasja löi mua yllättävän kovaa rätillä naamaan ja refleksinä oma avokkaani osui hänen naamansa, sillä seurauksella että nenästä alkoi vuotaa verta. Pienen alku shokin jälkeen marssitin hänet keittiöön ja viimeistelin hänen työnsä, vaikkei mun työpäivä ollutkaan. Sovittiin asia välittömästi, eikä mitään ongelmaa välillämme ole, koska molemmat tiedämme mistä oli kyse. Ihmiset ympärillä eivät olleet aivan yhtä kartalla ja tarina on alkanut elämään, tämän hetkisen version mukaan löin ilman mitään syytä häntä nyrkillä. Lisäksi ihmiset luonnollisesti olettavat mun olleen todella humalassa, mikä ei myöskään pidä paikkaansa.. Tämä kaikki sattui kun olimme lähdössä toiseen baariin, taksissa pojat pilailivat mun kustannuksella ja kun pääsin pois taksista aloin itkemään hysteerisesti, koska olin niin järkyttynyt tapahtuneesta. En lyö ihmisiä, satuta ihmisiä tai varsinkaan saa heitä vuotamaan. Kokoilin itseäni hieman, menin muiden seurassa sisään ja totesin, että mulla on kaksi vaihtoehtoa, joko tanssia ajatukset pois tapahtuneesta tai itkeä. Koko illan tasapainoilin näiden kahden välillä, mikä varmasti aiheutti sen, että moni pitää mua täysin hulluna, mikä toki saattaa pitää paikkansa.
Tanssin ja itkun lisäksi kiipesin Lokin katolle, mikä on varmasti aivan super kiellettyä, mutta myös super hauskaa! En tiedä mistä hollantilainen Ruben moisen idean sai päähänsä, mutta etsittiin ensin sisältä portaita tai kattoluukkua, kunnes löysimme oven katolle. Ovi sattuu sijaitsemaan hyvin näkyvällä paikalla baarissa ja siitä pääsee ensin pienelle levennykselle, jossa on portaat ylemmäs. Huipulta näki mielettömän öisen La Pazin ja kylmyydestä huolimatta oli vapauttavaa hengittää kaiken yläpuolella. Vaikka pääsimme ulos kenenkään huomaamatta, sisään mennessä ei onnistuttu yhtä smoothisti ja moni kysyi kiinnostuneena mitä ulkona on. Vetäisin oven perässäni kiinni ja heilautin kättä kaulallani merkiksi, ettei ulkoilu sitä kautta ole sallittua. Toivottavasti kukaan liian humalainen gringo ei tosiaan ota meistä mallia, koska katolla ei ole kaidetta tai muuta estettä ja pudotusta on kahdeksan kerroksen verran.