Arman, Ayamara-lapset ja minä
Sain tänään Suomesta vinkin Armanin Alizadin viimeisimmästä seikkailusta, joka suuntautui tänne Boliviaan ja nyt haluan jakaa saman vinkin ja linkin teille.
Arman ja ayamara-lapset -dokumentti käsittelee Bolivian ongelmia lapsikaupan, seksiorjuuden ja köyhyyden parissa. Dokumentti on Plan-yhteistyö. Olen aina toivonut että moiset sponsoroidut dokumentit olisivat liioiteltuja ja dramatisoituja, jotta saataisiin lisää lahjoittajia, mutta nyt on tunnustettava, että jokainen sekuntti on täyttä totta. Opin itsekin paljon uutta, en esimerkiksi tiennyt miksi täällä on ympäriinsä sähkötolpissa ”varkaat hirtetään” ukkoja ja nyt pelottaa taas vähän enemmän.
Arman käy El Altossa toteamassa, ettei sinne taideta kaivata ketään ja itse olen oppinut saman. Kun ajoimme El Alton läpi Titicacalle, mua kiellettiin nousemasta autosta meidän kaikkien turvallisuuden vuoksi. Vaalea nainen yksin El Altossa on varma ryöstökohde ja näin ollen omilla kaupunkiseikkailuillani en ole sinne lähtenyt kuljeksimaan, vaikka kaupungin ilme ja habitus kiinnostaakin.
Dokumentissa ei käy ilmi, mutta lapsityövoima on laillistettu Boliviassa 2010-luvulla presidentin toimesta.Evo Morales on itse Ayamara-intiaani ja heidän kulttuurissaan jokaisella perheenjäsenellä on vastuu perheen taloudesta, joten hän teki siitä laillista. Lapsityövoima ei täällä onneksi tarkoita isojen yritysten tehtaita vaan lapset osallistuvat perheen bisnekseen tavallaan, työskentelevät perheen kaupassa tai ovat rahastajana isänsä minisurissa. Se ettei takana ole riistoyritystä vaan oma perhe, ei toki tee siitä (ainakaan mun silmissä) yhtään hyväksyttävämpää. Työskennellessään lapset eivät pääse kouluun ja näin ollen heitä odottaa sama tulevaisuus kun vanhempiaan.
Dokumentissa puhutaan paljon sukupuolirooleista ja voin ilokseni kertoa, että meidän lastenkeskuksessa tehdään paljon työtä tämän tiimoilta. Poikia ei estetä leikkimästä nukeilla, tytötkin saa leikkiä autoilla ja molemmat saavat yhtäläisesti laittaa huulipunaa. Tämä ei ole ollut kaikille työntekijöille itsestään selvää ja se on johtanut myös työsuhteiden lopettamiseen.
Lastenkeskuksella on hoidossa erilaisten vanhempien lapsia mutta jokaista hoidetaan tasavertaisesti ja jatkuvasti pyritään myös tekemään työtä vanhempien kanssa, jotta he osaisivat tehdä lapsiensa tulevaisuuden kannalta parhaat ratkaisut. Iloitsen joka kerta kun lasta tulee hakemaan isä, setä, eno, isoisä tai isäpuoli, koska se että mies ottaa osaa lapsen hoitoon on joka kerta pienoinen yllätys tässä machokulttuurissa.
Kasvua ja ravitsemusta tarkkaillaan meilläkin ja juuri viime viikolla keskusteltiin vanhempien kanssa, joiden lapsilla on ongelmia näillä alueilla ja lopputulos oli, ettei kyseisiä tyttöjä näkynyt loppuviikosta hoidossa. Se, että kyseiset lapset ovat tyttöjä, on uskoakseni sattumaa. Vanhempien reagointi asiaan on mielestäni käsittämätöntä, vaikka tiedostankin voimakkaan häpeä-kulttuurin ja sen kuinka monet asiat hoidetaan perheen sisäisesti(joka siis yleensä tarkoittaa vaikenemista). Toivoisin kuitenkin, että jokainen vanhempi toivoisi lapselleen parasta mahdollista tulevaisuutta.
Oikeastihan mun projekti täällä on P4P eli Partnership and Participation, joka on siis nuorille suunnattu projekti, jonka avulla on tarkoitus lisätä nuorten mahdollisuuksia vaikuttaa päätöksentekoon koulussa ja yhteiskunnassa, mutta koska yhteistyö koulujen kanssa ei täällä ole yhtä mutkatonta kuin Suomessa, emme ole vielä päässeet yhteyksiin. Koulu, jonka kanssa on tarkoitus työskennellä, on Bolivian viimeinen vain tytöille tarkoitettu koulu mikä tekee hommasta varsin mielenkiintoista. Kauhun sekaisin tuntein odotan tyttöjen vanhempien reaktioita projektiin, koska he ovat valinneet laittaa tyttärensä kyseiseen kouluun enkä pidä itsestäänselvänä, että heidän suhtautumisensa olisi pelkästään positiivista.