Ihme ja kumma
Kuluneelle viikolle mahtuu taas liuta only in Boliviaa.
Ylpeänä kävin yksin lataamassa lisää nettiä itselleni, mutta jostain syystä se kantoi vain kahdeksi päiväksi ja perjantaina aloitin selvitystyöt. Ilmeisesti maailman tympein asiakaspalvelija (ja ensimmäinen tympeä bolivialainen) oli ladannut tikulleni saldoa bittien sijaan, tällä systeemillä tulee mulle häviötä n. 12000 megabittiä. Mutta asia ei vastapuolelle ollut näin yksinkertainen, vaan nyt pitää odottaa maanantaihin, jotta he saavat tarkat statistiikat mun netin käytöstä. Jännityksellä odotan mitä tuleman pitää, lähinnä minkälaisen anteeksipyynnön saan, koska tiedän olevani oikeassa. Kaiken tämän selvitin espanjaksi ja yllätyin itsekin kuinka hyvin sain viestini perille.
Netti-episodin jälkeen, otin suunnan Hotel Europaan, josta sain vihdoin rannekkeeni Doctor Queeniin. Yritin ostaa lippuni jo edellisenä iltana, mutta huolimatta kolmen kilsan pikakävely-suunnistuksesta en saanut ranneketta, koska lipunmyynti oli mennyt tuntia ilmoitettua aiemmin kiinni. Boliviassa järjestetään melko vähän keikkoja, konsertteja ja festivaaleja, joten täällä ei myöskään ole mitään lippujen myyntiin erikoistunutta liiketoimintaa. Lippuja myydään tapahtumasta riippuen joko musiikkikaupoissa tai tähän tyyliin yksittäisellä kojulla paikassa äks.
Musta on myös muotoutumassa pikkuhiljaa origami-guru. Torstaina vietettiin Dia de Padresia eli isänpäivää ja Daysi oli keksinyt mainion kortti-idean, eli origami-kauluspaidat. Ainoa ongelma oli, ettei kukaan tiennyt miten niitä tehdään, joten meikkis nökötti tovin youtuben ääressä ja taitteli paperia, jonka jälkeen opetin oppimani muille. Daysi muisteli entisen poikkiksensa taitelleen tupakka-askin sisäpaperista kukkia, joten seuraavaksi selasin pinterestistä sopivan tutoriaalin ja näpersin. Tosin tavallisesta paperista ja jouduin vähän käyttää teippiä, sillä kukkaan tulee kuusi eri osaa, eivätkä ne pysy yhdessä vain ajatuksen voimalla.
Töissä ollaan myös opeteltu ruumiinosia englanniksi ja tuntuu kuin hakkaisin päätä seinään Estelan, toinen opettaja, kutsuessa vatsaa cookieksi ja lapsille mikä tahansa sana tarkoittaa selkää tai nenää. Välillä erehdyin luulemaan, että he on oikeasti oppineet jotain kun kysyin ¿Donde es tu nose? ja he oikeasti koskivan neniään, mutta unelma romuttuu, kun seuraavaksi kysyy ¿Donde es tus eyes? ja he tarraavat neniin uudestaan… Pää-olkapää-peppu-polvet-varpaat on ainoa lastenlaulu jonka osaan englanniksi, joten yritettiin laulaa sitä yhdessä. Yritys kuvaa kokemusta varsin onnistuneesti.
Kaiken tämän ohella olen myös ihmetellyt erään ihanan hymypojan alaripsiä, jotka kasvavat ylöspäin.
Sain kokea tällä viikolla myös ensimmäiset perään huutelut. Kipitin hurjaa vauhtia Plaza de Murillon läpi väistellen puluja, kun muutama japanilainen turisti päätti mun olevan kiinnostavampi, kuin keskellä aukiota oleva Pedro Murillon patsas ja hihkuivat bonitaa niin kovaäänisesti, että hetken koko aukion huomio taisi kiinnittyä muhun. Kiireessä huikkasin graciakset rouville ja pelkäsin kaatuvani portaissa. Hauskan jutusta tekee erityisesti se, että hetkeä aiemmin mietin kuinka helpolla olen päässyt ihmisten tyytyessä tuijottamaan, vaikka olen kuullut kauhutarinoita yhteiskuvista, rasistisista kommenteista ja muuten härskistä huutelusta. Valmistauduin jo mielessäni myös tulevaan itsetunnon romahdukseen, kun Suomessa sekoitunkin taas massaan.
Täällä massaan sekoittumisesta ei ole ollut huolta. Tämä kävi hyvin selväksi esimerkiksi konserttisalissa, kun katsoi ympärillä nököttäviä päitä, meikämandoliinin blondihko lettiturbaani erottui joukosta hyvin kirkkaasti. Sen lisäksi, että yleensä olen ainoa ei-mustahiuksinen paikalla, olen myös yleensä pidempi kuin suurin osa ihmisistä. Bolivialaisten naisten keskipituus on kuulemma n. 160cm ja miesten n. 170cm. Ainoa tilasto jonka löysin on vuodelta 1970 ja sen mukaan naisten keskipitus on 142,2 ja miesten 160,0 mutta rohkenen väittää, että siitä on kasvettu. Verrattuna muihin Etelä-Amerikan maihin, joista oli tuoreempia mittauksia, nuo kuulemani arvaukset tuntuvat ihan valideilta.
Isänpäivää vietin kieliopettajani kanssa luokkaretkellä hautausmaalla. Viikko sitten opeteltiin kartan kanssa reitin neuvomista ja kysymistä ja hän avasi karttaa muutenkin. Olin Lonely Planetista lukenut, että La Pazin hautausmaa on todella kaunis mutta myös vaarallinen ja opettajani (mulla ei ole aavistustakaan mikä hänen nimensä on, enkä kehtaa enää kuukauden jälkeen kysyäkään) vahvisti tämän todeksi ja ehdotti, että voisimme mennä sinne yhdessä. LP oli todellakin oikeassa, hautausmaa oli kaunein ja myös hyvin erilainen kuin yksikään näkemäni. Maan sijaan ruumiit laitetaan pieniin kapselihotellin oloisiin rakennelmiin ja “hautakivi” on syvennys, joka koristellaan vainajan suosikkiasioilla.
Hautakivestä ei välttämättä näe kuolinpäivää tai nimeä kaiken tavaran takaa ja syntymäpäivää ei ole tapana laittaa lainkaan. Yleisimpiä koristeita olivat valokuvat vainajasta, kukat, Bolivarin tai Strogestin pelipaidat sekä alkoholi, yleensä olut. Lapsien haudoilla oli, oluen sijasta, lelujen seurana joko mehua, limua, jugurttia tai karkkia.
Lasten haudat sykähdytti eniten, varsinkin niiden paljous, vaikka tiesinkin etukäteen lapsikuolleisuuden olevan täällä korkea.
Isänpäivä näkyi hautausmaalla ihmismäärän ja tuoreiden kukkien runsauden lisäksi myös soittajina, alueella kierteli parikin pientä orkesteria, jotka sai halutessaan palkata soittamaan balladin vainajalle. Vainajien kanssa juhlitaan myös muita päiviä, kuten karnevaalia (joillain haudoilla oli serpentiiniä ja konfettia) sekä marraskuun alun kuolemajuhlia. Dia de Muertes on Meksicosta kotoisin oleva kuolemajuhla, johon liittyy koristeelliset pääkallot ja kuolleille tarjottu ateria. Lisäksi Boliviassa vietetään toista kuolemajuhlaa 8.11. En kovasta googlauksesta huolimatta löytänyt nimeä tälle, mutta juhlaa vietetään leipomalla pullaa vainajalle, yleensä joko ihmisen, hevosen tai portaiden muodossa. Pullat viedään haudalle ja hevosella vainaja ratsastaa taivaaseen tai menee jalan portaita pitkin. Tää on oiva osoitus kulttuurien sekoittamisesta, kuolleille leipominen ei ainakaan mun mielestä ole kovin katolilainen tapa, vaikka se onkin täällä valtauskonto.
Tämä tässä on pullaheppa, ollut ilmeisesti paikallaan viime marraskuusta lähtien.
Osa haudoista sijaitsee hyvin korkealla ja niiden saavuttamiseksi tarvitsee tikkaat ja tämä on myös tuonut loistavan bisneksen mukanaan, sillä tikkaita vuokrattiin melkein joka käytävän päädystä. Itse kuitenkin toivoisin läheiselleni hautapaikkaa alhaalta, koska kiipeily näytti todella hasardilta.