Limaisia ääniä
Kun sain tietää vapaaehtoisvuoden toteutumisesta ja tajusin, että eduskuntavaalit osuu kohdalle, otin välittömästi selvää missä on lähin äänestyspaikka. Onneksi kyseessä oli Lima, koska sieltä löytyy pari kaveria ja Boliviasta pääsee sinne helposti bussilla. Kun kerroin suunnitelmasta Mikskelle, päätti hän ajoittaa kahden viikon lomansa ennakkoäänestyksen mukaisesti. Vaikka pidänkin äänestämistä arvokkaana ja tärkeänä, on tunnustettava etten välttämättä olisi tehnyt reissua yksin kaupunkiin, josta en tuntisi ketään.
Kovin kattavaa kuvaa Limasta ei kolmessa päivässä saanut, vaikka parhaamme yritimme. Hostellimme (aivan huippu Kokopelli) sijaitsi Mirafloresissa, jossa tuli myös pyörittyä eniten. Alueen länsimaisuus hämmensi kolmen kuukauden jälkeen paljon, mutta nopeasti löysin myös sen hyvät puolet. En pakannut La Paziin lainkaan flipfloppeja, jotka on mun kesäpukeutumisen kulmakivi, joten kun sää on yllättänyt lämpimyydellään olen ollut aivan pulassa, sillä Boliviasta on turha toivoakaan löytävänsä Havainaseja. Ostin varmuuden vuoksi kahdet.
Kampaajana olen myös tarkka millä hiukseni pesen ja millä niitä hoidan. La Pazissa aina kampaamon ohittaessani yritän vilkuilla josko myyntihyllystä löytyisi Redkeniä, enkä ole löytänyt ainuttakaan. Limassa onni osui kohdalle ja hiukset ovat turvassa myös seuraavat kolme kuukautta.
Boliviassa kahvi on yleensä kahvitiivistettä ja kuumaa vettä, enkä ole löytänyt mitään sekoitussuhdetta, jolla se ei maistuisi kamalalta. Olen ratkaissut ongelman hieman siedettävämmillä veteen sekoitettavilla “cappuccino”pusseilla. Kaiken sen huonon kahvin jälkeen, jota täällä on tullut juotua, maistui Starbucksin latte voitolta.
Ensimmäisenä iltana sovittiin reissuveljeni Jerrin kanssa treffit rantaan pussikaljalle, loppuillasta ukulele raikasi ja lauloimme epävireisen kolmiäänisesti sateen ropistessa laiskasti ympärillemme. Limassa kuulemma sataa kolmesti vuodessa, joten tietysti yhden niistä päivistä piti osua kohdalle.
Jerri asuu ja työskentelee Callaossa, joten se oli nähtävä, vaikka etukäteen olin saanut ihmisten puheista kuvan rähjäisestä slummista. Mun silmiin se ei kovin paljoa eronnut La Pazista, mutta tietysti kontrasti Mirafloresiin on valtava. Käytiin ensimmäisenä tsekkaamassa koulu, jossa Jerri vapaaehtoisvuotensa työskentelee.
Neil Armstrong Schoolin nimestä uupuu pari kirjainta ja rakennuksesta katto, onneksi ilmankin pärjää mainiosti!
Oppilaat olivat innoissaan ja ihmeissään, kun kouluun ilmestyi lisää gringoja, kyselivät ja olivat todella kiinnostuneita etenkin, kun hoksasivat mun puhuvan espanjaa. Esittelykierroksen jälkeen koulun rehtori Martin halusi viedä meidät syömään paikallista ruokaa ja sain vihdoin aitoa cevicheä. Voi morjens, että oli hyvää!
Vatsat täynnä suunnattiin rantaan, jossa aallot löi hurjan näköisinä, enkä aluksi meinannut uskaltaa veteen. Poikien pärskiessä Tyynessä valtameressä seurasin rannalta kateellisena, kunnes tajusin ettei siinä kohti ollut syvää ja uskaltauduin itsekin. Vettä on ehkä ollut kaikkein eniten ikävä, vaikkei sitä Helsingissä aina huomaa tai huomio, on se läsnä koko ajan. Auringonlaskuun saakka istuttiin kuivattelemassa rantakivikossa.
Iltauinnilla oli myös armeijan merijalkaväki.
Keskiviikolle ennen äänestystä sain sovittua Gersonin kanssa pikaisen tapaamisen, pyörittiin hostellin lähialuilla ja vedettiin Kennedy parkissa pikaiset sokerihumalat paikallisilla erikoisuuksilla.
Näiden nimistä ei ole aavistustakaan, mutta sisältö on molemmissa melkolailla vehnäjauhoja ja siirappia. Miksken kupissa on violetista maissista tehtyä mehua, joka ei makeudessa jäänyt kakkoseksi.
Jerri tuli töidensä jälkeen koukkaamaan meidät hostellilta ja otettiin suunnaksi Suomen lähetystö. Oma mielikuva lähetystöistä on ollut tähän saakka aidatut kartanot, joten pettymys oli aikamoinen, kun löysimme valtavan toimistorakennuksen, jonka viidennestä kerroksesta löytyi Suomen “maaperää”. Kävellessämme lähetystölle vastaan tuli toista sataa nuortamiestä samanlaisissa paidoissa ja arvuuttelimme mistä on kyse, mutta kenenkään kielitaito ei riittänyt selvittämään asiaa. Lähetystön kohdalla selvisi, että he taisivat olla mielenosoittajia, eivätkä edes kovin rauhallisia sellaisia. Mellakkapoliiseja oli rivissä ja juuri lähetystötalon edessä kadulla paloi jotain mikä ei ollut enää tunnistettavissa. Maa oli valkoisena flaijerista, mutta teksti sellaisenaan ei auennut meille.
Itse vierailu lähetystössä oli kovin arkinen, hissillä viidenteen ja mies sinisessä kravaatissa (oletettavasti itse lähettiläs) tuli meitä vastaan ja tarkisti, että tultiin äänestämään. Yksi kerrallaan kävimme kokoushuoneessa äänestämässä, äänestykopin virkaa toimitti fläppitaulu. Äänestyslapun lisäksi piti täyttää joukko muitakin papereita ja saatiin aiheutettua ruuhka, kun meidän kolmen lisäksi äänestämään pyrki kaksi yliopistovaihtaria. Varsin herttaisia mimmejä ja oli hauska vertailla kokemuksia Etelä-Amerikasta ihmisten kanssa, jotka ovat täällä aivan eri syystä. Ennen meidän viiden poistumista paikalle saapui kuudeksin ihminen, mutta pääteltiin hänen olevan vain turisti. Sitä on vaikea selittää, mutta näiden kuukausien aikana on oppinut aivan uudella tavalla juttelemaan kenen kanssa vain, missä ja milloin vain.
Miksken äänestäessä otettiin tietty virallisia edustuskuvia.
Pitkän harkinnan jälkeen annoin oman ääneni Mai Kivelälle. Täytin vaalikoneita toisensa jälkeen, luin blogeja ja ehdokkaiden nettisivuja, mutta lopulta päätin luottaa intuitioon. Vaalikoneiden mukaan hän ei ole minulle paras ehdokas, mutta kirjallisten vastausten jälkeen päätin ettei tarvitsekaan olla. Poliitikkojen äärimmäisyys vaalikoneissa on joskus huvittavaa, mutta toisaalta, niinhän sen pitäisikin olla, keskitietä kulkeva ei-mitään-mieltä-oleva ehdokas (jollainen siis itse vaalikoneiden joidenkin kysymysten kohdalla olen) tuskin koskaan saa mitään aikaan. En malttaisi odottaa etävaalivalvojaisia, ajattelin heittäytyä villiksi ja nauttia Miksken mukanaan tuomasta salmarista ja äipyn lähettämistä vihreistä muumilakuista.