Arki on arkea tosiaan myös Boliviassa, vaikkakin kovin erilaista kuin Suomessa. Mulla on muodostunut tiettyjä rutiineja, lähinnä töiden ja internetin ympärille.

Tiistaisin suuntaan ennen töitä espanjantunnille ja siitä lastenkeskukselle kahdeksi. Sama toistuu torstaisin. Sopocachista, eli alueelta jossa i.e. language institute on, pääsee suoraan minisurilla lastenkeskukselle, mutta jostain syystä sopivaa minisuria saa aina odottaa luvattoman kauan ja meinaan myöhästyä töistä joka kerta. Sopocachi ravintoloineen vaikuttaa kuin se olisi turisteja varten, mutta se on kuitenkin kaukana oikeasta turistialueesta hotelleineen ja alpakkahuiveineen. Samalta kadulta i.e.n kanssa löytyy La Pazin parasta jäätelöä ja Bolivian kuuluisa laama-graffiti.

Keskiviikkoisin ja perjantaisin nukun vähän pidempään ja menen monesti ennen töitä wifittämään aamupalalle lähikahvilaan. Kahvilaan on puolentoista kilometrin kävely, mutta se sujuu nopsasti ja eksymättä nykyään!

Päivät lastenkeskuksella ovat erilaisia, riippuen lapsien määrästä ja fiiliksestä. Toisena päivänä lapset voivat leikkiä riitelemättä tunteja, kun taas toisinaan kaipaavat aikuisen seuraa ja ohjausta jokaiseen liikkeeseen. Meillä on olemassa löyhä lukujärjestys, mitä minäkin viikonpäivänä tulisi tapahtua, mutta eipä se ole tainnut vielä yhtenäkään päivänä pitää paikkaansa.

Askartelua-paskartelua. Syvemmältä tarkoitukseltaan koordinaatio-harjoitus. 

Lapsoset piirsivät ihmisiä. Toiset haldasi kaulan, kädet, torson ja jalat, toisilla oli pääjalkaisia. Yhdellä tukka ei kasvanut suoraan ylöspäin ja kahden kädet eivät olleet pelkät viivat! 

Koska mun espanjaksi lukeminen aiheuttaa liikaa hilpeyttä ja levottomuutta lapsissa, kuunneltiin satuja cd:ltä. 

Tyttöjen hiusten letittäminen on, välipalan ohella, ainoa päivittäin tapahtuva asia. Täällä tytöille ei ole juurikaan leikata otsahiuksia, vaan tukka pidetään pois naamalta erilaisilla kampauksilla. Monet vanhemmat eivät ole tällä saralla kovinkaan ansioituneita, joten olen päässyt rehentelemään taidoillani ja nykyään tytöt tulevat itse pyytämään kampauksia. Kahdesti olen myös pessyt erään tytön tukan, kun letittäminen on käynyt liian haastavaksi, kun tukka on ollut täynnä ruokaa, maalia, liimaa, younameit… Mimmi vihaa suihkua mielettömästi, mutta puhtaana, ammeesta päästyään, on taas yhtä hymyä. Vihaan pesemistä vähintään yhtä paljon kun pikkuneitikin, koska en haluaisi itkettää häntä, mutta ollaan selviydytty kunnialla ja ollaan edelleen kavereita.

Tänään myös yritin pelastaa 2-vuotiaan pojan hiukset, kun äitinsä oli ”siistinyt” etuhiuksia. Työsakset on Suomessa, joten askartelusaksilla napsin pojan korvat esiin ja paikkailin äidin tekemisiä. Hyvä tukasta ei vieläkään tullut, mutta ainakin parempi. Leikkuu sujui yllättävän hyvin, vaikka jouduin tuhertamaan aika pitkään, eikä Sebastianin keskittitymiskyvyssä ole kehumista.. Annoin pojan välillä suihkia vesipullolla ympäriinsä, eli auttaa, ja hän pysyi tyytyväisenä. Parturoinnin jälkeen oli vuorossa suihku, koska mustaa pientä karvaa oli kaikkialla. Myöskään Sebastian ei ilahtunut suihkusta erityisesti, oikeastaan kiljui suoraa huutoa ja välillä huusi äitiä, mutta lopulta sain pojan puhdistettua. Pyyhkeeseen kääriyteneeltä pojalta sain taas halauksia, hymyjä ja pusuja, eli tuskin kovin pahat traumat aiheutui. Kun äiti tuli hakemaan poikaansa, ei hän ainakaan sanonut uudesta tukasta mitään, jos edes huomasi muutosta.

Pääsen töistä yleensä seitsemältä tai viimeistään silloin kun viimeinenkin lapsi on haettu kotiin. Jos viimeisenä on naapurin lapsenlapsi, viedään hänet mummolleen samalla kun lähdetään itsekin. Kyseinen 2-vuotias poika on täysin valloittanut mun sydämen. Hän on kovin pienikokoinen ja tykkää olla sylissä, erityisen mahtavaa hänestä on olla mahdollisimman korkealla ja kosketella katosta roikkuvia asioita tai tulla vain heitetyksi kohti kattoa. Hän on myös käsittämättömän hyvä potkimaan palloa ja mun ei tarvi feikata etten aina saa torjutuksi hänen potkujaan. Yhtenä päivänä lähdin keskukselta ennen Nachoa ja tuntui todella pahalta jättää itkevä poju huutamaan mamaa mun perään. Miten kaikki vanhemmat pystytte jättämään lapsenne huutamaan peräänne, kun mulla tekee jo hoitolapsen kanssa näin tiukkaa?

Nacho ei tosiaan ihan vielä ymmärrä äidin ja opettajan/hoitajan eroa, vaan mamaksi kelpaa ilmeisesti kaikki aikuiset joista hän pitää tai johon hän luottaa, mutta vain yksi kerrallaan. Pelkästään se, että mua päivittäin kutsutaan profeksi on outoa, tahtoisin sanoa että ihan vaan Heidi, mutta se ei sovi tähän hierarkiaan.

Töiden jälkeen menen yleensä himppeen, koska mitä aiemmin saavun kotiin, sitä varmemmin on kadulla ihmisiä ja selviän ilman koirien hyökkäyksiä. Vielä kertaakaan en toki ole kieltäytynyt kutsusta tehdä jotain töiden jälkeen, mutta jos haluan itsekseni tehdä jotain, ajoitan sen joko aamupäivään tai vapaapäivälle.

Lauantait ovat erikoispäiviä, silloinkin työskentelen samat tunnit ja samassa paikassa, mutta seuranani on Nueva Generacionin muut jäsenet, eikä mun tarvitse miettiä osaavatko he pyyhkiä peppunsa. Olen ollut vasta kahdessa tapaamisessa, joten kovin kattavaa kuvaa ei vielä toiminnasta ole muodostunut. Tähän mennessä ollaan alkuun ryhmäydytty ja leikitty nimileikkejä, jonka jälken on ollut jonkun jäsenen vetämä työpaja. Molemmilla kerroilla aiheena on ollut ehkäisy. Aihe on mielenkiintoinen, koska tässä katolisessa yhteiskunnassa ehkäisy ei ole itsestäänselvyys ja esimerkiksi kouluissa siitä ei opeteta mitään. Toki esiaviollinen seksikin on tabu ja en todellakaan voisi kuvitella käyväni “koska menetit neitsyytesi”-keskusteluja kenenkään kanssa.

Tätä kutsuttiin ryhmäytymiseksi, itse käyttäisin ennemmin termiä itsensä häpäisy. Mutta konttasin itsekin tuon haarusjonon läpi.

Ensi lauantaina on vaalit, jossa valitaan luottamustehtävät seuraavaksi vuodeksi ja käynnissä on vaalikampanjoita, joita voisi hetkittäin kutsua voiteluksi.. Christian myös onnistui päinvastaisessa, eli menettämään mun äänen, tehdessään oharit kun meidän piti pelata futista sunnuntaina.

Tanssin jälkeinen selfie. Seuraavalla kerralla toisin päin.

Sunnuntait, maanantait ja joka toinen lauantai on mun vapaapäiviä. Vapaapäivien ohjelmistoon kuuluu pitkät kävelyt, valokuvaaminen, kavereiden näkeminen ja brittipubi.

Pitkät kävelyt tulee välillä kuviioon kun eksyn sattumalta. Olin viikko sitten maanantaina matkalla brittipubiin, yleensä menen Pumakatarilla päättärille ja kävelen siitä, mutta nyt tutkin karttaa ja huomasin sen olevan saman kadun toisessa päässä kuin i.e., joten päättelin, että samalla minisurilla pääsisin myös Smokey’s Pipeen. Arvata saattaa, ettei mennyt niin kuin elokuvissa, vaan minisur kääntyili muutaman kerran minne sattui ja meikämandoliini putosi kartalta. Siirryin kävelyyn kun suuntavaistosta oli vielä rahtunen jäljellä, päätin suunnistaa pääkadulle ja seikkailla sitä kautta perille. Lopputuloksena kävelin triplasti pidemmän matkan kuin normaalisti. Päätin myös etten luota suuntavaistooni tai suunnistuskykyihini taas vähään aikaan.

Seminaarissa oli myös paljon puhetta “rikkaista valkoisista” ja siitä kuinka meiltä otetaan aina tilaisuuden tullen vähän ylihintaa. Toki katukauppiaat saattavat lisätä hintoihin ylimääräisen boliviaanon, mutta mistä minä sen tietäisin, vaan maksan kiltisti. Ja toivon, että naapuri-kioskin Marcela tajuaa ottaa sen ylimääräisen boliviaanonsa, niin usein hän joutuu auttamaan koirien suhteen.. Toistaiseksi vain yksi trufi-kuski on antanut väärin vaihtorahaa, mutta en jaksanut alkaa kinaamaan puolentoista boliviaanon tähden, kun en olisi aikanaan osannut asiaani selittää espanjaksi. Tämän jälkeen toki aloin varaamaan mahdollisuuksien mukaan tasarahan.

Tulevaisuudessa arkeen kuuluu toivottavasti muutakin liikuntaa kuin kävely, Daysin kanssa ollaan myös metsästetty salsa-kurssia (okei, en oo tehnyt asian eteen mitään, paitsi ilmoittanut halukkuuteni moiseen) ja yksi potentiaalinen löytyikin keskustan kuntosalilta, enää pitää sovittaa aikatauluja yhteen! Ehkä jossain vaiheessa annan Christianille oharit anteeksi (toki ensin sen pitää pyytää anteeksi) ja päästään pelaamaan jalkapalloa.