Viikkokatsaus

Arki on arkea tosiaan myös Boliviassa, vaikkakin kovin erilaista kuin Suomessa. Mulla on muodostunut tiettyjä rutiineja, lähinnä töiden ja internetin ympärille.

Tiistaisin suuntaan ennen töitä espanjantunnille ja siitä lastenkeskukselle kahdeksi. Sama toistuu torstaisin. Sopocachista, eli alueelta jossa i.e. language institute on, pääsee suoraan minisurilla lastenkeskukselle, mutta jostain syystä sopivaa minisuria saa aina odottaa luvattoman kauan ja meinaan myöhästyä töistä joka kerta. Sopocachi ravintoloineen vaikuttaa kuin se olisi turisteja varten, mutta se on kuitenkin kaukana oikeasta turistialueesta hotelleineen ja alpakkahuiveineen. Samalta kadulta i.e.n kanssa löytyy La Pazin parasta jäätelöä ja Bolivian kuuluisa laama-graffiti.

Keskiviikkoisin ja perjantaisin nukun vähän pidempään ja menen monesti ennen töitä wifittämään aamupalalle lähikahvilaan. Kahvilaan on puolentoista kilometrin kävely, mutta se sujuu nopsasti ja eksymättä nykyään!

Päivät lastenkeskuksella ovat erilaisia, riippuen lapsien määrästä ja fiiliksestä. Toisena päivänä lapset voivat leikkiä riitelemättä tunteja, kun taas toisinaan kaipaavat aikuisen seuraa ja ohjausta jokaiseen liikkeeseen. Meillä on olemassa löyhä lukujärjestys, mitä minäkin viikonpäivänä tulisi tapahtua, mutta eipä se ole tainnut vielä yhtenäkään päivänä pitää paikkaansa.

079.JPG

Askartelua-paskartelua. Syvemmältä tarkoitukseltaan koordinaatio-harjoitus. 

070.JPG

Lapsoset piirsivät ihmisiä. Toiset haldasi kaulan, kädet, torson ja jalat, toisilla oli pääjalkaisia. Yhdellä tukka ei kasvanut suoraan ylöspäin ja kahden kädet eivät olleet pelkät viivat! 

107.JPG

Koska mun espanjaksi lukeminen aiheuttaa liikaa hilpeyttä ja levottomuutta lapsissa, kuunneltiin satuja cd:ltä. 

Tyttöjen hiusten letittäminen on, välipalan ohella, ainoa päivittäin tapahtuva asia. Täällä tytöille ei ole juurikaan leikata otsahiuksia, vaan tukka pidetään pois naamalta erilaisilla kampauksilla. Monet vanhemmat eivät ole tällä saralla kovinkaan ansioituneita, joten olen päässyt rehentelemään taidoillani ja nykyään tytöt tulevat itse pyytämään kampauksia. Kahdesti olen myös pessyt erään tytön tukan, kun letittäminen on käynyt liian haastavaksi, kun tukka on ollut täynnä ruokaa, maalia, liimaa, younameit… Mimmi vihaa suihkua mielettömästi, mutta puhtaana, ammeesta päästyään, on taas yhtä hymyä. Vihaan pesemistä vähintään yhtä paljon kun pikkuneitikin, koska en haluaisi itkettää häntä, mutta ollaan selviydytty kunnialla ja ollaan edelleen kavereita.

Tänään myös yritin pelastaa 2-vuotiaan pojan hiukset, kun äitinsä oli ”siistinyt” etuhiuksia. Työsakset on Suomessa, joten askartelusaksilla napsin pojan korvat esiin ja paikkailin äidin tekemisiä. Hyvä tukasta ei vieläkään tullut, mutta ainakin parempi. Leikkuu sujui yllättävän hyvin, vaikka jouduin tuhertamaan aika pitkään, eikä Sebastianin keskittitymiskyvyssä ole kehumista.. Annoin pojan välillä suihkia vesipullolla ympäriinsä, eli auttaa, ja hän pysyi tyytyväisenä. Parturoinnin jälkeen oli vuorossa suihku, koska mustaa pientä karvaa oli kaikkialla. Myöskään Sebastian ei ilahtunut suihkusta erityisesti, oikeastaan kiljui suoraa huutoa ja välillä huusi äitiä, mutta lopulta sain pojan puhdistettua. Pyyhkeeseen kääriyteneeltä pojalta sain taas halauksia, hymyjä ja pusuja, eli tuskin kovin pahat traumat aiheutui. Kun äiti tuli hakemaan poikaansa, ei hän ainakaan sanonut uudesta tukasta mitään, jos edes huomasi muutosta.

Pääsen töistä yleensä seitsemältä tai viimeistään silloin kun viimeinenkin lapsi on haettu kotiin. Jos viimeisenä on naapurin lapsenlapsi, viedään hänet mummolleen samalla kun lähdetään itsekin. Kyseinen 2-vuotias poika on täysin valloittanut mun sydämen. Hän on kovin pienikokoinen ja tykkää olla sylissä, erityisen mahtavaa hänestä on olla mahdollisimman korkealla ja kosketella katosta roikkuvia asioita tai tulla vain heitetyksi kohti kattoa. Hän on myös käsittämättömän hyvä potkimaan palloa ja mun ei tarvi feikata etten aina saa torjutuksi hänen potkujaan. Yhtenä päivänä lähdin keskukselta ennen Nachoa ja tuntui todella pahalta jättää itkevä poju huutamaan mamaa mun perään. Miten kaikki vanhemmat pystytte jättämään lapsenne huutamaan peräänne, kun mulla tekee jo hoitolapsen kanssa näin tiukkaa?

Nacho ei tosiaan ihan vielä ymmärrä äidin ja opettajan/hoitajan eroa, vaan mamaksi kelpaa ilmeisesti kaikki aikuiset joista hän pitää tai johon hän luottaa, mutta vain yksi kerrallaan. Pelkästään se, että mua päivittäin kutsutaan profeksi on outoa, tahtoisin sanoa että ihan vaan Heidi, mutta se ei sovi tähän hierarkiaan.

Töiden jälkeen menen yleensä himppeen, koska mitä aiemmin saavun kotiin, sitä varmemmin on kadulla ihmisiä ja selviän ilman koirien hyökkäyksiä. Vielä kertaakaan en toki ole kieltäytynyt kutsusta tehdä jotain töiden jälkeen, mutta jos haluan itsekseni tehdä jotain, ajoitan sen joko aamupäivään tai vapaapäivälle.

Lauantait ovat erikoispäiviä, silloinkin työskentelen samat tunnit ja samassa paikassa, mutta seuranani on Nueva Generacionin muut jäsenet, eikä mun tarvitse miettiä osaavatko he pyyhkiä peppunsa. Olen ollut vasta kahdessa tapaamisessa, joten kovin kattavaa kuvaa ei vielä toiminnasta ole muodostunut. Tähän mennessä ollaan alkuun ryhmäydytty ja leikitty nimileikkejä, jonka jälken on ollut jonkun jäsenen vetämä työpaja. Molemmilla kerroilla aiheena on ollut ehkäisy. Aihe on mielenkiintoinen, koska tässä katolisessa yhteiskunnassa ehkäisy ei ole itsestäänselvyys ja esimerkiksi kouluissa siitä ei opeteta mitään. Toki esiaviollinen seksikin on tabu ja en todellakaan voisi kuvitella käyväni “koska menetit neitsyytesi”-keskusteluja kenenkään kanssa.

129.JPG

Tätä kutsuttiin ryhmäytymiseksi, itse käyttäisin ennemmin termiä itsensä häpäisy. Mutta konttasin itsekin tuon haarusjonon läpi.

Ensi lauantaina on vaalit, jossa valitaan luottamustehtävät seuraavaksi vuodeksi ja käynnissä on vaalikampanjoita, joita voisi hetkittäin kutsua voiteluksi.. Christian myös onnistui päinvastaisessa, eli menettämään mun äänen, tehdessään oharit kun meidän piti pelata futista sunnuntaina.

IMG_8764.JPG

Tanssin jälkeinen selfie. Seuraavalla kerralla toisin päin.

Sunnuntait, maanantait ja joka toinen lauantai on mun vapaapäiviä. Vapaapäivien ohjelmistoon kuuluu pitkät kävelyt, valokuvaaminen, kavereiden näkeminen ja brittipubi.

Pitkät kävelyt tulee välillä kuviioon kun eksyn sattumalta. Olin viikko sitten maanantaina matkalla brittipubiin, yleensä menen Pumakatarilla päättärille ja kävelen siitä, mutta nyt tutkin karttaa ja huomasin sen olevan saman kadun toisessa päässä kuin i.e., joten päättelin, että samalla minisurilla pääsisin myös Smokey’s Pipeen. Arvata saattaa, ettei mennyt niin kuin elokuvissa, vaan minisur kääntyili muutaman kerran minne sattui ja meikämandoliini putosi kartalta. Siirryin kävelyyn kun suuntavaistosta oli vielä rahtunen jäljellä, päätin suunnistaa pääkadulle ja seikkailla sitä kautta perille. Lopputuloksena kävelin triplasti pidemmän matkan kuin normaalisti. Päätin myös etten luota suuntavaistooni tai suunnistuskykyihini taas vähään aikaan.

Seminaarissa oli myös paljon puhetta “rikkaista valkoisista” ja siitä kuinka meiltä otetaan aina tilaisuuden tullen vähän ylihintaa. Toki katukauppiaat saattavat lisätä hintoihin ylimääräisen boliviaanon, mutta mistä minä sen tietäisin, vaan maksan kiltisti. Ja toivon, että naapuri-kioskin Marcela tajuaa ottaa sen ylimääräisen boliviaanonsa, niin usein hän joutuu auttamaan koirien suhteen.. Toistaiseksi vain yksi trufi-kuski on antanut väärin vaihtorahaa, mutta en jaksanut alkaa kinaamaan puolentoista boliviaanon tähden, kun en olisi aikanaan osannut asiaani selittää espanjaksi. Tämän jälkeen toki aloin varaamaan mahdollisuuksien mukaan tasarahan.

Tulevaisuudessa arkeen kuuluu toivottavasti muutakin liikuntaa kuin kävely, Daysin kanssa ollaan myös metsästetty salsa-kurssia (okei, en oo tehnyt asian eteen mitään, paitsi ilmoittanut halukkuuteni moiseen) ja yksi potentiaalinen löytyikin keskustan kuntosalilta, enää pitää sovittaa aikatauluja yhteen! Ehkä jossain vaiheessa annan Christianille oharit anteeksi (toki ensin sen pitää pyytää anteeksi) ja päästään pelaamaan jalkapalloa.  

Suhteet Oma elämä Matkat

Ihme ja kumma

 Kuluneelle viikolle mahtuu taas liuta only in Boliviaa.

Ylpeänä kävin yksin lataamassa lisää nettiä itselleni, mutta jostain syystä se kantoi vain kahdeksi päiväksi ja perjantaina aloitin selvitystyöt. Ilmeisesti maailman tympein asiakaspalvelija (ja ensimmäinen tympeä bolivialainen) oli ladannut tikulleni saldoa bittien sijaan, tällä systeemillä tulee mulle häviötä n. 12000 megabittiä. Mutta asia ei vastapuolelle ollut näin yksinkertainen, vaan nyt pitää odottaa maanantaihin, jotta he saavat tarkat statistiikat mun netin käytöstä. Jännityksellä odotan mitä tuleman pitää, lähinnä minkälaisen anteeksipyynnön saan, koska tiedän olevani oikeassa. Kaiken tämän selvitin espanjaksi ja yllätyin itsekin kuinka hyvin sain viestini perille.

Netti-episodin jälkeen, otin suunnan Hotel Europaan, josta sain vihdoin rannekkeeni Doctor Queeniin. Yritin ostaa lippuni jo edellisenä iltana, mutta huolimatta kolmen kilsan pikakävely-suunnistuksesta en saanut ranneketta, koska lipunmyynti oli mennyt tuntia ilmoitettua aiemmin kiinni. Boliviassa järjestetään melko vähän keikkoja, konsertteja ja festivaaleja, joten täällä ei myöskään ole mitään lippujen myyntiin erikoistunutta liiketoimintaa. Lippuja myydään tapahtumasta riippuen joko musiikkikaupoissa tai tähän tyyliin yksittäisellä kojulla paikassa äks.

Musta on myös muotoutumassa pikkuhiljaa origami-guru. Torstaina vietettiin Dia de Padresia eli isänpäivää ja Daysi oli keksinyt mainion kortti-idean, eli origami-kauluspaidat. Ainoa ongelma oli, ettei kukaan tiennyt miten niitä tehdään, joten meikkis nökötti tovin youtuben ääressä ja taitteli paperia, jonka jälkeen opetin oppimani muille. Daysi muisteli entisen poikkiksensa taitelleen tupakka-askin sisäpaperista kukkia, joten seuraavaksi selasin pinterestistä sopivan tutoriaalin ja näpersin. Tosin tavallisesta paperista ja jouduin vähän käyttää teippiä, sillä kukkaan tulee kuusi eri osaa, eivätkä ne pysy yhdessä vain ajatuksen voimalla.

Töissä ollaan myös opeteltu ruumiinosia englanniksi ja tuntuu kuin hakkaisin päätä seinään Estelan, toinen opettaja, kutsuessa vatsaa cookieksi ja lapsille mikä tahansa sana tarkoittaa selkää tai nenää. Välillä erehdyin luulemaan, että he on oikeasti oppineet jotain kun kysyin ¿Donde es tu nose? ja he oikeasti koskivan neniään, mutta unelma romuttuu, kun seuraavaksi kysyy ¿Donde es tus eyes? ja he tarraavat neniin uudestaan… Pää-olkapää-peppu-polvet-varpaat on ainoa lastenlaulu jonka osaan englanniksi, joten yritettiin laulaa sitä yhdessä. Yritys kuvaa kokemusta varsin onnistuneesti.

Kaiken tämän ohella olen myös ihmetellyt erään ihanan hymypojan alaripsiä, jotka kasvavat ylöspäin. 

IMG_8847 (2).JPG

Sain kokea tällä viikolla myös ensimmäiset perään huutelut. Kipitin hurjaa vauhtia Plaza de Murillon läpi väistellen puluja, kun muutama japanilainen turisti päätti mun olevan kiinnostavampi, kuin keskellä aukiota oleva Pedro Murillon patsas ja hihkuivat bonitaa niin kovaäänisesti, että hetken koko aukion huomio taisi kiinnittyä muhun. Kiireessä huikkasin graciakset rouville ja pelkäsin kaatuvani portaissa. Hauskan jutusta tekee erityisesti se, että hetkeä aiemmin mietin kuinka helpolla olen päässyt ihmisten tyytyessä tuijottamaan, vaikka olen kuullut kauhutarinoita yhteiskuvista, rasistisista kommenteista ja muuten härskistä huutelusta. Valmistauduin jo mielessäni myös tulevaan itsetunnon romahdukseen, kun Suomessa sekoitunkin taas massaan.

Täällä massaan sekoittumisesta ei ole ollut huolta. Tämä kävi hyvin selväksi esimerkiksi konserttisalissa, kun katsoi ympärillä nököttäviä päitä, meikämandoliinin blondihko lettiturbaani erottui joukosta hyvin kirkkaasti. Sen lisäksi, että yleensä olen ainoa ei-mustahiuksinen paikalla, olen myös yleensä pidempi kuin suurin osa ihmisistä. Bolivialaisten naisten keskipituus on kuulemma n. 160cm ja miesten n. 170cm. Ainoa tilasto jonka löysin on vuodelta 1970 ja sen mukaan naisten keskipitus on 142,2 ja miesten 160,0 mutta rohkenen väittää, että siitä on kasvettu. Verrattuna muihin Etelä-Amerikan maihin, joista oli tuoreempia mittauksia, nuo kuulemani arvaukset tuntuvat ihan valideilta. 

Isänpäivää vietin kieliopettajani kanssa luokkaretkellä hautausmaalla. Viikko sitten opeteltiin kartan kanssa reitin neuvomista ja kysymistä ja hän avasi karttaa muutenkin. Olin Lonely Planetista lukenut, että La Pazin hautausmaa on todella kaunis mutta myös vaarallinen ja opettajani (mulla ei ole aavistustakaan mikä hänen nimensä on, enkä kehtaa enää kuukauden jälkeen kysyäkään) vahvisti tämän todeksi ja ehdotti, että voisimme mennä sinne yhdessä. LP oli todellakin oikeassa, hautausmaa oli kaunein ja myös hyvin erilainen kuin yksikään näkemäni. Maan sijaan ruumiit laitetaan pieniin kapselihotellin oloisiin rakennelmiin ja “hautakivi” on syvennys, joka koristellaan vainajan suosikkiasioilla. 

IMG_8822.JPG

Hautakivestä ei välttämättä näe kuolinpäivää tai nimeä kaiken tavaran takaa ja syntymäpäivää ei ole tapana laittaa lainkaan. Yleisimpiä koristeita olivat valokuvat vainajasta, kukat, Bolivarin tai Strogestin pelipaidat sekä alkoholi, yleensä olut. Lapsien haudoilla oli, oluen sijasta, lelujen seurana joko mehua, limua, jugurttia tai karkkia.

IMG_8839.JPGIMG_8838.JPGIMG_8821.JPG

Lasten haudat sykähdytti eniten, varsinkin niiden paljous, vaikka tiesinkin etukäteen lapsikuolleisuuden olevan täällä korkea.

IMG_8836.JPG

Isänpäivä näkyi hautausmaalla ihmismäärän ja tuoreiden kukkien runsauden lisäksi myös soittajina, alueella kierteli parikin pientä orkesteria, jotka sai halutessaan palkata soittamaan balladin vainajalle. Vainajien kanssa juhlitaan myös muita päiviä, kuten karnevaalia (joillain haudoilla oli serpentiiniä ja konfettia) sekä marraskuun alun kuolemajuhlia. Dia de Muertes on Meksicosta kotoisin oleva kuolemajuhla, johon liittyy koristeelliset pääkallot ja kuolleille tarjottu ateria. Lisäksi Boliviassa vietetään toista kuolemajuhlaa 8.11. En kovasta googlauksesta huolimatta löytänyt nimeä tälle, mutta juhlaa vietetään leipomalla pullaa vainajalle, yleensä joko ihmisen, hevosen tai portaiden muodossa. Pullat viedään haudalle ja hevosella vainaja ratsastaa taivaaseen tai menee jalan portaita pitkin. Tää on oiva osoitus kulttuurien sekoittamisesta, kuolleille leipominen ei ainakaan mun mielestä ole kovin katolilainen tapa, vaikka se onkin täällä valtauskonto. 

IMG_8835.JPG

Tämä tässä on pullaheppa, ollut ilmeisesti paikallaan viime marraskuusta lähtien.

IMG_8842.JPG

Osa haudoista sijaitsee hyvin korkealla ja niiden saavuttamiseksi tarvitsee tikkaat ja tämä on myös tuonut loistavan bisneksen mukanaan, sillä tikkaita vuokrattiin melkein joka käytävän päädystä. Itse kuitenkin toivoisin läheiselleni hautapaikkaa alhaalta, koska kiipeily näytti todella hasardilta.  

Suhteet Oma elämä Matkat