Ihmiset täällä on todella sydämellisiä ja ystävällisiä, mutta naapureiden kanssa täällä ei tunnu kellään olevat kovin läheiset välit. Itse olen kadulla tervehtinyt kaikkia vastaantulijoita, tietämättä edes asuvatko täällä vai ovatko kyläilemässä. Eilen tutustuin heihin vähän paremmin.

Tulin töistä kotiin, pysähdyin flunssaisena ostamaan lähikioskilta nessuja ja jatkoin matkaa kohti kotia tyytyväisenä kivet kourassa, vaikkei koiria näkynytkään. Yhtäkkiä selän takaa kuuluu hirveä räksytys ja murina, käännyn ympäri ja näen kuinka mun arkkivihollis-ruskea-koira syöksyy hampaat irvessä kohti. Heitän yllättävän rauhallisena kiven koiraa päin, mutta sillä ei ole mitään vaikutusta. Heitän toisenkin, mutta turhaan. Samalla naapuruston pari muutakin koiraa on aktivoitunut koloistaan ja syöksyvät myös kohti. Nopea tilannearvio kertoo, että nyt juttelu ei auta ja lähden juoksemaan takaisin kohti kioskia. Kioskin rouva onneksi oli valppaana, muuttui ihmis-kivilingoksi ja säästyin fyysisesti koskemattomana. Koirien haukkuminen ja/tai mun kiljuminen sai muutaman naapurin kuitenkin tulemaan kadulle ja kioskin rouva selittää tapahtunutta heille, kun itse kauhusta täristen yritän soittaa Maria Silviaa hakemaan mut kotiin. Maria ei vastaa, mutta onneksi eräs naapureista tarjoutuu saattamaan. Ruskea koira yritti hyökätä uudestaan kimppuumme, mutta miehellä oli aseenaan nahkaruoska ja muutaman iskun jälkeen koira päätti luovuttaa.

Kotiin päästyäni menin ilmoittamaan Sarahille, etten enää koskaan kävele kotiin yksinäni ja mitä nopeammin tämä koira-asia viedään eteenpäin sen parempi. Täällä on siis käytäntö, että katukoirista voi ilmoittaa kunnalle, kunnan rankkuri tulee tarkistamaan tilanteen ja vie kaduilla olevat koirat pois. Rankkuri säilyttää koiria kolme päivää, jonka aikana omistajalla on mahdollisuus hakea omansa pois, mikäli näin ei käy koira lopetetaan.

Ilmeisesti kauhusta ja helpostuksesta sekaisin olevaa, tärisevää ja itkuista suomalaista ei haluta tässä talossa nähdä toiste, sillä Sarah raivasi kalenteristaan raon tälle aamulle. Fidel ilmoitti menevänsä juttelemaan koiran omistajan kanssa välittömästi ja päätin haluta mukaan, Maria lähti tulkkaamaan. Harjalla ja kivillä aseistautuneina marssimme kolmistaan alas kadulle huomataksemme, että koirat oli otettu sisään. Kioskin rouva tuli vahvistamaan tarinani ja näyttämään missä koirat omistajineen asuvat. Kukaan ei kuitenkaan avannut ovea, vaikka sisältä kajasti valo ja koirat tervehtivät meitä oven läpi haukkuen. Tässä vaiheessa Sarah liittyi myös seuraamme harja aseenaan.

Asuinalueen presidentti oli myös saapunut kioskille ihmettelemään mekkalaa ja menimme juttelemaan hänen kanssaan. Häneltä saimme täyden tuen ja allekirjoitetun kirjeen, jossa ilmeisesti vaaditaan koirien hävittämistä kunnan toimesta. Mies suunnitteli jo koirien myrkyttämistä, mutta toivon kovasti kunnan toimien olevan vähän inhimillisemmät.

Lähtiessämme yritimme vielä mennä juttelemaan koirien omistajille ja he avasivat tällä kertaa oven. Heille selitettiin tilanne ja pyydettiin pitämään koirat poissa kaduilta ja roskiksilta, mutta anteeksipyyntöä tai muuta myöntymystä ei kuulunut, joten saa nähdä miten käy.

Äsken vietiin Sarahin kanssa kirjallinen ilmoitus koirista kunnalle ja maailman kivoin miekkonen lupasi hoitaa asian viikossa. Koska ollaan Boliviassa, totuus on varmaan lähempänä kuukautta ja siihen asti mun on soitettava joku kävelemään mun seurana ja turvana viimeiset kolme sataa metriä.

Ettei kukaan pidä mua sydämettömänä koiramurhaajana, pakko puolustautua suoraan. Olen kasvanut koirien kanssa ja tähän saakka tullut niiden kanssa täydellisesti toimeen, rotuun katsomatta. Täällä ollessani olen tavannut paljon koiria, sekä kadulla että lemmikkinä, ja meidän korttelin piskit on ainoat mitkä herättää negatiivisia tunteita..

Myös kaikki vinkit siitä kuinka koirille ei pidä näyttää pelkoaan on turhia, koska eilenkin kuvittelin käveleväni koirattomalla kadulla enkä siis ollut lainkaan peloissani, mutta eipä vaikuttanut.

Kuvat kaduilta, joilla koirat ei yritä syödä mua.