Menin eilen brittipubiin karnevaalia pakoon, nauttimaan vahvasta netistä ja juomaan lasin punkkua. Päivitin rauhassa blogia, tein taustatutkimusta Oscareita varten ja whatsuppailin, kun ulkona paukkui ilotulitteen ja sisäänkin tunki savun haju. Havahduin vilkaisemaan ympärilleni, olin ainoa asiakas ja ainoa ihminen sisällä, koko baarin henksu oli myös ulkona.. Pakkasin tavarani ja menin kurkkaamaan ulos, josko joku haluaisi ottaa maksun vastaan. Ei halunnut. Sain salaman nopeasti käteeni bissen ja ohjeistuksen kaataa siitä neljä kertaa nuotioon, joka roihusi baarin oven edessä ja sitten ottaa itse huikka. Paikalla oli omistajien ja työntekijöiden lisäksi muutama muu ihminen sekä kuuden hengen orkesteri. Uusi-Seelantilainen Amanda tuli selittämään, että kyseinen traditio tuo hyvää onnea bisnekselle ja samalla kiitetään äiti maata siitä mitä ollaan jo saatu. Päätin olla kohtelias ja juoda bissen rauhassa ulkona heidän kanssaan. Siinä seistessäni tuli baarin henkilökunta esittäytymään ja kyselemään mistä olen, sekä tarjosivat lisää olutta. En enää eilisen jälkeen voi sanoa etten juo olutta, sen verran paljon sitä kului. Hämmentävää kyllä, se ei edes ollut pahaa.

Tänään on salaattipäivä!

Hetken päästä Texasilainen eläkeläis-herra tuli pyytämään mua tanssimaan, mukaan liittyi nopeasti koko porukka ja tanssittiin pitkin katuja, estettiin autojen kulku ja aiheutettiin ohikulkijoissa hämmennystä. Tanssia jatkui orkesterin säestämänä nelisen tuntia. Tanssi keskeytyi vain, jotta ehdittiin juoda olutta eli humalaisina ja hikisinä siirryttiin sisälle jatkamaan iltaa, kun orkesteri jatkoi kymmeneltä matkaansa. Baari suljettiin muilta, aivan liian humalaista ja sekaista chileläistä mimmiä ei huolittu mukaan ja tanssi jatkui youtuben säestyksellä. Sain kovasti kehuja hyvästä viinapäästäni sekä tanssitaidoistani, kuulemma normaalisti eurooppalainen lantio ei liiku lainkaan. Oman arvioni mukaan näiden kehujien arviointikykyyn oli vaikuttanut liian monta annosta alkoholia, mutta kiitin silti ja jatkoin tanssimista.

Pimeässä iPhonella otetut kuvat ei oo kaikkein näteimpiä, mutta muutakaan ei ole tarjolla.

Jossain vaiheessa puolet porukasta oli kadonnut keittiöön riitelemään, ensimmäinen sammunut ja jotkut jo lähteneet. Päätin olla hyödyksi, etenkin kun en ollut maksanut ruokaani tai juomiani, keräsin tyhjät pullot pöydiltä, vein likaiset astiat keittiöön keskelle bolivialaista versiota Kauniista ja rohkeista ja pyyhin pahimmat tahrat pois pöydiltä. Tämän Wilin avustuksella tehtyäni oli draamakin muuttunut enemmän järkevän oloiseksi keskusteluksi ja siirtynyt salin puolelle. Yritin hetken saada selvää mistä oikein on kyse, mutta espanjan taidot ei riitä vielä niin pitkälle. Kyllästyin latistuneeseen tunnelmaan joten menin laittamaan musiikin takaisin päälle ja Kleydy ryhtyi baarimikoksi. Muutamaa shottia myöhemmin tunnelma oli taas liekeissä ja meitä oli jäljellä enää viisi, yksi toki sammuneena kirjaimellisesti pöydän alle. Pian Christian, pubin omistaja, alkoi osoittaa pahoinvoinnin merkkejä ja ilmoitti, että seuraavaksi tulee illan viimeinen biisi. Kuunneltiin Bohemian rhapsody kahdesti ja poistuttiin Kleydyn ja Ingridin kanssa takaovesta. Olin ajatellut turvallisuussyistä mennä hotelliin yöksi, mutta Kleydy asuu samalla suunnalla ja päätettiin jakaa taksi. Matkalla taksille pysähdyimme seuraavassa korttelissa olevaan suljettuun baariin, josta omistaja pariskunnan lisäksi löytyi Wili, jonka Christian oli jostain syystä jossain vaiheessa heittänyt pihalle. Tupakansavuisessa kapakassa istuessa huomasin shottien alkavan vaikuttaa vähän liikaa ja siirryin vesilinjalle. Kaikkien itsekuri ei riittänyt samaan, vaan hetken päästä otettiin suunta kohti maailman kämäsintä yökerhoa ja siellä juominen jatkui kaksin käsin. Kun kieltäydyin oluesta Wili ilmoitti että olen paska tyyppi, eikä puhunut mulle enää. Hetken aikaa tungoksessa hytkyttyämme vinkkasin Kleydylle, että voisi olla aika lähteä ja otettiin baarin edestä taksi Los Pinosiin. 

Mua on paljon varoiteltu takseista, enkä koe niiden käyttämistä yksin mukavaksi. Kun kyydissä on joku paikallinen, ei se ole niin paha. Eilinen taksikuski osottautui onneksi tosi mukavaksi ja alkoi juttelemaan meille heti kun kuuli mun puhuvan englantia. Tyyppi luuli mua jenkiksi, mutta oikaisin nopeasti ja yllätyin kun hän tiesi missä Suomi on. Kuski kertoili matkastaan Jerseyhin, kyseli mitä tykkään Boliviasta ja miksi olen täällä, Kleydy tulkkasi pahimmissa tilanteissa mutta selvisin spanglishillä mainiosti ja sain kehuja espanjan taidoistani. Onnekseni taksikuski ajoi Kleydyn risteyksen ohi ja heitti ensin mut kotiin, joten mun ei tarvinnut hetkeäkään olla taksissa yksin.

Tänään mulla onkin ollut pahin darra ikinä, samaa luokkaa kun viime rapujuhlien jälkeen. Mikske osasi kertoa että tällä on nimikin, vuoristodarra. Eipä ollut tullut mieleen, että korkeus saattaa vaikuttaa myös krapulaan.

Äsken eksyin kyseisen pubin facebook-sivuille ja löysin sieltä pari kuvaa meidän seminaarin viimeiseltä illalta ja tuli haikeus.