Kuinka liikkua ja olla liikkumatta
Käytin ensimmäiset oikeat vapaapäiväni tehokkaasti, tekemättä mitään.
Sunnuntaina suuntasin iltapäivällä brittipubiin skypettämään, koska siellä on tähän mennessä ollut vahvin wifi ja paras guocamole. Maanantai oli pyykkipäivä ja juuri kun olin saanut toisenkin koneellisen ulos kuivumaan, jyrähti ukkonen. Keräsin nopeasti pyykit pois ja nyt olen kuivatellut niitä pari vuorokautta sisällä, eikä kuivuminen ole juurikaan edistynyt. Tarkoitus oli myös pyykkirumban jälkeen kierrellä Los Pinosta, eli aluetta jossa asun, mutta sekin jäi ukkosen takia ajatuksen tasolle.. Sen sijaan nökötin himpessä, tein ruokaa, luin pari kirjaa ja katsoin Pulp Fictionin ties kuinka monetta kertaa.
Tiistain aloitin espanjan tunnilla. Käyn siis yksityistunneilla, mikä on mahtavaa, sillä edetään tasan mun tahtiin ja mun mielenkiinnonkohteiden mukaan. Opettajani on herttainen tyttö, jonka prefesenssin opettaa englanniksi kyseenalaistan isosti, mutta tullaan loistavasti juttuun. Tuntuu hetkittäin kuin pelaisimme Aliasta, hänen selittäessään kun äitisi menee naimisiin ja tarkoittaa tietysti stepfatheria. Satunnaisesti myös pantomiimaillaan, kuten eilen ruumiinosien kanssa, kun ripset, kulmakarvat ja napa eivät hänen sanavarastoonsa kuuluneet..
Mun surkea karma keskittyy nykyään lähinnä julkiseenliikenteeseen, sillä tunnilta lähtiessäni odotin eilen minisuria yli tunnin, samoin kuin viime torstaina. Normaalisti matka kielikeskukselta lastenkeskukselle ei veisi yli varttia, mutta molemmilla kerroilla tähän mennessä mulla on mennyt puolitoista tuntia.
Minisur on siis pakettiauto, johon mahtuu yhdeksästä viiteentoista ihmistä kyytiin ja ne toimittavat täällä bussin virkaa. Minisur-linjoja on täällä hullun paljon, eikä mulla ole vielä aavistustakaan mihin 9/10 niistä menee.
Lastenkeskukselta lähtiessäni, olin ajatellut ottaa trufin ja odotinkin moista Plaza de Murillolla miltein tunnin. Vihdoin oikeilla koodeilla varustettu auto kurvasi eteeni, hyppäsin kyytiin neljän muun ihmisen kanssa vain kuullaksemme, ettei kyseinen kuski ollutkaan ajatellut ajaa Los Pinosiin. Päätin että epävarmuus riittää ja otin suunnan kohti Camacho-aukiota.
Trufi on henkilöauto, joka on valjastettu joukkoliikennevälineeksi ja moiseen mahtuu joko 4 tai 5 ihmistä kyytiin, riippuen siitä onko autoa muokattu niin, että etupenkillekin mahtuu kolme rinnakkain.
Kävelin Camacho-aukiolle jonon jatkoksi ja odotin tyytyväisenä 40 minuuttia kunnes oli vuoroni kivuta Puma Katariin, lohdullista tässä odotuksessa oli varmuus. PumaKatari on siis meikäläistä bussia muistuttava ajoneuvo, jotka kulkevat tauotta ympäri vuorokauden, painottuen tietysti ruuhka-aikoihin. Varsinaisia aikatauluja näilläkään ei tosin ole. Luksusta näistä tekee ilmainen wifi, joka tänään tietysti päätti olla toimimatta iTuotteissa. Puma-linjoja on tällä hetkellä käytössä kolme ja onnekseni yksi kulkee keskustasta melkein kotiovelle. Verrattuna muihin tapoihin, PumaKatari on myös edullinen. Minisurit ja trufit hinnoitellaan matkan mukaan (1,50 – 3,50 bS eli noin 0.2 – 0.45 senttiä) mutta Puma on päivällä 2bS ja yöllä 3bS (eli 0.25 tai 0.38 senttiä), aivan sama menetkö vain yhden pysäkin vai linjan päästä päähän. Ilmeisesti hinnasto on myös paikallisten lompakolle vähän, sillä tuntuu heidän ottavan kyydin, mikäli kyseessä on autoa pidempi matka.
Maisema meikkiksen parvekkeelta öiseen La Paziin
Olen aina kuvitellut, että suomalaiset on jonottajia, mutta bolivialaiset vie tässä pidemmän korren. Bussipysäkeille (eli puma-pysäkeille, sillä minisurit ja trufit napataan yleensä mistä tahansa risteyksestä) muodostuu jono heti, kun pysäkillä on kolme ihmistä ja tällöin kolmas luonnollisesti tarkistaa, kumpi kahdesta edellisestä oli ensin, jotta osaa mennä oikealle puolelle. Jonotuksessa on järkeä, sillä esimerkiksi Camacho-aukiolla, joka on Puman kääntöpaikka, on pahimmillaan toista sataa ihmistä odottamassa kyytiä. Toisaalta, meidän kotipysäkiltä on tähän mennessä aina mahtunut istumaan ja silti odotetaan jonottaen.
Plaza de Murillo on poikkeus “mistä tahansa risteyksestä” sääntöön, sillä se on monen trufin kääntöpaikka ja myös aukion laidalle muodostuu jono. Tässä jonossa ei juurikaan ole järkeä, koska ohi viilettää seitsemääntoista paikkaan meneviä trufeja, takseja, microja ja muutamia minisureja ja niille jokaiselle on ottajansa täysin sekalaisessa järjestyksessä. Yleensä jono kiemurteleekin keskellä tietä, kun viimeisetkin haluavat nähdä tuleeko mutkan takaa oma kulkuneuvo.
Aamuinen maisema samalta parvekkeelta, kun sateen läpi ei näe keskustaan
Eilinen kuitenkin päättyi onnellisesti. Ostin naapurin kioskista sämpylöitä ja Coca-Colaa espanjaksi ja selvisin kotiin ilman, että yksikään koira häiritsi matkaani ja sadekin alkoi vasta kun olin sisällä.
Etukäteen luulin muuttavani kaupunkiin, jossa on ikuinen syys-lokakuu, mutta olen oppinut että La Pazissa voi kokea kaikki neljä vuodenaikaa saman päivän aikana. Eilen kotoa lähtiessäni tihkui ujosti, odottaessani minisuria puolenpäivän jälkeen vaihteli lämpötila tunnin aikana viereisessä mittarissa 22asteesta 31 asteeseen ja kymmeneltä kotiin päästyäni ulkona on vain muutama aste ja vettä tuli kuin saavista kaataen.
Tänään päätin toteuttaa maanantaisen lenkkini ja kävellä kiertoteitä kahvilaan netin ja kunnollisen kahvin ääreen. Yliarvioin kaupunkituntemukseni pahasti ja päädyin vahingossa tekemään tunnin ylämäkitreenin. Hups.
