Olen varmasti tietämättäni tehnyt jotain todella pahaa, koska universumi kostaa nyt isosti. Onneksi flunssa on ohi, joten vähän jo naurattaa.

Titicacalle päästiin lähtemään perjantaina hieman aikataulusta myöhässä, joten maisemista ei ole havaintoja menomatkalta. Jossain vaiheessa mulle kerrottiin järven olevan vasemmalla, mutta koska pimeys on täällä oikeasti pimeää, oli vain luotettava siihen mitä kerrotaan. Vettä näin vasta kun saavuimme satamaan, josta hyvinkin epäluotettavan oloiset lautarakennelmat kuljettavat autoja ja ihmisiä puolelta toiselle. Pääsimme kuitenkin kuivana toiselle puolelle ja jatkamaan matkaa kohti hotellia, kunnes auto päätti hajota parin kilometria satamasta. Aikamme odotettiin konepelti auki, josko kyse olisi ollut vaikka moottorin kuumenemisesta, mutta kun puolen tunnin ja kahdentoista takaluukun kitaraballadinkaan jälkeen auto ei käynnistynyt, päätettiin työntää auto takaisin satamakylään. Saimme kuulla, että korjaamoa tai edes mekaanikkoa ei Titicacan alueelta löydy ja lähin hotelli on se, johon olimme muutenkin matkalla, eli 20 kilometrin päässä. Onneksi täällä ihmiset todella välittävät toisistaan, sillä kaupan omistajat, jolta kysyimme apua, tarjosivat meille huonetta kaupan yläkerrasta. Riemulla työnsimme auton parkkiin kaupan eteen, kannoimme tavaramme 12 neliön huoneeseen ja avasimme rommin, jotta emme paleltuisi.

Seuraavana aamuna sain lisää todisteita lähimmäisrakkaudesta, kun Orlando hälytettiin La Pazista järjestämään meille hinaus. Sillä aikaa kun hän järjesteli asioita, me jatkoimme matkaa bussilla kohti Copacabanan mielettömiä maisemia. En ole aivan varma olisinko valmis uhraamaan 15 tuntia lauantaistani siihen, että pelastaisin kaverini reissulta, jonne en itse mahtunut mukaan, mutta täällä se on ilmeisesti aivan normaalia ja meitä oltiin satamassa vastassa suomalaisittain hyvinkin eksoottisen hinausauton kanssa. Auto hinausauton lavalle, me autoon ja suunta takaisin kohti La Pazia.

Koko reissun ajan pojat kyseli onhan mulla kaikki hyvin ja olivat loputtoman pahoillaan siitä, että reissu ei mennyt niin kuin suunniteltiin, mutta itse ainakin olen vaan iloinen, että ei mennyt niin kuin elokuvissa.

En olisi ikinä kuvitellut nukkuvani huoneessa, johon turvallisuuden takia meidät lukitaan yöksi ilman vessaa, puhumattakaan niistä lakanoista, joihin oikein tyytyväisenä lopulta kylmissäni kääriyidyin. Ajatus matkasta autossa kuorma-auton lavalla kuulostaa myös järjettömältä, mutta lapsellisella tavalla olin todella innoissani ratin takana istumisesta. Kokemuksiahan täältä tultiin hakemaan.

Copacabanalla kävimme ensimmäisenä kirkossa, Boliviassa suurin osa ihmisistä on katolilaisia ja näin myös ¾ matkaseurueestani. Kävimme sytyttämässä läheisille kynttilöitä ja ihmeteltiin autojen siunaamismenoja. Totesin Vikolle, ettei olisi ollut kyseisestä rituaalista hänenkään autolleen haittaa, mutta jostain syystä vitsi ei niin tuoreeltaan uponnut..

Hypättiin rannasta Amigo-nimiseen venettä muistuttavaan asiaan ja matkasimme Isla de Solille syömään kalaa ja katsastamaan maisemia. Mielellään olisin kiipeillyt ja seikkaillut saarella enemmänkin mutta Pablon piti lähteä jonnekin, tekemään jotakin, joten jäimme nelistään moikkailemaan laamaa ja ajelemaan polkuveneellä, siihen saakka kuin Orlando soitti ilmoittaakseen olevansa jo meitä odottamassa.

La Pazissa tuli fiilis ettei reissu voi tähän päättyä, joten jatkoimme iltaa Orlandolla vermutin, kanaburgereiden, Queenin, kitaran ja samban kera.

Koska Viko on lähdössä maaliskuussa USAan päätimme uhrata sunnuntain krapulan sijaan kieltenopiskelulle, joten tunteja opetettiin toisillemme sanoja ja yritettiin keskustella vailla yhteistä kieltä. Tuntui kovin haastavalta spanglishillä kertoa näkemyksiä kotimaan sosialismista tai arvoista, kun kulttuurierojen takia se ei olisi varmaankaan kovin helppoa edes suomeksi. Kyllästyttiin ja turhauduttiin lopulta toisiimme, joten suunnattiin Alasita-markkinoille pelaamaan pöytäfutista ja syömään sisäelimiä isommassa porukassa. Sydän on täällä päin isokin herkku, maistoin palasen ja ennakkoluulojen karistua voin tunnustaa, että tulee varmaan joskus syötyä ihan oma annoskin. Munuaisista sen sijaan en tykännyt lainkaan, lähinnä koostumuksen takia. Kun Rosan nälkä oli vihdoin saatu hillittyä poistuimme markkinoilta ja otettiin suunta Rosan kämpille katsomaan leffaa, sieltä siskonpedistä aamulla kömmin omaan kotiin pesemään pyykkiä.

Otettiin myös iso harppaus netin ja kännykän suhteen. Nettitikku toimii, vaikkakin  kärsivällisyyttä kasvattavan hitaasti. Kännykkä on kamala, huono, pieni, typerä Samsung, mutta se toimii vihdoin! Viikon yrittämisen jälkeen voin vihdoin whatsuppailla missä vaan, vaikka kirjoitankin siansaksaa ilman ääkkösiä..