Parempi kai olla rehellinen itselleen, ensimmäiset päivät “itsenäisesti” La Pazissa ovat olleet kamalia.

Tuntuu kuin olisin panttivankina, vaikka oikeasti olen vapaampi kuin koskaan.

Seminaari päättyi lauantaina kyyneliin, kiiteltiin viikosta ja valmistauduttiin erkanemaan seuraavan vuorokauden kuluessa. Meillä oli jotain todella erikoista, koska myös seminaarin vetäjät, jotka pitävät vastaavia kymmeniä vuodessa, liikuttuivat myös. Itku muuttui onneksi nopeasti fiestaksi, kun valuimme hotellin läheiseen brittipubiin laulamaan, tanssimaan ja nauramaan! Valvoin Arnoldin lähtöön saakka, tuntui tärkeältä nähdä taksin oikeasti lähtevän kohti lentokenttää. Aamulla herätessä hotelli tuntui tyhjältä, jäljellä oli vain kaksi loco catalonians, paikalliset sekä Jerri ja minä. Saateltiin myös espanjattaret taksiin, sattumalta juuri samaan mihin kahdeksan tuntia aiemmin saatoin uuden kamerunilaisen ystäväni, ja yhtäkkiä elämä alkoi uudestaan.

Itsenäinen elämä ei ole kuitenkaan alkanut kovin itsenäisesti.

Heräsin maanantaihin flunssassa, sinnittelin päivän aktiivisena, kunnes illalla kuumeisena pääsin takaisin omaan sänkyyni. Tiistaina olo oli hieman parempi ja puolikuntoisena kuljin ympäri kaupunkia hoitamassa asioita tulevaa EVS-projektia varten. Lasten keskukselle mennessä minulle ojennettiin hengityssuoja ja kerrottiin tämän olevan käytäntö myös tulevaisuudessa. Ilmeisesti flunssaa ei tässä lääkäriperheessä lasketa sairaudeksi. Toisaalta hyvä että mentiin, koska saimme paljon sovittua ja pääsen mutkattomasti aloittamaan työt ensi tiistaina. Päivä vaati kuitenkin veronsa ja keskiviikkoon heräsin äänettömänä ja kipeämpänä kuin aiemmin. Sama toistui torstaina.  

Luulisi tosiaan ettei flunssa ole niin vakava asia, mutta en muista olleeni ikinä näin kipeä. Tuntuu kuin olisi suomalaisen terveydenhuollon piirissä, kukaan ei tutki mutta se ei estä lääkkeiden määräämistä. Toivottavasti yläkerran määräämät tabletit auttaa ja pelkästään kuvittelen sydämeeni sattuvan joka yskäisyllä.

Yksi syy panttivanki-tuntemuksiin on ehdottomasti yksinäisyys.

Täällä suomalaisella sim-kortilla ei tee juuri mitään ja ilmeisesti Boliviassa on mahdotonta saada iPhoneen paikallista liittymää. Joten pakon edessä kääntyy tämänkin apple-uskovaisen pää ja uuden puhelimen osto on edessä, rahaa kun ei muuhun tarvitsisikaan. Lisäksi en edes osaa kuvitella kuinka vaikeaa ulkomaalaisena on hankkia puhelinta, kun pelkkä liittymän metsästys vei kolme päivää. 

Toistaiseksi olen siis melkolailla eristyksissä ihmisistä ja yhteiskunnasta. 

Elämä tuntuu epätoivoiselta juuri nyt, vaikka tiedän että fiilis on päinvastainen heti, kun henki kulkee normaalisti ja puhelimeen tulee viestejä tasaisesti eikä 58 kerrallaan.

Lisäksi olen todella onnellinen hassusta kellariasunnostani, Neuva Generacionin meiningistä ja siitä ettei täällä ole pakkasta! Lisäksi muutaman tunnin kuluttua hyppään autoon, matkaan Titicaca-järvelle ja palaan toivottavasti sunnuntaina hengissä takaisin!

Kolmas mahdollinen piristys on, että lauantain fiestassa huomattiin että brittipubiin haetaan sosiaalista ja leikkisää gringoa töihin, joten ajattelin käydä moikkaamassa ja kyselemässä josko siinä olisi vapaapäiviksi mieluisaa tekemistä.