Olen suunnitellut kirjoittavani roskista ja hostelli-elämästä, mutta eilen meni niin sanotusti kuuppa nurin Nueva Generacionin tapaamisessa.

Nueva Generacionin tapaamiset on ollut koko vuoden mulle pakkopullaa, koska tunnen jatkuvasti olevani ulkopuolinen, kun kukaan ei välitä ymmärränkö mistään mitään tai vaivaudu kääntämään. Eilen kuitenkin ensimmäistä kertaa koin olevani osa järjestöä, opetin muille origami-perhosten tekoa, kaikki leikit käännettiin minullekin ja olin kykeneväinen leikkimään niitä. 

Rakastan työtä lastenkeskuksella, mutta viimeisen muutaman kuukauden ajan kommunikaatio työkaverini Estelan kanssa on ollut hyvin vähäistä. Estelan puhuessa minulle on lauseet aina töksähteleviä ja töykeitä. 

Kun olen askartelin Nueva Generacion rakkauspäivän-tempaukseen origamikurkia, hän ilmoitti papereiden olevan lapsia varten. // Oman logiikkani mukaan, jos teen järjestölle jotain, teen sen myös heidän välineillään.

Kun lähetin IFM-seille sähköpostia istuen leikkihuoneen pöydän ääressä lasten leikkiessä, hän vain osoitti tyhjää huonetta (jossa wifi ei toimi), johon minun tulisi läppäreineni mennä. // Työhön liittyvien sähköpostien lähettäminen ymmärrykseni mukaan tehdään työajalla. 

Kun ojentelin Fernandalle palapelin paloja, hän muistutti että lapset tekevät palapelinsä itse. // Olisi ehkä eri asia, jos olisin tehnyt jotain auttaakseni häntä itse kuvan hahmottamisessa, mutta jos käännän paloja ympäri ja ojennan niitä satunnaisessa järjestyksessä 3-vuotiaan käteen, en ehkä varsinaisesti helpota mitään.

Eilisen tapaamisen varsinaisena ohjelmana oli keskustelu väkivallasta, sen eri muodoista ja erityisesti parisuhdeväkivallasta. Katsoimme ensin videon aiheesta, jakauduimme kahteen ryhmään keskustelemaan aiheesta ja Estela päätyi ryhmääni. Saimme hyvää keskustelua aikaiseksi, Nicolas ja Fernando olivat helisemässä kääntäessään, mutta koin ensimmäistä kertaa olevani tasavertainen jäsen. Joka kerta avatessani suuni, Estela pyöritteli vieressä silmiään, vaikka kuunteli käännökset asiallisesti. Hetken päästä hän ilmoitti, että meidän on työskenneltävä nopeammin, mikä tässä yhteydessä kääntyy muotoon ”puhutaan vain espanjaa”. Ilmoitin tämän kuultuani, että voin sitten varmaan painua muualle, pakkasin kamani ja poistuin. 

Olen yrittänyt puhua tästä samasta aiheesta monesti, nätisti ja vähän karumminkin. Kerran puhuin koko tapaamisen ajan suomea.

Eilen päätin, että yrittäminen ja kärsiminen riittää. Kirjoitin sähköpostin, jonka lähetin Sarahille (järjestön perustaja), Fidelille (järjestön johtaja, vaimonsa ollessa Euroopassa) ja Daysille (järjestön virallinen johtaja ja laskenkeskuksen pomo) ja pyysin,ettei mun tarvitsisi enää työskennellä Estelan kanssa, vaan voisin siirtyä alakertaan Bettyn ja nuorempien lasten pariin. Heillä on onneksi ensi torstaihin asti aikaa keskustella keskenään ja tehdä päätöksiä, ennen kuin palaan Cuscosta sorvin ääreen. 

Olen keskustellut Estelan käytöksestä useiden kavereideni kanssa ja vallitseva mielipide ongelman laadusta tuntuu olevan kateus. Tiedostan, enemmän kuin hyvin, tienaavani enemmän kuin bolivialaiset ystäväni ja tekeväni paljon vähemmän työtä rahan eteen. En kuitenkaan mielestäni ole käyttäytynyt ylimielisesti, röyhkeästi tai leveilevästi. Lähettämässäni sähköpostissa esitin myös kysymyksen Estelan mahdollisesta ongelmasta mun suhteen ja jännityksellä odotan vastauksia. 

Pojat olivat riidelleet ja tapelleet koko aamun, joten rangaistuksena heidän piti halata tunnin ajan iltapäivällä. Meidän pitäisi ehkä Estelan kanssa tehdä sama.

Otsikon kysymys on esperantoa, miksemme kaikki voi puhua samaa kieltä. Tämä aamuna mietin samaa uudestaan, kun Yonathanin petiin muutti argentiinalainen poika, joka halusi kovasti keskustella kanssani. Yritettiin keskustella spangishillä tovi, mutta kun aiheet kävivät liian syvällisiksi kaivoin läppärin esiin ja jatkoimme juttelua google translatorin kautta tunteja, kunnes mun piti lähteä töihin. Kommunikointi ei siis ole kiinni mistään muusta kuin halusta. Sitä halua meillä ei kaiketi Estelan kanssa ole.