Gaudeamus igitur

Tänään on se päivä vuodesta, kun kymmenet tuhannet ylioppilaat ja ammattiin valmistuneet katsovat ylpeitä taaksepäin saavutuksiaan ja ovat varmoja, että menestys odottaa ja koko maailma on heitä varten. No mutta hei, sallittakoon se heille ja onnea ihan vilpittömästi! Itsekin olen joskus ollut samassa tilanteessa, asettelemassa Fredriksonin lakkia päähän, voitonvarmana tulevaisuuden suhteen. Tässä elämäntilanteessa tätä naiiviutta muistelee hieman hymähdellen ja toisaalta hieman kateellisena että tuo aika on ohitettu. Ärsyttävän kyyninen olo tulee, ja kyynisyys syö ihmistä rotan lailla, mutta en voi itselleni nyt mitään. Jos voisin nykyisin tiedoin varustettuna aikamatkustaa taaksepäin, niin lähtisin varmaan opiskelemaan jotain umpitylsää mutta huipputyöllistävää kuten palkanlaskentaa (eli, öö.. merkonomiksi? kuka näistä tietää, kun on vieraantunut kahdeksan vuoden ajan yliopistossa kaikesta käytännöllisestä 😀

MUTTA se mikä tässä on positiivista: sukulaiset ja ystävät uskovat erittäin vahvasti mun työllistymiseen, koska olenhan 1,5-kertainen maisteri ja hakenut vasta 1,5 kuukautta töitä. Kyllä ny jumankauta maisterille töitä pitää löytyä! Olihan maisterit kuumaa valuuttaa 70-ja 80-luvuillakin…;)  Itse olen taas alkanut pohtia, että tämä työnhaku voi jatkua aika pitkäänkin. Puoli vuottakin helposti – tai pidempäänkin, mikä saa kylmän hien niskaan. Parillekin opiskelijakollegalle on näin käynyt. Tai sitten – koska olen enimmäkseen kuitenkin optimisti – sopiva työpaikka voi napsahtaa parin viikon sisäänkin. Elämä on yllätyksellinen, sen olen aiemminkin huomannut. Ja aikaisempiin, lähinnä kesätyön hakuihin verrattuna, en ole vielä kertaakaan itkeä tihrustanut hakujen ja niihin liittyneiden pettymysten takia – päinvastoin: tässä työnhaussa olen ajatellut noista ”valitettavasti et tullut valituksi…” -viesteistä heti, että no hyvä, en mä teille ois halunnutkaan, koska ois pitänyt autokin hankkia tota hommaa varten tms. Heh, vähän lapsellista mutta toimii! Hyvä minä!