Ei mitään menetettävää.

Viime postauksen jälkeen on taas sattunut ja tapahtunut, sekä hyvässä että pahassa. En tiedä kumpaa enemmän, elämä on juuri nyt niin sekavaa. Aloitetaan: Se viime postauksessa hehkuttamani kutsu työhaastatteluun ei sitten koskaan tullut, eli en sitten ollutkaan very invited. En tiedä mitä oikeastaan tapahtui; ymmärsinkö mä vain täydellisen väärin asiat puhelimessa kun puhelinyhteyskin oli niin perhanan huono vai tajusko se firma, että tätä ihmistä ei todellakaan kannata pyytää haastatteluun, sen verran summassa tää heitteli ne vastaukset. Ja rehellisesti sanoen, olisin mä ollut aika yllättynyt, jos niin onnettomilla vastauksilla olisi työhaastatteluun päässyt. Onneks mä tajusin jo viime viikon tiistaina, ettei puhelin tuu soimaan, kun alunperin olin valmistautunut odottamaan perjantaihin asti. Maanantain jaksoin olla vielä toiveikas mut tiistai oli liikaa. Perjantaina tuli sähköpostia firmasta, että hommaan oli valittu joku muu.

Sen verran on vissiin kuitenkin pataan tullut näiden työhakemusten kanssa, ettei kyyneleitä enää tirautettu tämmösten takia. Päinvastoin, olin oikeestaan aavistuksen helpottunut. Säästyin hemmetinmoiselta stressaamiselta, että mistä kämppä pienellä paikkakunnalla, mistä lapselle hoitopaikka, millä mä kuljen töihin firmaan, joka sijaitsee ihan korvessa kymmenien kilometrien päässä. Ja sitä paitsi, olis se varmaan ollu ihan paska paikka olla töissä, kun kerran noin typerän puhelinhaastattelun perusteella ihmisiä tuomitaan. Ei annettu mahdollisuutta, vaan tehtiin päätökset sen perusteella, osasko hakija vastata yllättävässä tilanteessa puhelimessa triviaalisiin kysymyksiin. Aivan kuin jostakin tietokilpailusta. Luin just kirjasta nimeltä ”Onnistu rekrytoijana” että pahimpia virheitä, mitä työhaastattelija voi tehdä, on laittaa haastateltavat jo kättelyssä lukkoon liian pahoilla kysymyksillä. Pahat kysymykset pitää säästää haastattelun loppupuolelle. Ja ainakaan niitä ei pidä heittää puhelimessa, vaan mieluummin sitten kasvotusten.

Saman päivän iltana, kun epämääräinen puhelu tuli, mulle iski ihan karmea norovirus. Pari iltaa meni Orthexin muovisankoon kurkkiessa, eikä mikään pysynyt mahassa. Aika voimattomaksi muuten veti olon. Hetken jo tuntui että viikatemies korvaa satoa kun yöllä alkoi kylmä hiki valui selässä ja silmissä musteni. Onneksi ”laatoittaminen” myös helpottaa oloa, vaikka toimitus ei mukavaa olekaan.

Kolmas episodi parin viime viikon aikana oli pakollinen vierailu TE-toimiston järjestämässä infossa. Kiirehdin siististi pukeutuneena juuri ennen tilaisuutta paikalle, vain huomatakseni istuvani samassa infossa noin neljänkymmenen ei-niin-siististi-pukeutuneen amiksen kanssa. Alkoi mieletön päänsisäinen kelaaminen siitä, olinko edes oikeassa paikassa, mitä sitten kysyinkin heti tilaisuuden alussa tilaisuuden vetäjältä. Se kattoi mun paperit ja sanoi: ”Joo, oot sä ihan oikeassa paikassa.” En edelleenkään ymmärrä, miten tää kyseinen info muka pystyi olemaan oikea paikka mulle. Ympärillä ei näkynyt ketään, joka olisi edes hieman näyttänyt korkeakoulun käyneeltä. Ei saa käsittää väärin, duunarit tekee hyvää hommaa, mutta TE-toimisto ei nyt tehnyt. Oli kyllä elämäni turhauttavin tunti ja vartti. Kuunnella nyt siellä infoa siitä, mistä netistä löytyy työpaikkailmoituksia. Paluumatkalla kotiin vitutti yli kaiken ja meinasin jäätyä kuoliaaksi koska sattui olemaan kesän kylmin päivä. Kihisin kiukkua ja kelasin, ettei TE-toimistosta oo mitään hyötyä. Ainoa joka mut voi työllistää, on minä itte.

Ja tadaa. Ensi viikolle on nyt varattu aika juttelutuokioon Uusyrityskeskukselle (vai mikä se nyt on). Parissa päivässä mä oon siirtynyt ihan tosissani ajattelemaan yrittämistä, siitä iso kiitos miehelle, joka oli kehitellyt erästä aika rautaista yritysideaa sillä aikaa kun mä kökötin TE-toimistolla. Yrityksen tavoitteena on työllistää mut niin hyvin, ettei tarvii enää ottaa pataan työnhaussa. Uskomatonta mutta musta tulee ehkä kohta oman yrityksen toimitusjohtaja. Se on aika kreisiä kahdeksan vuoden opiskelun, työttömänä olemisen ja kotiäitiyden jälkeen. En uskalla puhua ideasta kellekään yhtään mitään, en edes omalle äidilleni. Pelkään, että joku sen idean varastaa, koska se on nii sairaan hyvä. No, ei se nyt mikään uus Angry Birds ole mutta aika kova kuitenkin. Ainakin mun ja mun miehen mielestä.

Eikä mua edes pelota kovin paljon, mikä on hieman pelottavaa. Ajattelen vain, ettei mulla ole mitään menetettävää.

BTW, kuka muistaa tän sarjan ja tän kohtauksen?

http://www.youtube.com/watch?feature=player_detailpage&v=KTXkVA74nRM

tuli jotenki tästä kaikesta mieleen :D