Viime postauksessa taisin mainita että elämä on yllätyksellistä. No, eilen mulle soitettiin, kesken muksun ulkoiluttamisen, ja pyydettiin työhaastatteluun yhteen hyvinkin omaa koulutusta läheltä liippaavaan duuniin. Viime yö menikin sitten jännityksestä ja innostuksesta valvoessa eli makasin sängyssä hereillä koko yön silmät kiinni (vaikka ikinä ei saisi töiden takia menettää työuniaan) ja tänään mä kävin siellä haastiksessa eilisillä silmillä – ihmeen hyvin meni silti, ainakin mun mielestä. Haastattelussa olin puolitoista tuntia ja kaikki ne haastatteluiden klassikkokysymykset sieltä heitettiin, mihin olin hieman jo varautunutkin. Nyt sitten vaan venataan huomista ja perjantaita, jolloin tieto valinnasta tulee. Kamalan jännää, varsinkin kun työpaikan vastaanotto merkitsis mun ja perheen muuttoa kokonaan toiselle paikkakunnalle, kahdeksan vuoden samalla paikkakunnalla asumisen jälkeen.

Tuli muuten ainakin tämän tapauksen peruustella todettua, että romukoppaan voi heittää kaikki ne ohjeistukset, joiden mukaan joka ikisen työhakemuksen perään pitäis soitella. Tai että hakemuksissakin laatu korvaa määrän – mulla siis yli 40 hakemusta ja tämä oli vasta eka haastattelu. Yhtäänn spesiaalisti en ollut tähän nimenomaiseen hakemukseen panostanut, sillä esimerkiksi liitetiedostoja kuten cv:tä tai ansioluetteloa ei voinut hakulomakkeeseen lisätä. Tarkennuksena vielä, että kutsu tuli valtionhallinnon Heli-järjestelmään jätetyn hakemuksen perusteella – eli kyllä, joku niitäkin lukee! Todella huojentavaa.

Oon pyöritellyt pitkin päivää mielessä, miten suhtaudun jos hyvin menneen haastattelun jälkeen en saisikaan paikkaa. Mä pääsin haastatteluun kolmen muun kanssa yli 30 hakijan joukosta, mikä hivelee kaikkien hakupettymysten runnomaa itsetuntoa ihan mukavasti, ja tietyllä tavalla mä olen jo voittanut, MUTTA. ei kukaan näissä skaboissa hopeasijoja halua:)

Jännityksellä jään odottamaan, miten tän kanssa käy.