Ladataan...
Pääkallokiitäjä

Varsinainen sanahirviö. Kesti jonkin aikaa löytää kaavake netin syövereistä, kun ei ollut aavistustkaan siitä, minkä nimistä lomaketta etsii. Tällä lomakkeella voi siis hakea ajokorttia alaikäisenä. Päädyimme tähän ratkaisuun, koska työharjoittelu, kesätyö ja pitkä koulumatka puoltavat hakemusta. Hakemukseen tarvitsi liittää työnantajan todistus sekä koulun opintotodistus. Koulumatkaa kertyy yli 20 km ja se pitää taittaa kahdella bussilla. Toisina päivinä matka menee alle tunnissa, mutta toisina päivinä menee 1,5 tuntia. Kesätyö on liikkuvaa työtä ja mukana tarvisee kuljettaa kaikenlaista tavaraa tikkaista lähtien. Niitä on hieman haastavaa viedä mopon kyydissä. Trafin käsitteyajan pituus hakemukselle on mysteeri. Se on kestänyt jo kuukauden verran, joten eiköhän kohta päätös kolahda postiluukusta.

Tätä kaikkea edelsi siis opetusluvan hakeminen. Se on huomattavasti helpottunut muistaakseni viime vuoden heinäkuun jälkeen. Täytimme opetuslupahakemuksen, johon saa nykyään merkitä perheestä kaksi opettajaa joista toinen toimii pääopettajana. Päätimme, että mieheni saa toimia pääopettajana ja minä opetan kakkosopena. Opetusluvan saapuminen kesti tuskalliset viisi viikkoa. Silloin Trafilla oli omia sotkuja selvitettävänä, mikä pidensi käsittelyaikoja. 

Autoon asennettiin ylimääräinen jarru opettajan paikalle ja ylimääräinen pikkupeili opettajan puolen sivupeilin yläpuolelle. Jarrun asennus kävi pojalta näppärästi, koska kiire ajamaan oli melko ilmeinen.. Jarru kiinnitettiin vanerilevyyn ja siihen päälle laitettiin vielä kumimatto. Tämä vaneri pitää kiinnittää tukevasti penkin kiskoihin, jotta se ei liiku yhtään. Nykyään autoa ei tarvise muutoskatsastaa, joten ei muuta, kun ajamaan! Valkoinen opetuskolmio auton perään on näppärästi magneettikiinnitteinen.

Opetuslupaopettajan ei tarvinnut käydä enää teoriakokeessa, joten sekin vaihe jäi välistä. Ajo-oppilaan ei tarvitse käydä edes n.s peruskurssia autokoululla, koska se on ainoastaan ensimmäistä ajokorttia suorittaville. Mopokortti taskussa voi siis skipata senkin vaiheen. Myöhemmin pitää osallistua autokoululla riskiajokoulutukseen. Se on kaikille pakollinen.

Aika selvittely tässä kaikessa on ollut ja aikaa on mennyt kaikenlaisten todistusten yms. järjestelyyn. Vuoden alusta ei ajokortti käy enää henkilötodistuksena ja tämän takia laitoimme passihakemuksen vireille. Passi pitää olla sitten, kun menee suorittamaan ajokorttia. Alaikäisen passia ei saa kovin helposti. Pitää olla hakiessa joko molemmat vanhemmat paikalla tai sitten toiselta sähköinen valtakirja. Me toimimme niin, koska on ihan mahdotonta irroittaa koko porukka passinhakukierrokselle. Teimme sähköisen hakemuksen poliisin sivuilla niin pitkälle, kuin vain voi. Varasimme sitten ajan poliisilaitokselta, jotta ei tarvise jonottaa.

Nyt vain odotellaan jännittyneenä ikäpoikkeuslupahakemuksen kohtaloa. Sitä odotellessa ajoharjoittelut jatkuvat! Teoriakokeeseen saa mennä vasta sitten, kun ajolupa on myönnetty. Ja sehän oli siis eri asia, kun opetuslupa! 

Kohta koittaa onneksi hiihtoloma. Tiiviin alkuvuoden jälkeen on aika levähtää ja nauttia pitenevistä päivistä. Alla olevan arkistoistani pongahtaneen 2014 vuoden hiihtolomakuvan myötä toivotan kaikille hauskaa ja rentouttavaa hiihtolomaa!

 

Ladataan...

Ladataan...
Pääkallokiitäjä

Tulee jotenkin turhautunut olo, kun kuvittelee, että mikään ei valmistu. Kaikki hommat muka seisoo ja aloitetut projektit tökkii huolella. Tosiasiassa näin ei ole. On vain se tunne, että mikään ei edisty.

Esimerkiksi kirjan kirjoittaminen. Olen jämähtänyt liuskaan 48 ja yritin sunnuntaina jälleen aloittaa kirjoittamaan. Luin ylimalkaisesti aiemmin kirjoitettua, jotta pääsin taas sisään kirjan tapahtumiin. Kirjoitin ehkä yhden lauseen ja totesin, että ei suju. Pääni löi tyhjää kuin rikkinäinen kaappikello. Silloin ei todellakaan kannata jatkaa, vaan aloittaa toisella kertaa uudelleen silloin, kun on paremmassa vireessä.

Tämän sijaan lähdunkin hiihtoladulle ja kilometrejä kertyi ennen sekä flunssaan sairastumistani että kamalia pakkasia, noin 60 kilometriä. Voisin sanoa, että sain itseni 8,5 kilometrin luisteluhiihtokuntoon. Voin olla itseeni tyytyväinen.

Olen luvannut parille ystävälle huovuttaa minikoirat. Homma on To Do -listalla, mutta en ole kertakaikkiaan ehtinyt kaivaa villoja kaapista ja istua pöydän viereen. Se on tietysti kuuden tunnin homma, mutta tykkään siitä ja teen ne heille mielelläni.

Sen sijaan olen ollut jälkikasvuni urheilutapahtumissa kuskaamassa ja kannustamassa, laatinut hänen kanssaan hiki otsalla lukuisia kesätyöhakemuksia sekä järjestänyt hänelle hygieniapassikoulutuksen. (Joka meni läpi viime viikonloppuna.. Jippii!!) Ainoa ongelma oli siinä, että kaikki todistukset olivat vanhan lipaston laatikossa, joka oli jostain syystä laitettu lukkoon ja avain hukattu!? Tai sitten se on vaan niin hyvässä tallessa, että sitä ei löydy.. Sain onneksi entisöinnin opettajalta vanhoja lipaston avaimia kokeiltavaksi ja niistä löytyikin juuri sopiva.

Toinen nojatuoli valmistui, mutta toinen on purkuvaiheessa. Olin jo onnellisesti unohtanut sen, kuinka rasittavaa se tuhansien niittien repiminen on. Olen jo kuusi tuntia repinyt niittejä pois enkä ole vielä saanut edes kaikkia kankaita irti. Masentavaa.

Tämän ohella olemme kuitenkin hakeneet opetuslupaa, saaneet sen ja ajaneet. Kohta satoja kilometrejä. Minulla on nykyään oma kuski kauppareissuille. Jippii! Kirjoitan vielä oman postauksen tästä prosessista.

Olen nauttinut talvisäästä koirien kanssa, hoitanut Olli-koiran ärtynyttä vilkkuluomea ja iloinnut sen parantumisesta.

Olen iloinnut siitä, että perhettä kohdannut sairaus on tasapainossa ja potilas voi hyvin. Siitä sietää olla enemmän, kuin onnellinen. Aikaa on ollut onnelliselle hiirelle.

 

Ladataan...

Ladataan...
Pääkallokiitäjä

Sain lopulta opetella piilo-ompeleen tekoa käyrällä neulalla. Se oli tosi hauskaa! Tykkäsin ehkä tästä vaiheesta kaikista eniten! Se voi kyllä johtua siitäkin, että nojatuoli alkoi olla loppusuoralla..

Olin ihan tyytyväinen ompeluksiini näin ensikertalaisena. Jätin laittamatta reunanauhat ja napit, koska ne olisivat mielestäni hieman häirinneet kankaan rytmiä. Ei mielestäni ollut huono päätös.

Toinen käsinoja on jo kiinnitetty. Otin toisen tuolin jo mukaan ja aloin purkaa vähitellen kankaita.

Oli hiukan jännää puhkaista kangas käsinojan kiinnityskuopan kohdalta. Annoin opettajan suosiolla avustaa tässä työvaiheessa. Ehkä seuraavassa tuolissa uskallan jo itsekin yrittää. Jotenkin kankaaseen kajoaminen saksilla hirvittää. Kun on kerran leikannut väärin, niin sitä ei saa kyllä millään korjattua..

 

Tässä komeilee valmis tuoli uudessa ja pirteässä kuosissaan! 

Pages