Luku 6 Muistijälkiä

Esa soittaa jälleen kerran ystävälleen Terolle. Hän kääntelee samalla jäistä jauhelihaa paistinpannulla puolelta toiselle ja katsoo, kuinka se kerros kerrallaan ruskistuu ja kuoriutuu pienemmäksi. Hän on tottunut siihen, että Tero ei vastaa hänelle. Siksi hän Teron vastatessa hätkähtää ja luiskauttaa puhelimen kädestään paistinpannulle jäisen jauhelihan päälle.

-Ei helvetti! Hän kiroaa ja kuulee, kuinka linjan toisessa päässä kiroillaan myös. Hän saa puhelimen lopulta korvalleen ja on varma siitä, että Tero on lyönyt hänelle luurin korvaan.

-Mitä asiaa? Ja mitä ihmettä siellä tapahtuu? Tero ihmettelee luurin toisessa päässä.

-Eipä tässä muuta, kuin paistelen tässä vähän jauhelihaa! Mitäs mies? Hän kysyy.

-Oon varmaan kyllä selityksen velkaa. Jos jaksat vaan kuunnella. Tero sanoo ja alkaa kertoa tarinaa menneisyydestään. – Muuten pidät minua varmaan ihan hulluna.

Hän kertoo, kuinka oli muutaman vuoden sairaanhoitajaopinnoissa ja erikoistui psykiatriseen hoitotyöhön. Se kaikki loppui kuitenkin yhtä äkkiä, kuin kanan lento katkeaa. Viittä vaille valmiina hoitajana hänen piti suorittaa vielä viimeinen työharjoittelu psykiatrisella kroonikko-osastolla.

-Aivan peruskauraa. Kuljetaan selkä seinää vasten ja vahditaan, että potilaat ei satuta itseään. No, kaikki ei mennytkään sitten putkeen.

Ohjaajani pyysi minua vielä tarkistamaan erään potilaan voinnin. Potilas oli saanut melko pahan raivokohtauksen ja oli sen takia laitettu valvontahuoneeseen lepositeissänsä. Hänet lisäksi oli rauhoitettu Diapamilla melko harmittomaksi ja nyt odoteltiin vaan, että hän virkoaa, rauhoittuu ja voi mennä takaisin huoneeseensa.  Kun katsoin häntä, valvontamonitorin ruudulla näkyi rauhallinen potilas, jonka rintakehä nousi ja laski tasaiseen tahtiin. Hengissä oli siis edelleen. Avasin teräsoven ja astelin rauhallisin askelin huoneeseen. Potilas oli kuitenkin jo hereillä. Hänen silmänsä olivat auki ja hän katsoi minua pistävällä katseella.

-Annatko vettä? Hän pyysi.

-Saat vettä sitten huoneessa. Vastasin ja käännyin lähteäkseni.

-Älä mene. Silmääni kutittaa, voitko pyyhkäistä hiukset sivuun maskilta?

Potilaalla on turvallisuusmaski päällä. Maskista voi nähdä ainoastaan suun ja silmät. Hänen silmänsä ovat erikoiset, hyvin tummat.

Tero hiljentyy hetkeksi ja Esa jo luulee, että hän on katkaissut puhelun.

Muistan, että katsoin ylös valvontakameraan ja käännyin sitten ympäri, palasin kuitenkin potilaan luo ja pyyhkäisin tumman hiussuortuvan otsalta sivuun. Potilaan silmät olivat kiinni. Käännyin taas katsomaan kameraan, koska eikö siinä pitäisi palaa vihreä eikä punainen valo?  Sitä ihmetellessäni, potilas livautti nopealla nykäisyllä kätensä vapaaksi ja tarttui kaulaani. Yritin hapuilla hälytintä taskustani, mutta sen löydettyäni, nappi luiskahti lattialle ja kieri sängyn alle. Yritin irrottautua potilaan otteesta ja tartuin häntä kiinni kasvomaskista. Menetin tasapainoni, luiskahdin lattialle ja kolautin kalloni betoniin.

Seuraava muistikuvani on siitä, että kalloani jomottaa ikävästi, kun avaan silmäni. Kirkas valo sattuu, enkä pysty pitämään silmiäni auki. Yritän puhua, huutaa apua, mutta kurkusta tulee vain kähinää. Yritän liikkua, mutta en pysty. Hahmot silmieni edessä alkavat tarkentua vähitellen.

Yritän kaikin keinoin rimpuilla vastaan, kun vaaleanpunainen, kitkeränmakea neste painetaan ruiskulla kurkustani alas. Sitten vaivun yhä alemmas ja alemmas, kuin syvään veteen kuunnellen ainoastaan kaukaisia ääniä. En tiedä kuinka kauan olin tuossa tilassa. Sitten he ottivat maskin pois ja huomasivat, että potilas oli vaihtunut. Olin aika sekaisin sen tapauksen jälkeen. Olen siitä lähtien pelännyt, että se hullu alkaa vainota hoitajiaan. Luulin, että se on hänen tekosiaan.-

Nyt varmaan ymmärrät, miksi sekosin siellä rotkolla. En oo vieläkään toipunut tuosta tapauksesta. Se tyyppi pääsi karkuun. Kai minunkin tässä johonkin terapiaan tarvis mennä.

He ovat hetken hiljaa.

-Olen menossa käymään siellä rotkolla, vaikka se Naruttaja on poistanut kätkön netistä. Käyn vähän katselemassa paikkoja. Esa sanoo.

-Se ei taida olla kovin fiksua. Tero lisää.

-Kuule Tero, mun on pakko. Sun ei tarvitse tulla mukaan. Saan kyllä jonkun köydenpitäjäksi. Taidan kysyä Simoa.

-Hyvä. Siitä vaan. Antakaa palaa. En ole mukana. Tero vastaa ja lopettaa puhelun.

Esa pyyhkii jauhelihaa puhelimestaan ja miettii ketä voisi pyytää kätkölle. Heillä aika tiivis on viiden hengen kaveriporukka. Nestori on nörtti tietokoneinsinööri, Linda hänen tyttöystävänsä, Simo urheiluhullu kuntosalifriikki ja sitten on vielä Virpi. Hän on poliisin hommissa rikospuolella. Joku tutkija. Ja exäni. Kukaan muu paitsi Virpi ei ole ollut aikaisemmin mukana, mutta eiköhän joku rohkea lähde kun kuulee syyt. Esa päättää kysyä ensin porukan lihaskimpulta Simolta. Hänestä olisi hyötyä eniten. Aikaa tuhlaamatta hän soittaa Simolle, joka arvatenkin on ollut juuri pumppaamassa rautaa salilla. Esa kertoo tarvitsevansa kätköilyssä mukaansa tällä kertaa raakaa voimaa. Tämäkös se hivelee Simon itsetuntoa ja hän suostuu aika kevyesti mukaan. Esa ei kerro vielä Simolle kaikkea, koska hän alkaa jo epäillä ystävänsä Teron mielenterveyttä. Kukapa joskus ei näkyjä näkisi?

-En usko koko sormijuttua ennen kuin itse näen.