Kun mikään ei valmistu

Pääkallokiitäjä

Tulee jotenkin turhautunut olo, kun kuvittelee, että mikään ei valmistu. Kaikki hommat muka seisoo ja aloitetut projektit tökkii huolella. Tosiasiassa näin ei ole. On vain se tunne, että mikään ei edisty.

Esimerkiksi kirjan kirjoittaminen. Olen jämähtänyt liuskaan 48 ja yritin sunnuntaina jälleen aloittaa kirjoittamaan. Luin ylimalkaisesti aiemmin kirjoitettua, jotta pääsin taas sisään kirjan tapahtumiin. Kirjoitin ehkä yhden lauseen ja totesin, että ei suju. Pääni löi tyhjää kuin rikkinäinen kaappikello. Silloin ei todellakaan kannata jatkaa, vaan aloittaa toisella kertaa uudelleen silloin, kun on paremmassa vireessä.

Tämän sijaan lähdunkin hiihtoladulle ja kilometrejä kertyi ennen sekä flunssaan sairastumistani että kamalia pakkasia, noin 60 kilometriä. Voisin sanoa, että sain itseni 8,5 kilometrin luisteluhiihtokuntoon. Voin olla itseeni tyytyväinen.

Olen luvannut parille ystävälle huovuttaa minikoirat. Homma on To Do -listalla, mutta en ole kertakaikkiaan ehtinyt kaivaa villoja kaapista ja istua pöydän viereen. Se on tietysti kuuden tunnin homma, mutta tykkään siitä ja teen ne heille mielelläni.

Sen sijaan olen ollut jälkikasvuni urheilutapahtumissa kuskaamassa ja kannustamassa, laatinut hänen kanssaan hiki otsalla lukuisia kesätyöhakemuksia sekä järjestänyt hänelle hygieniapassikoulutuksen. (Joka meni läpi viime viikonloppuna.. Jippii!!) Ainoa ongelma oli siinä, että kaikki todistukset olivat vanhan lipaston laatikossa, joka oli jostain syystä laitettu lukkoon ja avain hukattu!? Tai sitten se on vaan niin hyvässä tallessa, että sitä ei löydy.. Sain onneksi entisöinnin opettajalta vanhoja lipaston avaimia kokeiltavaksi ja niistä löytyikin juuri sopiva.

Toinen nojatuoli valmistui, mutta toinen on purkuvaiheessa. Olin jo onnellisesti unohtanut sen, kuinka rasittavaa se tuhansien niittien repiminen on. Olen jo kuusi tuntia repinyt niittejä pois enkä ole vielä saanut edes kaikkia kankaita irti. Masentavaa.

Tämän ohella olemme kuitenkin hakeneet opetuslupaa, saaneet sen ja ajaneet. Kohta satoja kilometrejä. Minulla on nykyään oma kuski kauppareissuille. Jippii! Kirjoitan vielä oman postauksen tästä prosessista.

Olen nauttinut talvisäästä koirien kanssa, hoitanut Olli-koiran ärtynyttä vilkkuluomea ja iloinnut sen parantumisesta.

Olen iloinnut siitä, että perhettä kohdannut sairaus on tasapainossa ja potilas voi hyvin. Siitä sietää olla enemmän, kuin onnellinen. Aikaa on ollut onnelliselle hiirelle.

 

Kommentoi