Luku 1. Hukassa

Mies makaa aivan liikkumatta, kun kärpänen lentää äänekkäästi suristen hänen ympärillään laskeutuen lopulta kevyesti ja tarkasti aivan nenän sieraimen reunalle. Sen verkkosilmät kiiltelevät, kun se liikuttelee kärsäänsä levottomasti huokosilla imien talteen ihon suolaista nestettä.

Aamu on hyvin varhainen, kun Tero herää säpsähtäen sen aiheuttamaan kutinaan. Hän vetää nopeasti henkeään saaden kärpäsen lentämään tiehensä. Miehen vartalo tärisee hieman ja hän huomaa, että ei saa käsiään lainkaan liikutettua. Vieno aavistus ahtaanpaikan kammosta lävistää hänen aivonsa, mutta hän työntää sen taka-alalle, koska paniikkiin ei ole varaa. Kylmyys tunkeutuu  koko vartalon läpi täristäen sitä sormenpäitä myöten ja Tero huomaa samalla olevansa pujottautuneena ahtaaseen makuupussiin. Paikka ei tunnu tutulta, mutta hän on tottunut siihen viime aikoina.

Hieman ensijärkytyksestä toinnuttuaan, hän katselee ympärilleen laskeutuvaa vihertävää kangasta todeten makaavansa jonkinlaisessa kupoliteltassa. Hän pyörähtää vatsalleen, ryömii ähisten vihreässä makuupussissaan mittarimadon lailla teltan ovelle, avaa hitaasti vetoketjun tärisevin sormin ja pistää päänsä ulos silmiään siristellen. On valoisaa, mutta aamusumu leijailee vielä matalalla lehtipuiden alaoksien tasalla. Kastehelmet kimaltelevat nurmikolla timanttien lailla, kun auringon säteet osuvat niihin oikeassa kulmassa. Näkymä olisi kaunis, kuin suoraan postikortista, jos ei häntä pelottaisi niin paljon.

Maastokuvioinen kupoliteltta on viritetty heinikkoon muutamien ränsistyneiden rakennusten lähettyville. Hän katsoo huokaisten rannekelloaan, joka näyttää puoli neljää aamulla. Tero huokaisee uudelleen, kuoriutuu makuupussistaan ja purkaa teltan kasaan. Hänelle on sattunut näitä muistinmenetyksiä viime aikoina yhä tiheämmin. Se ei tunnu hyvältä. Hän kaivaa takataskustaan matkapuhelimensa, joka on arvatenkin sammunut. Hän painaa likaisella peukalonkynnellään sen virtanappia toivoen, että akku ei olisi loppunut ja naurahtaa hiljaa, kun sen näyttöruutu osoittaa ensimmäiset elonmerkkinsä. Puheluita on tällä välillä tullut muutamia. Tero avaa ensimmäiseksi puhelimen karttaohjelman päästäkseen selvyyteen siitä, että missä hän on ja mihin suuntaan hänen pitäisi lähteä. Tällä kertaa hän on onneksi kohtuullisen lähellä asutusta. Kymmenen kilometriä ei ole matka eikä mikään. Mies nostaa telttapakkauksen olalleen suunnistaen kotiin ruohottunutta polkua pitkin miettien samalla, että miten ihmeessä on telttaan päätynyt.  Hän yrittää kaivella muistinsa sopukoita niin, että aivoihin koskee, mutta viimeinen muistikuva tulee hänen kotoaan. Televisiosta tuli vanha James Bond-elokuva ”Timantit ovat ikuisia”, jonka hän on nähnyt kymmeniä kertoja ennenkin ja muistaa lähes koko elokuvan ulkoa vuorosanoineen päivineen.

Nämä yölliset retket ovat alkaneet käydä hänen voimilleen. Kaikkea kummallista sekä värisyttävää on tapahtunut aina silloin, kun muisti on pätkäissyt. Hän miettii märässä heinikossa kävellessään parin kuukauden takaista herätystä, jolloin hän havahtui syrjäiseltä metsätieltä. Hänen vaatteensa olivat likaiset ja hän löysi taskustaan veren tahriman perhosveitsen. Pelkkä ajatus siitä saa kuvotuksen hyökyaallon iskemään häntä päin ruoskan lailla. Hänellä ei ollut silloinkaan mitään muistikuvaa siitä, mitä hän oli ollut tekemässä, mitä oli tapahtunut ja miksi hänellä oli veitsi mukana. Ymmärtäessään vihdoin sen, mitä oli tapahtunut, hän piilotti veitsen hätäpäissään lähimmän kerrostalon roskikseen. Hän ei pysty taaskaan ajattelemaan asiaa enempää, koska häntä alkaa heikottaa. Pahat aavistukset leijailevat hänen mielessään kaikkien näiden tapahtumien jälkeen, vaikka hän yrittää koko ajan parhaansa mukaan sulkea ne pois mielestään.

Tero havahtuu ajatuksistaan siihen, että hänen jalkapohjiaan kivistää. Hän on saapunut viimein tuttuun pihaan ja pysähtynyt kotiovelleen seisomaan sekavissa tunnelmissa. Kotiavaimet löytyvät taskun pohjalta, hän työntää avaimen lukkopesään huomatakseen vain, että ovi on jäänyt auki. Kylläpä hän onkin ollut huolimaton. Ovi ei ole vielä koskaan jäänyt auki.

Tero astuu eteiseen ja jättää mutaiset lenkkarinsa eteisen kuramatolle. Sukista jää tahmeankosteat jäljet harmaaseen laattalattiaan, kun hän suunnistaa pesuhuoneeseen. Siellä hän riisuu kaikki vaatteensa sulloen ne suoraan täpötäyteen pesukoneeseen ja tarkastelee sitten alastonta vartaloaan peilistä. Hänen vaalea siilitukkansa näyttää sellaiselta, kuin se olikin, mutta alahuuli on turvonnut muodottomaksi ja kaiken lisäksi vartalossa on siellä täällä mustelmia ja raapaleita. Ne muodostavat hänen iholleen mielenkiintoisia kuvioita tehden hänestä oudon, kävelevän taideteoksen. Tero menee suihkun alle kääntäen hanan niin kuumalle, kuin pystyy ja seisten siellä hyvän tovin ennen kuin tuntee itsensä kunnolla puhdistuneeksi. Lopuksi hän kääntää hanan viileälle käyden istumaan suihkun lattialle, painaen päänsä alas ja antaen veden virrata kylmänä niskaansa. Sitten hän nostaa päänsä ja näkee sen taas. Hänen omat jalkansa, jalat, joiden katsomista hän on vältellyt parhaansa mukaan. Ne ovat äkkiseltään katsoen ihan tavallisen näköiset jalat, mutta kun niitä katsoo paremmin, sitä ei voi olla huomaamatta. Hänellä on ollut vasemmassa jalassaan pitkään vain neljä varvasta. Itse asiassa siitä lähtien, kun hän löysi perhosveitsen taskustaan. Isovarpaan viereinen akkavarvas puuttuu ja hänellä ei ole tapahtuneesta minkäänlaista muistikuvaa. Hän haluaa laskea ne uudelleen ja uudelleen siltä varalta, että niitä on tällä reissulla kadonnut lisää. Laskutoimituksen jälkeen hän tulee pois suihkusta, kietoutuu väsyneenä suureen oranssiin kylpypyyhkeeseen ja rojahtaa kulahtaneelle nahkasohvalle. Kävely on saanut puuttuvan varpaan ikävästi jomottamaan.

Kuluu tunti jos toinenkin, kun Tero istuu edelleen sohvalla pyyhkeeseen kääriytyneenä. Hän on ottanut pari kaljaa ja nukahtanut sitten niille sijoilleen. Levottomat, ahdistavat unet alkavat pyöriä hänen päässään. Unessa hän on jonkinlaisella rotkolla, mutta ei ole siellä vain retkeilemässä, vaan on siellä vankina. Hän on jäänyt yksin jumiin kapeaan kallionkoloon, eikä kukaan tule auttamaan hänen avunhuudoistaan huolimatta. Tero tempoilee itseään railosta irti, kunnes ihmishahmo ilmestyy sen reunalle. Hän ei näe miehen kasvoja, mutta hän ilmeisesti haluaa auttaa, koska heittää alas köyden. Tero pääsee lopulta irti pinteestään alkaen kivuta köyden avulla rotkon reunalle. Se on syvä, mutta aikansa kiivettyään hän pääsee lipsuvilla lenkkitossuilla ylös asti.

– Kuka sinä olet? Kiitos avusta! Tero kiittää tuntematonta miestä.

Tämän tuntemattoman auttajan kasvot ovat varjoissa eikä Tero voi erottaa hänen kasvonpiirteitään, vaikka kuinka yrittää. Mies sanoo metallisella, mutta ystävällisellä äänellä:

-Ei kestä kiittää. Voit kutsua minua Naruttajaksi.

Hän pääsee lopulta ylös rotkon reunalle ja tarttuu auttajansa ojennettuun käteen. Käden puristus on vahva, kun hänet nykäistään voimakkaasti turvaan. Tero katsoo alas kalliohalkeamaan, jossa on alkanut liikehtiä jotain. Hän ei tarkemmin näe hämärään, mutta kysyy asiaa auttajaltaan.

-Mitä tuolla alhaalla liikkuu?

-Ne ovat solmuja. Ne lähtevät näin iltaisin liikkeelle, ole varovainen. Solmuihin ei voi luottaa. Salaperäinen mies vastaa ja lähtee perääntymään jättäen Teron makaamaan yksin rosoiselle kalliolle.

-Odota! Kerro minulle lisää solmuista! Ovatko ne vieneet varpaani?!

Tero juoksee miehen perään, mutta hän on ehtinyt jo kadota metsään. Metsässä on monia polkuja, joista Tero päättää seurata kaikista leveintä. Polku mutkittelee aikansa, kunnes loppuu pienen puron laitaan. Puron yli johtaa pieni ränsistynyt silta, josta on irronnut sieltä täältä lautoja. Se vaikuttaa melko huteralta, mutta hän päättää mennä sen yli. Tero taiteilee kohisevan puron yläpuolella, kunnes hänen kenkänsä lipsahtaa ja hän putoaa alas kylmään veteen. Hänen henkensä salpautuu kylmästä virrasta hetkellisesti, kun hän räpiköi suhteellisen matalassa ja kivisessä purossa yrittäen löytää tukevaa jalansijaa virtaavan veden alta. Silloin sama tuntematon ääni kysyy kättään ojentaen:

-Tarvitsetko apua?

Tero tarttuu jälleen käteen, joka nykäisee hänet rannalle.

-Kiitos avusta.

-Ei kestä kiittää. Nyt olet velkaa vastapalveluksen.

Tuntematon mies laittaa ison känsäisen kätensä taskuun nostaen sieltä varovasti terävän ja linjakkaan perhosveitsen.

-Tarvitsen palkinnoksi osan sinua. Saat itse päättää.

Tero katsoo miestä hämmentyneenä, mutta hänen kasvonsa ovat edelleen piilossa. Veitsi näyttää terävältä, kun se kiiltelee hänen kädessään.

-Voin auttaa sinua jos suljet silmäsi.

Tero säpsähtää hereille pudotessaan sohvalta olohuoneen kylmälle lattialle. Märkä iloisenoranssi pyyhe, joka on edelleen kiedottuna hänen ympärilleen, saa hänet värisemään entistä enemmän. Tero kömpii takaisin sohvalle nykäisten sen päädystä pölyisen torkkupeittonsa ja käpertyen sen alle pienen pienelle kippuralle jatkamaan ahdistavaksi muuttuneita uniaan.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *