Luku 10 Valmisteluita

Esa pakkailee tavaroita putkikassiinsa viivaten niitä sitten yli muistilistastaan. Hän kaivaa kaapistaan kaksi vanhaa harmaata villaista vilttiä. Niiden päällä saattaisi olla kiva syödä eväitä Virpin kanssa. Kirkkaanvihreä kylmälaukkukin löytyy samasta kaapista. Hän nostaa sen esille ja on itseensä oikein tyytyväinen. Vielä pitäisi puhua Terolle, jos vaikka hänkin lähtisi mukaan. Esa ryhtyy tuumasta toimeen ja starttaa Mazdansa. Hän ajattelee käydä vielä katsomassa Teroa, koska hänen tarinansa hieman järkytti Esaa. Tero on kuitenkin hänen paras ystävänsä ja ystävien pitää vetää yhtä köyttä. Esa pääsee nopeasti perille ja kipaisee portaat ylös. Häntä hengästyttää ylös päästyään ja sisäänhengitys alkaa vinkua. Hän kaivaa astmapiipun taskustaan ja vetäisee pari inhalaatiota. Rappukäytävässä haisee tunkkaiselta. Se ei ainakaan paranna hänen oireitaan.

-Hiton astma. Hän sanoo ja rimputtaa reippaasti ovikelloa.

Samaan aikaan Tero vielä vetää hirsiä sängyssään. Pimennysverhot on vedetty tiukasti ikkunoiden eteen, vaikka päivä on jo kääntynyt iltapäivän puolelle. Tasainen kuorsaus kuuluu peiton alta pienessä makuuhuoneessa, jossa ilma on jo niin sakeaa, että sitä voisi veitsellä leikata. Eteisessä on levällään kuraisia jalkineita ja keittiön tiskialtaaseen on kasvanut Mount Everestin kokoinen pino likaisia astioita. Tyhjiä pikaruokapakkauksia on kertynyt hujan hajan lattioille. Vessanpytyn seinämässä on pinttyneitä ruskeita vauhtiraitoja. Sen kansi on valehtelematta ruokoton ja sen lisäksi hammastahna on kovettunut kokkareiksi lavuaarin seinämiin ja peili on täynnä roiskeita.

Ovikello soi. Se sekoittuu Teron uneen mystisenä ja etäisenä. Esa soittaa kelloa uudelleen, koska on varma siitä, että hän on kotona. Auto on paikallaan kadun varressa, vaikkakin niin likaisena, että alkuperäistä väriä on turha edes arvailla.

Tero havahtuu hieman ja kääntyy selälleen. Tyyny on kylmä ja läpimärkä. Hän nostaa päätänsä vain sen verran, että saa käännettyä kuivan puolen päälle. Samalla ovikello soi uudelleen. Tero pongahtaa ylös ja suunnistaa ovelle. Häntä huimaa hiukan.

-Terve! Kylläpä näytät kamalalta! Esa sanoo, kun Teron valju hahmo ilmestyy ovenrakoon.

-Kiitos vaan kohteliaisuudesta. Tero vastaa ja vinkkaa hänet sisään.

He harppovat peräkanaa olohuoneeseen ja Esa ei voi olla laittamatta merkille kämpän ruokotonta olomuotoa.

-Onko ollut kiireitä? Hän kysyy ja siirtää sohvalta sivuun pari pizzalaatikkoa, jotta saa ahterillensa tilaa.

-Miten sen nyt ottaa. Onhan tässä kaikenlaista. Tero tokaisee ja avaa jääkaapin oven.

Jääkaapin sisältä tulvahtaa Esan nenään pilaantuneen ruuan ja valkosipulin lemahdus. Hän pidättää hengitystään ja ottaa sitten nenästään kiinni.

-Olidsko dun aika diivoda?

Tero naurahtaa ja ottaa kaapista margariinin, nappaa oven kiinni tyytyen kaivamaan kuivamuonakaapista Koulunäkkiä.

-Ehkä. Hän vastaa ja alkaa levittää rasvaa leivälle.

-Oli mulla asiaakin. Voisitko lähteä vielä yhdelle kätkölle? Naruttaja on tehnyt nimittäin taas uuden kätkön ja aattelin, että voitaisiin mennä sinne isommalla porukalla. Olisi niin kuin paremmin turvaa. Esa sanoo ja katselee Teron selkää, kun hän puuhastelee näkkileipien kimpussa.

Tero on hetken hiljaa ja kääntyy sitten katsomaan häntä.

-Tiedätkö mitä? Se vois olla aika hyvä ajatus. Tero sanoo rouskaisten näkkäristä niin, että murusia ropisee hänen nuhruiselle paidalleen.

He sopivat samalla lähtöaikataulun ja Esa lähtee hyvällä mielellä pois. Tero jää katsomaan ikkunasta, kunnes Esa on kadonnut näkyvistä ja kääntää sitten sen ruskeat sälekaihtimet kiinni. Hänen irrotettua otteensa verhonsäätimestä, maailma alkaa pyöriä hänen silmissään ja kaikki oleva lakkaa olemasta. Hänen silmissään alkaa vilistää värillisiä kuvioita, jotka muotoutuvat vähitellen maisemaksi ja hänen päänsä sisällä soi metallinen ääni, joka puhuu hänelle hiljaisella äänellä. Tero havahtuu metsän huminaan ja ihmettelee sitä, kuinka hautausmaalla voikaan olla niin hiljaista.

Hän sytyttää ympärillään kiertävän kynttiläringin ja istuu pienen ja vaatimattoman kiven eteen kuluneelle nurmikolle. Hän laittaa silmät kiinni, keskittyy siihen kuinka laskeutuu ajatuksissaan alas maan alle ja koettaa saada yhteyden häneen, joka tälle paikalle on haudattu.

-Sinä, jonka henki on jäänyt vangiksi tänne ikuisiksi ajoiksi. Haluan vapauttaa sinut ja kaikki ne, jotka ovat vääryydellä tänne joutuneet.

Hän tuntee ilman sähköistyvän. Kynttilät lepattavat, vaikka ei tuule.

-Kutsun sinua.

Ilma viilenee hänen ympärillään.

-Tunnen hänen olevan lähellä.

Rintaa puristaa, kun hän raottaa hieman silmäluomiaan tuntien hahmon läsnäolon edessään. Läpikuultavaa, voimakasta ja pahaa.

-Olet vapaa. Tiedät, mitä meidän on tehtävä. Hän kuulee kuiskaavansa, kuin jonkun toisen äänellä ja lysähtää sen jälkeen sammalelle.

Kylmyys alkaa kaikota ja Tero tuntee Hänen loittonevan.

-Nyt olen valmis. Siirryn ajatuksissani jälleen Naruttajan mukaan.

Olemme tulleet johonkin asuntoon. Naruttaja seisoo oven takana, mutta ovi ei ole este hänelle. Hän haihtuu, kuin savuna ilmaan ja hänen voimansa alkaa työntyä sisään avaimenreiästä harmaana kiehkurana, kuin savuna. Kiehkurat kietoutuvat uhrinsa ympärille ja ennalta varoittamatta niiden voima syöksyy hänen sisäänsä ensin sieraimista, sitten suusta ja sitten kaikista ruumiin aukoista. Ne pääsevät hänen ajatuksiinsa ja lukevat sieltä hänen syvimmät toiveensa ja pelkonsa. Ne nauravat hänen ajatuksilleen ja yrityksilleen tyhjentää mieli kaikesta turhasta. Ne nyppivät yksi kerrallaan päästä kaikki ajatukset ja järjestävät ne uudelleen. Mies taistelee kiehkuroita vastaan ja yrittää ajatusten voimalla saada Häntä perääntymään siinä onnistumatta.

Palaamme takaisin hautausmaalle. Hän sanoo käyttävänsä minua myöhemmin. Hänellä on vielä minulle monta tehtävää.