Luku 19 Kappelinmäen hautausmaalla

Sillä aikaa, kun Virpi on kotonaan lepäämässä sekä miettimässä seuraavaa siirtoaan ja Nestori on keksinyt loistavan idean heidän auttamisekseen, Esa istuu kotona tuijottaen tietokoneensa mustaa ruutua. Hän sekä rypee itsesäälissä että potee huonoa omaatuntoa. Se oli hän, joka houkutteli puoliväkisin parhaat ystävänsä tuollaiseen limeen. Kaikki on hänen syytään. Pian poliisit ovat oven takana kyselemässä ikäviä asioita Lindan kuolemasta ja matkalaukkuruumiista. Pahimmillaan hän joutuu syyttömänä vankilaan. Kuinka hän voisi koskaan todistaa syyttömyytensä? Kaikki todisteet osoittavat tällä hetkellä häneen kuin alkuasukkaan myrkkynuoli saaliiseensa. Yksikin väärä liike, niin nuoli lävistää hänen sydämensä välittömästi. Esa puristaa silmäluomensa kiinni ja päättää ensin olla avaamatta tietokonetta, mutta sitten hän ei voi kuitenkaan vastustaa houkutusta. Hän käy hermostuneena sulkemassa sälekaihtimet ja istuu työtuoliinsa kirjautuen Geogaching-sivulle. Sydän takoo rinnassa kuin patarumpu, kun hän selaa ruudulta uusia kätköjä.  Se on kuin huumetta, mutta Naruttaja ei ole viritellyt mitään uutta tällä kertaa. Esa sulkee koneen tuntien samalla puhelimen värisevän taskussaan. Viesti on tuntemattomasta numerosta.

-Katso uudelleen klo 19.00

Esan kädet alkavat täristä. Hän kurkistaa ikkunasta ulos raottaen varovaisesti kaihtimia. Ketään ei näy. Esa istuu sohvalle ja yrittää miettiä mitä pitäisi tehdä. Sohvalle on jäänyt pussillinen paahdettuja suolapähkinöitä joita hän alkaa nakertaa kelloa tuijottaen. Kylmä hikipisara vierähtää otsalta ylähuulelle. Hän laittaa television päälle, kun pähkinäpussin pohja tulee vastaan. Uutisissa näytetään kuvaa rikospaikalta, josta on löydetty nuoren naisen ruumis. Poliisi on vaitonainen tapauksesta, koska tutkinta on yhä kesken. Esa heittää kuvaruutua tyynyllä.

-Helvetin Naruttaja! Kuuletko! Painu alimpaan helvettiin! Televisio kaatuu kolisten tehden ruutuun pitkän halkeaman.

Kellon viisarit etenevät kuin täi tervassa. Tasan kello 19 Esa avaa uudelleen tietokoneen. Siellä on yksi uusi merkintä. Naruttaja on iskenyt taas. Hän tuntee sydämensä lyövän kiivaammin ja tulostaa uuden tehtävän, joka poistuu sieltä heti tämän toimenpiteen jälkeen.

Kätkön nimi on Viimeinen leposija ja paikkana Kappelinmäen hautausmaa.

Läheisen mielisairaalan hautausmaalle haudattiin potilaita vuosien 1901 ja 1964 välillä siitä syystä, että heidät koettiin paholaisen riivaamiksi, eivätkä he kelvanneet kirkon maahan. Näitä hylkiöitä haudattiin näinä vuosina yhteensä 426. Hautausmaan keskellä sijaitsee suuri koivu, joka on nähnyt kaiken. Sinun pitää kiertää koivu kuusi kertaa ja katsoa sitten hautausmaan portille. Koordinaatit johdattavat tälle hautausmaalle, mutta kätkön paljastaa vain nousevan kuun valo. T. Naruttaja

-Koska tämä loppuu? Esa parahtaa ja nousee sohvalta.

-Tämä ei lopu koskaan, ellen itse lopeta sitä. Menen seuraavalle kätkölle yksin ensi yönä.

Hänen ajatuksensa kiertävät kehää samaa tahtia, kun hän kävelee ympyrää asunnossaan. Ne johtavat joka kerta samaan lopputulokseen. Kaikki on hänen syytään. Siitä ei pääse yli eikä ympäri. Esasta tuntuu siltä kuin joku olisi tunkenut hänet sisään hamsterin häkkiin, josta ei ole ulospääsyä, vaikka hän kuinka juoksisi juoksupyörässä.

-Tämä on lopetettava keinolla millä hyvänsä. Esa istahtaa sohvalle, hän laittaa silmät kiinni miettien Naruttajan kohtaamista.

-Nyt tai ei koskaan.

Esa ottaa mukaansa ainoastaan GPS:n ja taskulampun. Kotioven lukon naksahdus tarkoittaa sitä, että takaisin ei ole paluuta. Hän starttaa pihasta vanhan Mazdansa ja rauhoittuu hieman sen moottorin tasaisesta hyrinästä. Se ei ole kertaakaan jättänyt häntä tielle näiden yhteisten vuosien varrella. Esa tarttuu hellästi sen keinonahkalla päällystettyyn rattiin ja ottaa suunnan kohti tuntematonta.

-Pian tämä on ohi ystäväiseni.

Hautausmaa on yllättävän kaukana. Automatka kestää ensin melkein tunnin ja paikanpäällä Esalta menee kauan, että hän löytää heinittyneen polun pään pusikosta. GPS:n suunnat ovat nekin ihan sekaisin.

-Täällä on ilmeisesti jotakin magneettikenttää, mikä aiheuttaa häiriöitä suunnistuksessa?

Oikea suunta löytyy viimein ja Esa kävelee kapeaa, ruohottunutta polkua pitkin. Polku on vanha metsätien pohja, mutta sen hädin tuskin erottaa muusta maastosta. Ilma tuntuu sitä painostavammalta, mitä lähemmäs hän etenee kohdettaan. Linnut eivät laula eikä ilma liiku, mutta tunnelma on sitä sähköisempi. Hänen hiuksensa ja ihokarvansa tuntuvat nousevan väkisinkin irti ihosta. Hetkenmatkaa taivallettuaan hän huomaa horsmien keskellä edessään kohoavan rautaisen portin. Portti on kiinni ketjulla, mutta se ei ole kovin hyödyllistä, koska portti ei yhdisty kiviseen aitaan sen kummallakaan puolella. Esa avaa kettingin astuen portista sisään. Hän menee siitä aivan tarkoituksella, koska tuntee sen soveliaampana, kuin kulkea portin ohitse. Hän ei halua suututtaa ketään.

Itse hautausmaalla nököttää muutamia kiviä epämääräisessä järjestyksessä, mutta mikä erikoisinta, hautausmaa ei ole lainkaan ruohottunut. Siellä ei kasva minkäänlaista aluskasvillisuutta. Pieniä, vaatimattomia paaseja on hänen ympärillään hujan hajan. Kuin jättiläinen olisi viskannut ne satunnaisessa järjestyksessä läheiseltä tieltä tänne pois silmistä. Esa kävelee niiden lomassa lueskellen hautakivien kirjoituksia. Osasta saa selvää vain vaivoin, mutta osa on liian kuluneita. Hän kävelee hämärällä hautausmaalla ympäriinsä. Hänet pitää todellisuudessa lähellä kulkeva autotie, jolta kuuluu harvakseltaan vaimea auton moottorin ääni. Muuten tuntuisikin siltä, että hän olisi aivan toisessa maailmassa. Hän katsoo kelloaan, mutta se on vasta yksitoista. Myöhäinen lintu alkaa laulaa puiden oksistossa pientä sävelmää, jonka se lopettaa yhtäkkisesti. Sekin vaistoaa jotain poikkeavaa. Tarkemmin katsottuna lintu laulaa suuren koivun oksistossa, joka on osapuilleen kalmiston keskellä. Puu mainittiin yhtenä vihjeenä.

Esa siirtyy hitaasti puun juurelle katsoen ylöspäin. Lintu lehahtaa lentoon. Hän jää seisoskelemaan paikalleen ja samalla hetkellä hän tuntee takaansa hohkaavan kylmän henkäyksen. Esan kuuma hengitys alkaa nousta kevyenä höyrynä ilmaan. Hän tärisee hiukan eikä uskalla katsoa taakseen. Hän kuuntelee, kuinka nurmikolla rasahtaa kevyesti oksa. Esa kääntyy hitaasti ja hätkähtää, koska huomaa katsovansa Teroa suoraan tummiin silmiin.

-Mitä sinä täällä teet? Esa kysyy yllättyneenä. – Tulitko auttamaan?

Hän ei saa kuitenkaan vastausta ja perääntyy askeleen kauemmas hänestä. Tero näyttää katsovan suoraan hänen lävitseen eikä tunnu huomaavan häntä lainkaan. Esa tuntee hengityksensä alkavan taas vinkua ja kaivaa astmapiippunsa taskustaan vetäen siitä heti kaksi annosta. Esa siirtyy pienillä askelilla yhä kauemmas Terosta pidättäen samalla hengitystään. Tero näyttää kävelevän kerran koivun ympäri ja lopulta hän astelee eräälle haudalle, jonka päälle laskeutuu makaamaan selälleen. Esa on ymmällään. Hänen kätensä ovat ensinnäkin aivan kohmeessa eikä Tero tuntunut näkevän häntä lainkaan. Hän on ihan kuin jossakin transsissa. Esa uskaltautuu vähitellen lähemmäs. Hän hiippailee varoen Teroa kohti ja kaivaa taskustaan varmuuden vuoksi pienen linkkuveitsensä. Tero makaa edelleen maassa aivan liikkumatta. Mitä jos tämäkin on Naruttajan tekosia? Hän on varmaan seuraava uhri. Onko hän jo kuollut? Esa polvistuu hänen viereensä ja ojentaa kämmenselkänsä hänen raollaan oleville huulille. Hengittääkö hän? Pitäisikö häntä ravistella? Esa ottaa häntä ensin varovasti hartioista kiinni ja yrittää ravistella. Sen jälkeen hän rohkaistuu ravistelemaan reippaammin, mutta Tero ei virkoa.

-Hän on varmaan kuollut. Esa toteaa, mutta ei tunne lainkaan surua. – Tämä oli varmasti Naruttajan tekosia, ei hän muuten olisi käyttäytynyt noin kummallisesti.

Esa katsoo rannekelloaan. Se on jo muutamaa minuuttia vaille kaksitoista. Taivas on pilvinen, mutta alkaa rakoilla sen verran, että kuunvalo pääsee oksien lomasta maahan asti. Esa kävelee takaisin puun juurelle odottamaan, että kuu tulee kunnolla esiin. Hän haluaa suorittaa tehtävän loppuun, vaikka häntä puistattaa edelleen sekä kylmyys että koko paikka.

Rautainen portti alkaa aueta naristen. Esa menee puun taa piiloon, vaikka se todennäköisesti ei hyödytä häntä lainkaan. Hän tuijottaa tiiviisti porttia, joka jatkaa edelleen aukeamistaan, kunnes on kokonaan auki. Sitten hän muistaa Teron makaavan maassa ja kääntyy huomatakseen vaan, että hän on kadonnut.

-Sinä tulit. Sanoo outo metallinen ääni hänen takaansa saaden Esan kääntymään ääntä kohden.

Puhuja näyttää Terolta, mutta ei ole kuitenkaan sama ihminen. Hänellä on erilainen katse ja ääni.

-Sinä tunnet minut Naruttajana. Hän jatkaa ja katsoo nyt suoraan Esaa oudoilla tummilla silmillään.

Esa miettii hetken, mikä niissä on niin omituista ennen kuin hän tajuaa, että niistä puuttuvat kokonaan valkuaiset.

-Niin tulin. Haluan, että tämä loppuu. Esa vastaa katsoen Naruttajaa. – En halua enää lisää uhreja.

-Ehkä tämä loppuu sinun osaltasi, mutta muiden osalta en voi vannoa. Hän vastaa hymyillen paljastaen liian valkoiset hampaansa. – Sinulle on tehtävä. Hän jatkaa kääntyen katsomaan taivaalle. – Kuu tulee esiin milloin hyvänsä.

Esa peruuttaa kauemmas. Miehestä huokuu kylmyys ja pahuus. Esa hypistelee linkkuveistään taskussaan, vaikka ei uskokaan sen auttavan tässä tilanteessa. Hän katsoo taivaalle huomaa pilvien alkaneen liikkua nopeammin. Lopulta pilvet liikkuvat lopulta luonnottoman nopeasti, vaikka tuuli ei puhalla yhtään kovemmin.  Se saa taivaan avautumaan ja pilvet hajaantumaan lopulta pieniksi kiehkuroiksi. Esa on niin lumoutunut pilvien liikkeestä taivaalla, että hän ei huomaa Naruttajan kadonneen ja jättäneen hänet yksin. Esa menee takaisin puun luo nojaten sen viileään pintaan. Se tuntuu mukavan sileältä hänen selkäänsä vasten. Yölintu alkaa jälleen laulaa surumielistä pientä sävelmäänsä samalla, kun viimeiset pilvet kuun edestä kaikkoavat ja paljastavat pienen hautakiven metsän reunassa. Esa ottaa muutaman juoksuaskeleen rynnätessään tämän kiven luo. Siinä ei ole sammalta, vaan se on hyvin sileä. Esa katsoo kiven toiselle puolelle, jolloin hänen sydämensä jättää yhden lyönnin väliin. Hän putoaa polvilleen nurmikolle. Kivessä on hänen nimensä sekä synnyin- että kuolinpäivänsä, joka on tämä päivä. Hän yrittää nousta ylös, mutta vahvat kädet ovat ottaneet hänestä kiinni ja pitelevät häntä aloillaan. Naruttaja on tullut hänen taakseen ja sitoo paraikaa jollakin hänen käsiään yhteen. Sitten hän laittaa kangastupon Esan suuhun sitoen sen narulla pään taakse kiinni. Hän on saanut linkkuveitsen taskustaan, mutta se putoaa maahan. Naruttaja kävelyttää hänet koivun viereen ja hänen voimansa sitoo Esan tiukasti kiinni sen runkoon. Hänestä tuntuu siltä, että näkymättömät narut kiristyvät koko ajan kovemmin hänen ympärilleen.

-Nyt ateria on valmistettu.

Naruttaja kävelee pois.  Esa yrittää paniikissa repiä itseään vapaaksi siinä onnistumatta. Elävältäkö hänet yritetään haudata? Mikä ateria?

-En minä halua olla mikään ateria!

Hän parahtaa yrittäen edelleen repiä käsiänsä näkymättömistä siteistä irti, mutta ne tuntuvat vain kiristyvän sitä enemmän mitä niitä tempoo. Hän nojaa päätään viileään tuoheen kuulostellen voimistuvaa rapinaa sen sisällä.

-Miten hyönteisistä lähteekin koin kova ääni?

Sitä ei hänen tarvitse kuitenkaan kovin kauaa pohtia.  Esa alkaa tuntea selkänsä alla epämiellyttävää liikehdintää. Kuoren alta alkaa purkautua jotain. Hän tuntee, kuinka jotain ryömii hänen paitansa alla putkahdellen ulos helmasta yksi toisensa jälkeen. Hän ei uskalla katsoa alaspäin, vaan sulkee silmänsä ja yrittää keskittyä hengittämiseen. Esa tuntee nyt, kuinka jotain alkaa ryömiä hänen lahkeensa alla edeten jalkapöydän päältä säärtä pitkin yhä ylöspäin.

-Ei sinne! Ei sinne! Hän kihisee hampaidensa välistä, kun jokin tavoittelee jo hänen sukukalleuksiaan.

Esa avaa silmänsä ja erehtyy katsomaan alas. Hän huomaa kuinka valkoiset pulleat madot ovat ryhtyneet aterioimaan hänen nilkassaan. Hän alkaa potkia jaloillaan matoja pois, mutta kädet ovat edelleen sidottuina selän takana. Hän ei voi muuta, kuin katsoa matojen kaivautuvan vähitellen hänen ihonsa alle ja möyrivän siellä omia käytäviään. Omituista kyllä, hän ei tunne lainkaan kipua. Ainoastaan pientä vaimeaa kutinaa.

-Ystävilläni on tehokasta puudutusainetta syljessään. Naruttaja sanoo naurahtaen. Ne etenevät pikkuhiljaa, kunnes saavuttavat tärkeimmät elimet, kuten keuhkot ja sydämen. Katselen sinun hidasta kuolemaasi ja sen jälkeen päädyt tuohon hautaan. Paljon ei tosin jää jäljelle, mutta osa sinusta pääsee kuitenkin arvoiseensa seuraan.

Naruttaja sulkee silmänsä. Hän nojaa hieman taaksepäin ja nostaa kätensä ilmaan. Esa näkee, kuinka hänen sormiensa päistä alkaa purkaantua harmaata seitinkaltaista ainetta. Se muodostaa kauniita kiehkuroita. Ne ympäröivät hänet pian kokonaan ja muodostavat eräänlaisen kapselin hänen ympärilleen. Kiehkurat pyörivät vinhasti lisäten koko ajan vauhtiaan. Esa ei voi enää erottaa hahmoa niiden sisällä. Kiehkurat alkavat sitten harveta, kunnes ne haihtuvat kokonaan paljastaen sisältä vain tyhjyyden. Naruttaja on kadonnut, mutta madot eivät ole menneet mihinkään. Hän hammasta purren yrittää kestää matojen olemassaolon ja potkii niitä irti, minkä ehtii. On ihan hänen oma vikansa, että hän on nyt yksin tässä tilanteessa. Kuka halusikaan leikkiä sankaria, joka pelastaa koko maailman pahuudelta? Hän irvistää samalla, kun tuntee selkänsä alla möyrivän toukka-armejan. Hän on ollut niin kauan samassa asennossa, että ajantaju on totaalisesti hukkunut. Tuntuu siltä, kuin hän olisi ollut sidottuna siihen jo päiviä, vaikka todellisuudessa olisi kulunut minuutteja. Esaa alkaa pyörryttää. Hän ihmettelee, kuinka hautakivet ovat alkaneet liikkua. Ne pyörivät hänen silmissään edestakaisin. Se ei lopu, vaikka hän ravistelisi kuinka päätänsä. Hän ymmärtää sen, että tajunta alkaa hämärtyä. Toukkien puuduttava vaikutus alkaa voimistua koko vartalossa, kunnes hän vaipuu ajoittain tajuttomuuden armahtavaan syliin. Esa tuntee sitten, kuinka puristava ote hänen ympäriltään heltiää. Esan pää nytkähtää, kun hän rojahtaa maahan puun rungon viereen.

-Näinkö se loppu tulee? Hän kysyy itseltään havahtuessaan siihen, kun silmäluomien takana alkaa kajastaa kirkasta valoa. – Toivottavasti pääsen yläkerran puolelle.

Valo silmissä voimistuu koko ajan ja hän odottaa, mitä tunnelin päästä löytyy. Valo on nyt niin kirkas, että se melkein polttaa hänen sarveiskalvojaan.

-Esa! Hän kuulee naisen kutsuvan häntä etäisesti.

-Miten he tiesivät odottaa minua? Luulin, että Jumala on mies. Hän ajattelee hymyillen mielessään. – Jos se on kuitenkin ihana ja kaunis enkeli!

Hänen ajatuksensa keskeytyvät hänen menettäessään tajuntansa lopullisesti.

Kirkas valo osoittautuu Virpiksi, joka valaisee edelleen kirkkaalla taskulampullaan hänen kasvojaan.

-On se hengissä. Soitetaan ambulanssi. Pian! Virpi käskyttää Ristoa. Häntä puistattaa Esan vartalolla ja ihon alla vaeltavat toukat. – Mitä hänelle on tapahtunut?

-Ystävämme Naruttaja on taas ollut asialla, veikkaan. Käyn haravoimassa ympäristöä. Tämähän on varsin mielenkiintoinen paikka. Risto sanoo ja lähtee taskulampun kanssa tutkimaan aluetta.

Hän käy läpi kaikki hautakivet, kunnes pysähtyy kauimmaisen kiven viereen.

-Täällä on valmis hautapaikka Esalle! Hän huutaa osoittaen lampulla uutta kiveä, johon on hakattu Esan tiedot ja kuolinpäivä. Haudan eteen on kaivettu puolimetrinen kuoppa. – Miten hän tähän kuoppaan edes olisi sopinut? Risto naurahtaa ja ottaa muutaman valokuvan.

-Ehkä toukkien piti hoitaa alkuosuus? Pitikö niiden hoitaa tämä pilkkomisjuttu ensin? Virpi kysyy samalla, kun nyppii kumihanskat kädessä valkoisia toukkia irti Esasta. – Meidän Naruttajamme näköjään tykkää pilkkomisesta.

Toukat pitävät pienen tirskahduksen, kun hän ottaa muutaman sellaisen irti. Virpi tiputtaa muutaman tutkimuksia varten tiiviiseen muovirasiaan. Samalla, kun hän laittaa kannen kiinni, toukat alkavat muuttaa muotoaan. Ne muuttuvat ensin harmaiksi, jonka jälkeen ne murenevat ja lopulta niistä muodostuu pieniä harmaita savukiehkuroita, jotka jäävät rasiaan pyörimään. Virpi katselee rasiaa ihmeissään, mutta jättää kannen viisaasti avaamatta. Hän irrottaa vielä yhden toukan, jonka heittää nurmikolle. Sille käy samalla tavalla. Ainoastaan ihossa kiinni tai sen sisällä olevat toukat näköjään pysyvät elinvoimaisina.

Pitkän odottelun jälkeen ambulanssi löytää perille. Ensihoitajat joutuvat kantamaan Esan paareilla polkua pitkin autolle. He ovat laittaneet suusuojukset sekö esiliinat eteensä, koska toukkien täyttämä keho ei ole ihan jokapäiväinen näky. Virpi ja Risto jäävät katsomaan, kun hänet kannetaan pois tajuttomana happinaamari kasvoillaan. Tämä hetki on se, kun Virpi ei voi enää pidätellä kyyneliään. Hän purskahtaa lohduttomaan itkuun. Risto ottaa hänet karhunhalaukseen, mutta se saa hänet suorastaan ulvomaan lisää. Risto antaa Virpin itkeä rauhassa. Itkut itkettyään, hän lähtee kotimatkalle punaisin turvonnein silmin ja antaa Riston saattaa hänet kotiinsa sekä peitellä sohvalle viltin alle nukkumaan. Ristolla on kaapissa unilääke, jonka hän saa Virpin ottamaan. Sen voimalla hän nukkuu kellon ympäri ja herää vasta myöhään seuraavana iltapäivänä.