Luku 2 Tervetuloa Karhuvaaraan

Karhuvaaran idyllinen pikkukaupunki sijoittuu sisämaahan kahden suuren järven väliin ja Virpi Paananen on asunut siellä koko nuoruutensa. Pienen kaupungin siluettiin piirtyy voimakkaana korkealla mäellä oleva pieni puinen vaaleankeltaiseksi maalattu kirkko sekä sairaalarakennus, jonka uudisosa kohoaa paljon korkeammalle, kuin niiden vieressä ankean harmaana seisovat rapatut vuokrakerrostalot. Yhtään liioittelematta Karhuvaara on ainoastaan kuuluisa monipuolisista ulkoilumaastoistaan, joita riittääkin silmänkantamattomiin.

Ylhäällä, kaupungin sivulla kulkevalla harjulla juoksevan Virpin lenkkitossun kumipohja löytää tömähtäen alleen vettyneen, puisen rappusen yksi toisensa jälkeen. Nainen nousee päättäväisesti ylöspäin jyrkkiä harjulle johtavia portaita sydänlihaksen pumpatessa verta verenkiertoon yhä kiihtyvällä tahdilla. Maitohapot alkavat kerääntyä lihaksiin ja ihana, kamala kipu nousee nilkoista ylöspäin, kunnes reidet ja pakaratkin saavat osansa sen aiheuttamasta nautinnosta. Sykemittari piipittää taskussa, mutta nainen ei anna sen sanella ehtoja. Hän antaa sen soida ja keskittyy ainoastaan suoritukseensa.

-Sataviisitoista, satakuusitoista ja sataseitsemäntoista porrasta. Virpi huohottaa ylös päästyään kaivaen taskustaan nenäliinan sekä vihkon, johon kirjoittaa lyhyellä lyijykynänpätkällä lukemat. – Sataseitsemäntoista.

Hän niistää hengästyneenä nenänsä, katsoo kapeaa koivupuiden reunustamaa tietä ja alkaa laskea uudelleen.

-Kahdeksan, yhdeksän ja kymmenen. Kymmenen koivua.

Hän kirjoittaa hikisin käsin lukeman vihkoonsa pyyhkien sen jälkeen märkää otsansa ranteen froteiseen hikinauhaan.

Tarkan lukeman saatuaan hän näppäilee puuttuvat koordinaatit GPS:ään alkaen suunnistaa sen ohjaamana eteenpäin. Sen nuoli osoittaa nyt kohti pientä levähdyspaikkaa, jonka on ilmeisesti ajateltu toimivan myös näköalapaikkana. Virpi kiihdyttää askeliaan, kunnes on täsmälleen koordinaattien osoittamassa paikassa. Siitä paikasta löytyy metallinen puiston penkki, jonka vieressä on täpötäysi roskakori. Roskia on putoillut maahan roskiksen viereen saaden Virpin ärsyyntymään. Hän tuhahtaa ensin ja kumartuu sitten nostelemaan roskat takaisin roskakoriin.

-Eikö ihmiset enää välitä mistään? Maailma hukkuu tällä menolla paskaan!

Virpi istahtaa penkille ja avaa hampaillaan lasisen vesipullonsa korkin. Hän on lakannut jo aikoja sitten ostamasta muovisia säilytysastioita. Jotainhan maailman pelastamiseksi pitää tehdä. Janonsa sammutettuaan hän alkaa silmäillä valppaasti ympärilleen ja laittaakin pian merkille, että läheisessä puussa on onkalo. Virpi on juuri singahtamaisillaan sitä kohti, kun hän huomaa kahden ulkoilijan lähestyvän kahisevissa tuulipuvuissaan. Virpi kumartuu penkiltä maahan, muka sitomaan kengännauhojaan, kunnes ihmiset ovat menneet ohi. Sitten hän nousee ylös, hyökkää onkalolle alkaen kaivaa sitä tarmokkaasti etusormellaan. Hänen mieleensä juolahtaa hetkellisesti, että onkalo voisi olla täytetty vaikka verisillä huumeneuloilla.

-Häntä inhottaa.

Virpin hengitys kuitenkin kiihtyy ja jännityksen aiheuttama adrenaliinipiikki saa hänen poskensa kuumottamaan, vaikka onkalo onkin tyhjä. Mikä helpotus, vaikka pettymyksen aalto läikähtääkin hänen rinnassaan samaan aikaan. Hän etsii kohdettaan vielä penkin lähettyviltä kaikista kivenkoloista ja juurakoista, työntää jopa irvistellen kätensä roskikseenkin. Se on tyhmä ajatus, koska roskikset yleensä tyhjennetään säännöllisesti ja kätkö ei voi olla siellä. Puolen tunnin etsintöjen jälkeen Virpi luovuttaa ja soittaa apua. Hän valitsee yhteystiedoistaan nimen Exä ja painaa vihreää luuria. Esa on kaikesta huolimatta hänen ystävänsä. Ero vain oli hieman hankala, koska ainoastaan Virpi halusi sitä. Hänen ajatuksensa kuitenkin katkeaa pian, koska Esa Kuusisaari vastaa puheluun nopeasti. Ihan niin kuin hän olisi odottanut sitä.

-Minä tässä, Virpi, olen nyt täällä kätköllä… Mitä? Ei, ei, en löytänyt…

-Ei, kun luovutan. Olen nyt etsinyt jo puoli tuntia enkä löydä mitään. Tämä on varmasti väärä paikka.

Hänen mieleensä palaa vahoja muistoja samalla, kun Esa neuvoo puhelimessa istumaan vielä kerran samalle penkille ja muistamaan sen, että magneettikin on keksitty. Sitten hän naurahtaa ja toteaa Virpille olevansa myös juuri lähdössä geokätköilemään ystävänsä Teron kanssa.

-No, minä menen sitten vielä kokeilemaan.

Virpi myöntyy ja palaa takaisin penkille istumaan. Hän alkaa kuljettaa kättään sen reunojen alla tutkien kaikki mutkat.  Äkkiä kiinteä, hieman nihkeä möykky tuntuu hänen sormiensa alla.

-Purukumi? Yäk.

Häntä puistattaa, mutta hän antaa siitä huolimatta sormiensa kulkea pitkin jääkylmää metallipintaa. Viimein hänen kätensä osuu johonkin mutterin kaltaiseen. Hän kokeilee sitä sormillaan. Se liikahtaa hieman ja sitten lopulta irtoaa metallista. Virpi hymyilee ohikulkevalle pariskunnalle puristaen esineen nyrkkinsä sisään. Hän avaa sormensa katsoen saalistaan. Se on arviolta halkaisijaltaan kahden sentin levyinen. Litteä, pyöreä ja kiiltävä esine, pieni säiliö, jossa on magneettinen tausta. Hän kokeilee avata sitä kiertämällä. Se aukeaa yllättävän kevyesti ja sisältä löytyy pitkä paperisuikale tiiviille rullalle pyöritettynä. Hän avaa rullan, ottaa tylsähkön lyijykynän taskustaan ja kirjoittaa kaistaleeseen päivämäärän ja sen perään oman nimensä.

-Jee! Siinä se nyt oli. Hän ajattelee napsautettuaan kätkön takaisin paikoilleen. –Kiitos sinulle Esa. Tämä oli aivan loistava syntymäpäiväyllätys! t. Virpi. Hän kirjoittaa tekstiviestiin lähtien sitten juoksemaan kotiin päin.

Virpiä on alkanut kaduttaa se, että hän hakeutui takaisin Karhuvaaraan. Tässä kaupungissa on aivan liikaa vanhoja muistoja. Paikkakunnan poliisilaitoksella sattui olemaan tarjolla rikostutkijan äitiysloman sijaisuus, johon hän kyhäili hätäisesti ilmeisen onnistuneen hakemuksen, koska sai melkein heti soiton, että paikka oli hänen. Häntä alkoi heti epäilyttää, että mahtoiko muita hakijoita olla lainkaan? Asemalla on ollut niin hiljaista, että hän on saanut rauhassa purkaa laatikoitaan ja ottaa puheluja vastaan huolestuneilta kansalaisilta, joilla on kadonnut kissa tai kaniini. Kaikki tehtävät saa koko ajalta laskea yhden käden sormilla ja mitään oikeaan rikokseen viittaavaakaan ei ole ilmaantunut työparinsa Riston puheiden mukaan moneen vuoteen. Tämä on varsinaista ammattitaidon haaskausta. Virpiä kiukuttaa ja turhauttaa koko käpykylä. Taivaalta alkaa pisaroida kylmiä pisaroita harvakseltaan saaden Virpin kiiruhtamaan askeliaan kohti asuntoaan. Kodiksi hän ei aio kutsua sitä koskaan. Kunhan sijaisuus päättyy, niin hän nostaa kytkintä välittömästi.

Esa Kuusisaari oli jo mielessään menossa naimisiin asti Virpinsä kanssa, mutta ikävä mutka tuli heidän matkaansa jo suhteen alkuvaiheessa. Kaikki alkoi viattomista nettipeleistä. Hänen riippuvaisuuteen taipuvainen mielensä jäi koukkuun pelien aiheuttamaan jännitykseen ja kuihdutti heidän suhteensa. Vähitellen kuvioon tulivat myös nettipokeri sekä raviveikkaukset, koska hänen silloisella ystävällään oli aina taskussa kuumia vihjeitä. Alamäki jatkui jatkumistaan, kunnes ensin lähti Virpi, sitten meni myyntiin hänen remontoimansa omakotitalo ja lopulta myös hänen upea Audi Quattronsa. Esan vaaleanruskea tukka alkoi lähteä tuppoina päästä kaiken stressin myötä, joten hän päätti ajaa tukkansa siitä lähtien partakoneella sängeksi. Esa katselee omaa peilikuvaansa eteisen seinän suorakaiteenmallisesta kokovartalopeilistä. Uusi ulkoilmaharrastus on tehnyt hänelle hyvää. Kasvoilla on kevyt päivetys, joka korostaa hänen kirkkaiden sinisten silmiensä väriä, silmien, joiden ympärillä ei ole enää tietoakaan silmäpusseista ja mustista renkaista. Hän on nyt muuttunut mies. Kunpa Virpikin huomaisi sen.

Matkapuhelin kilahtaa vaimeasti Virpiltä tulleen viestin merkiksi. Hän lukee sen heti, naurahtaa ja katsoo tyytyväisenä eteensä. Olohuoneen matolle on kasattu nippu köyttä, taskulamppu, kartta ja GPS-paikannin. Joku voisi kuvitella, että tässä on partioretken perustarvikkeet, mutta se on väärin arvattu. Esan intohimona on ollut viimeisen vuoden aikana geokätköily. Se kuulostaa ensin aika idioottimaiselta touhulta, mutta on oikeasti aika koukuttavaa. Se on hyvä, koska hän tarvitsee aina jotain koukuttavaa elämäänsä. Esa naputtelee vielä koordinaatit GPS:ään ja hänen ystävänsä Tero lukee nettisivulta tehtävänannon kertaalleen läpi.

-Mukaan tarvitaan 30 metrinen köysi, taskulamppu, hyvät ja tukevat jalkineet sekä kaveri. Sään pitää olla kuiva ja tehtävää ei saa ehdottomasti suorittaa pimeässä eikä yksin. Onko meillä nyt mukana kaikki tarpeellinen?  Tero kysyy ja pudottaa reppuunsa vielä varapatterit lyijykynän kanssa samaan lokeroon.

Hän pyyhkäisee siilitukkaansa ja kiristää lenkkitossun nauhat tiukalle.

-Mitähän kaverit sanoisivat, jos tietäisivät mitä me näin lauantai-iltana puuhataan! Ne pitäis meitä varmaan aivan kaheleina. Tero naurahtaa.

-Voi olla. Muut ovat varmaan juomassa kaljaa Niksun bileissä. Eihän Facebookissa ole muusta puhuttukaan, kuin siitä! Esa vastaa hänelle ja heittää lattialta köysinipun putkikassiinsa. – Lähdetäänkö?

Tero nyökkää. Hänellä on mukava kihelmöinti vatsan pohjassa, kun he starttaavat Esan vanhan harmaan Mazdan. Taivas on yhtä harmaa, kuin autokin ja sää kuiva, mutta ainoa huolestuttava asia on se, että kello alkaa olla jo kahdeksan.  Hämärä saapuu tosin vasta kymmenen jälkeen, joten heillä on pari tuntia aikaa ennen sitä. Tero antaa Esalle ajo-ohjeita, koska tehtävän suorituspaikka on hänen vanhassa kotikaupungissaan Ketunmutkassa. Hän tuntee nämä kulmat, kuin omat taskunsa.

-Tuosta vielä vasempaan, niin sitten voidaan jättää auto tuohon parkkikselle. Tero sanoo viittoillen tien laitaan. – Meillä on jonkin verran samoiltavaa metsässä. Toivottavasti olet laittanut koordinaatit oikein. Viimeksi etsittiin ihan väärästä paikasta, kun olit näpytellyt ne aivan päin honkia! Hän muistuttaa.

-Tarviiko siitä koko ajan muistuttaa? Esa kivahtaa kurvaten auton vihaisella kädenliikkeellä tien laitaan. – Mennään.

Tero katsoo kelloaan. Puoli yhdeksän. Hän nuolaisee hermostuneesti hikipisaran ylähuuleltaan ja kiirehtii Esan perään, joka on ehtinyt jo kauas polulle. GPS:n nuoli osoittaa suuntaa aina vaan yhä syvemmälle ryteikköön.

-Voisi kuvitella, että tänne menisi joku polkukin. Näyttää siltä, että me ollaan ainoat, jotka täällä on käyneet… Vai mitä! Tero huutaa Esan perään.

Hänen kenkänsä lipsuvat liukkailla kivillä, maastossa on kaatuneita puunrunkoja ja tiheää lepikkoa.

-Onks meidän nyt ihan pakko mennä suorinta reittiä? Tero kysyy epäilevällä äänellä. Tämä koko juttu taisi olla vikatikki.

Hän kuulee, kuinka Esa pysähtyy muutaman metrin päähän.  Hän kuulee, kuinka Esa odottaa vähän aikaa hengityksensä tasaantumista ennen kuin pystyy puhumaan.

-Perkeleen astmapiippukin taisi jäädä autolle. Esa kiroilee taskujaan tunnustellen ottaen sitten huikat vesipullostaan. – Nyt tämä masiina sanoo, että 580 metriä enää jäljellä. Esa näyttää Terolle GPS:ää polviinsa nojaillen.

-Tätä vauhtia me ei kyllä ehditä ennen hämärää takaisin autolle. Tero sanoo.

-Pelottaako? Hah! Kyllä se tästä iloksi muuttuu! Esa näyttää peukkuaan ja lähtee taas puuskuttaen eteenpäin.

Samalla hetkellä, kun Tero astuu hänen peräänsä, sivaltaa oksa hänen kasvoihinsa piiskan lailla. Huulta alkaa kihelmöidä ja hän tuntee raudan maun suussaan. Taskusta löytyy onneksi rypistynyt nenäliina ja hän painaa sen nopeasti suulleen. Paperi värjäytyy punaiseksi.

-Esa, odota! hän huutaa. –Tuutko vähän katsomaan, sain kuusenoksan huuleeni!

Esa palaa takaisin ja katsoo vaurioita.

-Se on vaan pieni pintaraapaisu. Jatketaan sitten. Meillä on vielä matkaa.

Metsä alkaa harveta ja maasto muuttuu vähitellen kallioiseksi. He pyörivät hetken aikaa kallion laella ihmetellen koordinaatteja.

-Paikan pitäisi olla noin neljän metrin säteellä tästä.

Esa hyppää pienelle kivelle seisomaan ja katselee ympärilleen.

-Olisin kuvitellut, että tämä on jonkinlainen kiipeilytehtävä siitä köydestä päätellen. Tässä ei ole yhtään niin isoa puutakaan, mihin tarvitsisi köyttä kiipeämiseen. Tero sanoo katsellen ylöspäin.

Hän jatkaa kulkuaan edelleen ylöspäin tähyillen ja nousee lähimmän kallion laelle.

-Täältä on hitokseen hienot maisemat! Tero huutaa.

Hän katselee ympärillään avautuvaa näkymää, kunnes hänen silmänsä erottavat epätavallisen halkeaman kahden kallion välissä.

-Bingo! Hänen kasvoilleen leviää onnellinen hymy, kun hän osoittaa sormellaan halkeamaa kalliossa. – Sen on pakko olla tuolla alhaalla!

Esa menee hänen osoittamaansa suuntaan. Hän käy mahalleen kalliohalkeaman viereen ja kaivaa valonheittimensä esiin kassista.

-En näe siellä mitään. Siellä ei ole mitään muuta, kuin kauimmaisessa nurkassa jonkun vanha lenkkitossu. Tossu. Tossu? Siinähän se! Tossu on se kätkö! Esa alkaa nauraa.  Hän katsoo lopulta Teroa ja sitten mittailee jälleen onkaloa katseellaan.

-Se on aika syvä ja tuolta perältä menee kapeaksi. Minä en varmaan sovi. Sinä olet laihempi ja sinulla on pidemmät kädet. Tehdään niin, että sinä menet alas ja minä vedän sitten sut ylös. Ok?

Tero empii hetken. Hän muistaa unensa, jossa oli loukossa samankaltaisessa onkalossa. Mitä sitten, jos Esa heittääkin köyden alas ja hän jää sinne?

-Tehdään sitten niin. Tero mutisee vastaukseksi ja sitoo köyden toisen pään ympärilleen.

Esa sitoo varmuuden vuoksi köyden loppupään läheiseen kitukasvuiseen mäntyyn. He heittävät yläviitoset ja Tero lähtee laskeutumaan. Kallio on liukas ja lenkkarit eivät tahdo pitää otettaan kallion pinnassa. Railo on aluksi kohtalaisen leveä, arviolta metrin ja sillä on syvyyttä kolmisen metriä. Tero jatkaa laskeutumistaan railon pohjalle. Alas päästyään hän huokaisee helpotuksesta ja katsoo ylöspäin nähden Esan näyttävän hänelle peukkua leveästi hymyillen.

-Helppohan sieltä on naureskella. Tero mutisee katsoen railon perällä olevaa kenkää.

Hän lähtee etenemään hitaasti sivuttain tuntien, kuinka railo kapenee vähitellen hänen ympärillään. Kylmä kiviseinämä raapii hänen selkäänsä ja vatsaansa. Hän yrittää vetää jo valmiiksi litteää vatsaansa sisäänpäin, jatkaen tunkeutumistaan yhä syvemmälle kallioon. Kulunut lenkkitossu viruu hylättynä maassa hänen edessään vetäen häntä puoleensa. Railo on nyt niin kapea, että Teron täytyy miettiä, että kuinka ylettyy poimimaan kätkön. Hän taivuttaa vartaloaan sivulle ja yrittää samalla kurottaa maahan. Hän on kuin akrobaatti yrittäessään tavoittaa tossua. Kallio tuntuu terävänä hänen paitansa läpi railon kaventuessa koko ajan, kun Tero kurottautuu sentti sentiltä lähemmäs kenkää. Pakokauhu alkaa hiipiä jälleen hänen tajuntaansa yhtä nopeasti, kuin Ferrari kiihdyttää nollasta sataan, kun hän puristuu yhä tiukemmin kallioiden väliin. Hiki valuu paidan alla hänen pinnistäessään viimeisetkin millimetrit, kunnes saa lopulta sormenpäillään kiinni tossun reunasta.

-Sain sen! Hän ähkäisee riemuissaan Esalle, mutta ei kuule hänen vastaustaan.

Kenkä kädessään hän alkaa pohtia, kuinka pääsisi ylös mutkikkaasta asennostaan. Hänen keskivartalonsa on taipuneena yhdeksänkymmenen asteen kulmaan ja kallio ei anna milliäkään periksi. Hän pinnistää kaikki voimansa äärimmilleen ja karjahtaa samalla kun repäisee itsensä nopeasti pystyasentoon. Hänen kätensä tärisevät, kun hän pujottautuu takaisin vain sen verran, että saa molemmat yläraajansa liikkumaan avatakseen kätkön.

Kengän sisällä pilkottaa musta, pyöreä, kierrekorkillinen rasia. Hän vetää sen kokonaan näkyville, mutta samalla hänestä alkaa tuntua oudolta. Rasia muistuttaa häntä jostain, mutta mistä? Missä ihmeessä hän on nähnyt tuollaisen rasian? Hän pyörittelee sitä hetken kädessään ennen kuin alkaa vääntää korkkia auki.

Kansi on kireällä ja hänen sormensa hervottomat. Lopulta kansi aukeaa ja Tero vetää esille pienen vihkon. Vihko on tumman lian peitossa. Se on ilmeisesti saanut kosteutta kannen välistä. Tero kaivaa vielä purkista kynää. Koko reissu on ollut turha, jos puumerkit eivät jää vihkoon. Hän kopauttaa purkkia alassuin napakasti kämmentänsä vasten. Sieltä valahtaa jotain kylmää hänen lämpimään käteensä. Se ei olekaan kynä, vaan jotain aivan muuta. Tero ei voi uskoa silmiään, kun hän tutkii sitä lähemmin. Purkissa on irtovarvas, joka lepää nyt hänen kämmenellään. Vaikuttaa siltä, että se on pilailukaupan mestaritaidonnäyte. Tero naurahtaa itsevarmasti laittaen purkin ja kengän talteen polviensa väliin. Ihan, kuin joku olisi räätälöinyt tämän kätkön ainoastaan hänelle. Mutta kuka tietäisi hänen puuttuvasta varpaastaan? Tero katsoo ruumiinosaa valonkajossa ja kokeilee sen leikkauspintaa sormellaan. Siitä irtoaa punaista väriä ja hän hieraisee sormiaan yhteen. Hän nuolaisee sormenpäätään ja maistaa veren. Tämä ei ole pilailukaupasta, vaan tämä on oikea. Tero valahtaa kalpeaksi ja pudottaa purkin sisältöineen luolan lattialle parkaisten ääneti. Hän yrittää huutaa, mutta ääntä ei tule.

Alhaalla railossa on pitkään täydellinen hiljaisuus. Esa yrittää huhuilla ja tähyillä sinne, mutta ääni ei tahdo kuulua kallioiden väliin eikä hän uskalla mennä enää reunemmalle.  Äkkiä Esa kuulee ylös asti ensin yhden vaimeamman karjaisun ja sitten toisen äänen, joka kuulostaa etäisesti hänen ystävältään, mutta ei kuitenkaan aivan. Hän yrittää näyttää taskulampulla valoa luolaan.

-Nosta mut jo saatana pois täältä ja vähän äkkiä! Tero huutaa ja hänen kalpea naamansa ilmestyy valokeilaan. Esa kaatuu takapuolelleen kalliolle, kun hän etsii köyttä ja alkaa sitten kiskoa häntä ylöspäin.

Alhaalla railossa Tero pohtii rääkäisyn kuuluneen ilmeisesti hänen kurkustaan, kun ylhäällä näkyy liikettä.

-Ei täällä taida muitakaan olla. Hän toteaa ympärilleen katsellen. Hän on varma siitä, että luolasta löytyy kohta jotain vielä epämiellyttävämpää, jos hän ei pääse heti pois sieltä.

Esa alkaa nykiä häntä köydestä ylöspäin. Tero ottaa seinästä kaikilla voimillaan vauhtia ja ponnistaa ylemmäs. Hän katsoo maassa lojuvaa valkoista sormea ja yökkää. Täältä on päästävä äkkiä pois.

Esan hiukset ovat hiestä märät, kun Teron pää ilmestyy railon reunalle ja sen perässä loputkin hänen ohuesta vartalostaan.

-Mitä nyt? Sain sun takia ihan paskahalvauksen! Esa huohottaa. Hänen äänensä kuulostaa oudon tukahtuneelta ja hän löytää kassista varapiippunsa vetäisten nopeasti keuhkoihinsa kaksi suihketta.

-Si-si-siellä on jonkun var..var.. sormi. Tero saa sanottua ja yökkää vielä kerran.

-Älä saatana. Esa tähystää lampulla alas. –Meidän pitää viedä sormi poliisille. Onkohan siellä vielä lisää niitä?

-Lisääkö? Minä en ainakaan mene enää alas katsomaan. Saat ihan yksin selvittää sen! Tero tiuskaisee irrottaen köyden ympäriltään. – Mitä luulet, että poliisi sanoo, jos me viedään so-sormi sinne? Kiitos vaan pojat, tätä me ollaan juuri etsitty. Mitäs te pojat muuten olette viime aikoina hommailleet? Älä unta näe!

Esa nyökkää hiljaa. Heidän on palattava heti selvittämään ainakin se, kenen tekemä kätkö tämä on. He keräilevät nopeasti tavarat kasaan yrittäen ehtiä autolle ennen pimeää. He eksyvät reitiltään kerran ja hämärä on ehtinyt jo laskeutua, kun he palaavat takaisin autolle. Tero katsoo itseään auton sivupeilistä. Hänellä on huuli halki ja aivan vitivalkoiset kasvot. Hän siirtää katseensa sylissään lepääviin käsiin, joiden kämmenet ovat värjäytyneet ruskeanpunerviksi. Silmien takana on alkanut jyskyttää ja Tero puristaa tiukasti ne kiinni.

– Mu-mun pitää pestä kädet. Hän kuiskaa Esalle, joka alkaa olla silminnähden huolissaan ystävästään.

Kommentit (0)
Rekisteröitymällä Lilyyn kommentoit kätevämmin ja voit perustaa oman blogin. Liity yhteisöön tästä.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät merkitty *