Luku 21 Soluttautuminen
He pelastivat hänet viime hetkellä. Olin niin lähellä, mutta epäonnistuin. Seison rauhallisella kadulla ja massiivinen sairaalarakennus kohoaa vaikuttavana edessäni. Se muistuttaa valitettavasti vanhasta elämästäni. Luulin, että en palaa koskaan mihinkään laitokseen. Siihen elämään en halua palata enää mistään hinnasta. En koskaan. Onneksi ei tarvitse. Tänään on vain yksi tehtävä hoidettavana. Tehtävä on yhtä helppo, kuin ottaisi keksin lapselta. Lähestyn rakennusta varmoin askelin. Voin jo haistaa sen hajun, puhdistusaineen ja ruumiin eritteiden muodostama sekoitus. Sairaala-alueella on iltaisin hiljaista, joten saan ihan rauhassa tutkia ympäristöä. Pääoven luona on hiljaista, vastaani tulee ainoastaan kiireisiä vuoronsa päättäviä hoitajia ja jokunen potilas näyttää seisoskelevan tupakalla ulko-ovella tippatelineeseensä nojaillen. He eivät kiinnitä minuun mitään huomiota, vaan saan astua liukuovista sisään viileään aulaan. Seuraan hetken käytävillä liikkuvia hoitajia ja kävelen heidän joukossaan reippaasti rappusia alakerroksiin, josta yleensä löytyvät sairaalan huoltotilat. Hoitajat kiiruhtavat käytäviä pitkin osastoillensa töihin ja huomaan, että maanalaisessa valkoiseksi rapatussa käytävässä on monta ovea. Onneksi yhdessä lukee kissankokoisin kirjaimin: Pukuhuone/miehet. Jään käytävään tutkien reppuni sivutaskuja ikään kuin avainta etsien ja kumarrun sitomaan kengännauhojani, kun huomaan minut ohittavan mieshoitajan. Hän on ilmeisesti lähdössä kotiin työvuorostaan, koska hän on työvaatteissa ja avaa avaimellaan pukuhuoneen oven. Nousen ripeästi ylös ja tervehdin häntä livahtaen samalla avauksella sisään. Hän katsoo minua epäilevästi, mutta en välitä hänestä. Hän saa mennä menojaan. Pukuhuone on suuri ja sen kaappien väliin on helppo piiloutua. Seuraan kaappien takaa, kun mieshoitaja riisuu työvaatteensa ja vie ne pyykkipussiin. Hän vaihtaa ripeästi siviilivaatteet päälle ja katoaa ovesta ulos taakseen vilkaisematta. Menen heti hänen perässään pyykkipussille ja kaivan sieltä miehen käyttämät vaatteet. Hän on osapuilleen samankokoinen. Laitan vaatteet päälleni, katson itseäni peilistä ja poistun valkoiselle käytävälle. Päästyäni takaisin ala-aulaan, huomaan neuvontapisteellä sairaalan keskuksen puhelinnumeron liimattuna lasiin jälleen kissankokoisin numeroin.
-Kuin tilauksesta!
Näppäilen keskuksen numeron ja tiedustelen rakkaan ystäväni osastoa.
-Haloo? Ystäväni on joutunut onnettomuuteen ja haluaisin, että puhelu yhdistettäisiin hänelle. Nimi on Esa Kuusisaari. Kyllä.
Keskus kertoo auliisti, että potilas on kirurgisella osastolla viidennessä kerroksessa, huone on numero kahdeksan. Keskus sanoo sitten yhdistävänsä puhelun, mutta en jää odottamaan, vaan suljen linjan. Tämähän sujuu, kuin rasvattu. Aulan seinässä on peili. Jään sen eteen vielä hetkeksi, jolloin näen itseni sellaisena kuin olin kauan aikaa sitten. Se on kuitenkin kaikki historiaa. Uusi minä katsoo peilistä. Katson silmiini, joissa ei ole lainkaan valkuaisia. Kaunista.
Käytävät ovat autiot, kun tilaan hissin ylös. Astun sisään painaen nappia oikeaan kerrokseen. Olen niin lähellä. Keskitän kaiken energiani hänen huoneeseensa.
-Tarvitsen apuasi. Pian saan hänet. Anna kaikki voimasi käyttööni.
Minut keskeyttää hissin kaiuttimesta kuuluva miellyttävä naisääni. Hän kertoo, että olen tullut oikeaan kerrokseen. Hissin ovet aukeavat kilahtaen. Hissiaula on autio ja osastojen ovet kiinni. Astun kirurgian viitososaston lasiovesta sisään. Sairaalan haju on kerta kaikkiaan kuvottava. Muistot mielisairaalan osastosta alkavat vaikuttaa keskittymiseeni. Haluan hoitaa tämän nopeasti. Kävelen itsevarmoin askelin kansliaan, jossa kaksi naishoitajaa istuu tietokoneen ääressä ja käy läpi potilaspapereita. Koputan napakasti ovensuuhun. Toinen heistä kääntyy ynseänä katsomaan.
-Olen naapuriosastolla sijaisena. Ystäväni Esa Kuusisaari on täällä potilaana. Voinko käydä pikaisesti tervehtimässä?
-Ilman muuta! Huone kahdeksan. Laita suojavaatteet päällesi, hän on eristyksessä. Meillä on raportti kesken, joten saat selvitä yksinäsi.
-Kiitos. Nyökkään kohteliaasti heille ja jatkan käytävälle.
Huone löytyy helposti osaston perältä. Avaan hiljaa uloimman oven ja astun eristyshuoneen eteiseen. Eteisessä on hyllyssä nippu suojavaatteita. Ajattelen ensin laittaa ne päälleni, jotta yllätys olisi vielä suurempi, mutta mitä suotta, suojavaatetus on turha. Tämä ei kestä kauaa. Sisemmässä väliovessa on ikkuna, josta näkyy sängyn pääty. Työnnän oven auki, sen pumppumekanismi pitää pienen sihahduksen. Astun huoneeseen, mutta karjaisen raivosta, koska huone on tyhjä.
-Se pirun epeli on karannut!
Nuuhkaisen ilmaa, hän on ollut täällä hetki sitten. Kosketan kädelläni veristä lattiaa. Tuoretta. Hän ei ole voinut päästä pitkälle. Poistun hiljaiseen käytävään. Kansliassa on edelleen hoitajapalaveri menossa, joten sitä kautta hän ei ole voinut poistua. Katseeni lukkiutuu osaston perällä olevaan palo-oveen. Sen edessä on lattiassa likaisia jalanjälkiä. Hän on paennut paloportaisiin. Pujottelen sujuvasti portaita alaspäin. Hänen pelkonsa haisee niin, että koko käytävä lemuaa. Hän on minun.