Luku 25 Naruttaja elää ja Luku 25 Hyökkäys

Tuoli narahtaa vaimeasti istuessani sen lohkeilleelle maalipinnalle. Sen ajan puusepät sentään osasivat tehdä oikeita huonekaluja. Sellaisia, jotka kestävät melkein ikuisesti. Vanhan tuolin historia huokuu tajuntaani ummistettujen silmieni takana, voin tuntea sen kertomat tarinat ja kuinka se on kulkeutunut sotien jaloista ehjänä tähän päivään. Toisin kuin minä, jonka sielu on raadeltu kappaleiksi niin monta kertaa, että laskut ovat seonneet jo aikoja sitten.

 

Kaikki suunnitelmani ovat murentuneet, kuin sormien välistä maahan valuva hiekka. He ovat onnistuneet pilaamaan aivan kaiken. Olen onnistunut saamaan heistä muutaman, mutta se ei riitä. Se ei riitä alkuunkaan. Tunnen sen, että voimani alkaa huveta. Yksi kortti on vielä kääntämättä, vaikkakin kaikista tehokkain. Käytin samantapaista temppua tuon kananaivoisen kehonrakentajan kanssa ja minun pitää näköjään tehdä se jälleen.

 

Kalpea käsi hapuilee kokeilemaan tuolin reunan yli repsottavan kuluneen popliinitakin taskussa tuntuvaa kohoumaa. Se sujahtaa nopeasti sisään takin laskoksiin, kunnes sormet puristuvat tiukasti lasisen pienen pullon ympärille. Sen pinta tuntuu sileältä ja jääkylmältä. Kohotan varovasti kapean pullon ilmaan katsoen harmaan rispaantuneen lierihatun alta lumoutuneena sen sisällä taianomaisesti kiemurtelevia vaaleita haituvia, jotka muodostavat erilaisia muotoja. Pullon lasinen kylki heijastaa peilikuvani vääristäen samalla kasvonpiirteet tunnistamattomiksi.

-Minun on revittävä musta sieluni riekaleiksi vielä kerran.

Pudotan kylmän lasisen aarteen takaisin taskuuni. Keskitän tästä eteenpäin kaiken jäljellä olevan energiani sen naisen löytämiseen, vaikka tiedänkin kyllä missä hän asuu. Nyt hänen on tullut vuoro palvella minua ja minun on tullut aika päästä osaksi häntä, kunnes saan hänet kokonaan. Se pitää tehdä vähitellen ja silloin, kun hän ei osaa odottaa. Tarvitsen vielä tuon typerän lihasmassan apua.

Lasipullo taskun pohjalla on alkanut tuntua yhä kylmemmältä ja kylmemmältä. Se on huurtanut pienen läikän myös taskun ulkopuolelle. Hipaisen vielä kerran sen kylmää pintaa.

-Hän saa siirtää tämän sen naisen kannettavaksi.

Pullo alkaa täristä taskussa ja pyörteet sen sisällä voimistuvat, niiden liike saa ne näyttämään hetken verran kasvoilta.

-Kun se hylkiö on suoriutunut tehtävästään, on minun itse varmistettava, että siirto on onnistunut. Sen jälkeen olen turvassa.

 

1. Hyökkäys

 

 

 

Esa toipuu vammoistaan edelleen sairaalassa. Hän on jo tottunut siihen, että hänellä ei ole lainkaan yksityisyyttä. Hoitajat tulevat säännöllisesti hänen sänkynsä viereen, heittävät peiton sivuun ja alkavat avata hänen taidokkaasti paketoituja jalkojaan. Paraneminen edistyy vähitellen ja hoitajat ovat toiveikkaita, että hän pääsisi sairaalasta jo loppuviikosta. Esa on saanut luvan varovasti kävellä kyynärsauvoilla pieniä matkoja. Se virkistää hänen mieltään, kun saa kävellä edes omassa huoneessaan. Yöt ovat pahimpia. Aina kun hän nukahtaa, hän alkaa nähdä pelottavia unia. Niissä Naruttajan katse vainoaa häntä ja syöpäläiset hyökkäävät sairaalasängyn laitojen alta hänen kimppuunsa kaivautuen ihon läpi sisuskaluihinsa asti. Hän yrittää huutaa apua, mutta ääntä ei kuulu. Todellisuudessa hän kiljuu niin, että käytävät raikuvat. Huoneeseen syöksyy aina silloin lauma hoitajia ja he antavat hänelle jotakin rauhoittavaa unilääkettä. Sen voimalla hän nukkuu aamun sarastukseen asti unia näkemättä.

Virpi on käynyt joka päivä hänen luonaan. Nestorikin piipahti äkkiseltään, mutta muita ei ole näkynyt. Esaa alkaa itkettää, kun hän miettii Lindan kohtaloa. Hänen surunsa muuttuu kuitenkin vihaksi hänen muistellessaan Teroa. Teron piti olla hänen paras ystävänsä. Esaa suututtaa niin, että hän voisi antaa mitä vaan, jos saisi kelloa käännettyä siihen hetkeen, kun he ensimmäisen kerran tapasivat. Hän toimittaisi miehen alimpaan helvettiin, jos ei hän ole jo sinne päässyt. Se hieman helpottaa hänen vihaansa. Samalla hänen mieleensä juolahtaa, että Simokaan ei ole käynyt yhtä kertaa häntä katsomassa. Esa kaivaa puhelimensa pöytälaatikostaan. Simo on soittanut hänelle sen jälkeen, kun hän joutui pakenemaan huoneestaan ja se hullu psykopaatti jahtasi häntä pitkin sairaalan käytäviä. Miten hän ei ole kuullut tai huomannut soittoa aiemmin? Hän valitsee nopeasti Simon numeron. Linja hälyttää hetken aikaa ja sitten uninen ääni vastaa.

– Simo tässä moi. En pääse nyt vastaamaan puhelimeen. Jätä viesti äänimerkin jälkeen.

Esa odottaa vielä tunnin verran ja soittaa sitten uudelleen eikä Simo vastaa edelleenkään. Hän on huolissaan, koska hän on yleensä aina vastannut puheluihinsa. Nyt on jotain pielessä. Esaa alkaa kuvottaa, mutta onneksi Virpi tulee samalla hetkellä hänen huoneeseensa.

– Mikä hätänä? Olet sen näköinen, kuin olisit aaveen nähnyt. Virpi naurahtaa.

– Ei paljosta puutu näin viimepäivien tapahtumia miettien. Esa toteaa lakonisesti ja lysähtää sängyllensä.

Hänen paksut jalkasiteensä ovat jälleen kastuneet läpi. Lattiaan on jäänyt kosteat laikut hänen kulkiessaan ympäri huonettaan. Esa nostaa jalat sängylle.

– Nämäkin pitäis vaihtaa ja Simokaan ei vastaa puhelimeen. Esa huokaisee sulkien silmänsä.

Esa näyttää niin voipuneelta, että Virpi lupaa tulla seuraavana päivänä uudelleen. Hän lupaa lisäksi käydä kotimatkalla Simon luona, jotta Esa saa mielenrauhan. Hän suukottaa Esaa päälakeen ja menee sanomaan hoitajille, että siteet ovat vuotaneet läpi.

– Kiitos rakas. Olet kultainen. Esa sanoo. – Nähdään huomenna. Pus pus.

Virpiä naurattaa Esan siirappinen käytös hänen poistuessaan ovesta hyväntuulisena. Kotimatkalla hän voi poiketa Simoa tervehtimässä. Hän on varmaan ollut taas punttisalilla eikä voinut vastata puhelimeen. Esa on nyt vähän herkillä kaiken tapahtuneen jälkeen. Eikä ihme. Nämä asiat menevät ihon alle.

 

Simon talon pihassa jököttää hänen vanha kunnon seitsenvaihteinen Helkamansa.  Virpi päättelee siitä hänen olevan kotona. Alaovi on auki ja Virpi nousee toiseen kerrokseen. Hän soittaa ovikelloa. Huoneesta kuuluu jokin kolahdus ja Virpi soittaa uudelleen. Postiluukku raottuu hieman ja Virpi kumartuu lähemmäs.

– Tulisitko uudelleen illalla. On vähän paha hetki. Kuuluu hento kuiskaus postiluukusta, joka sitten kolahtaa kiinni.

– Hyvä on. Virpi raottaa postiluukkua ja kuiskaa takaisin.

Vai paha hetki… Hänellä oli äänestä päätellen naisvieraita kylässä. Virpiä hymyilyttää.

 

Illalla uutisten jälkeen Virpi lähtee juoksulenkille ja ajattelee pistäytyvänsä samalla Simolla. Hän kipaisee kohtalaisen lyhyen matkan nopeasti ja on tuota pikaa Simon alaovella. Hän juoksee raput ylös ja soittaa hengästyneenä kelloa, mutta kukaan ei tule avaamaan. Simon polkupyörä oli edelleen pihassa samalla paikalla, mutta miksi hän ei tule avaamaan? Virpi soittaa vielä puhelimellakin, mutta puhelu menee suoraan vastaajaan.

– Tämäpä vasta outoa. Virpi sanoo raottaen postiluukkua.

Jostain syystä hän laittaa kätensä luukusta sisään. Sitä ei olisi pitänyt tehdä. Jokin tahmainen tarttuu hänen ranteeseensa alkaen vetää hänen kättänsä yhä pidemmälle. Virpi repii vastaan minkä ehtii, mutta jokin olio on häntä vahvempi. Se aikoo ilmeisesti repiä hänen kätensä täysin murskaksi, koska kamala tuska riipii häntä ranteesta alaspäin. Virpi saa ongittua vasemmalla kädellään povitaskustaan virka-aseensa ja osoittaa sen luukusta sisään. Hän laukaisee sen ajattelematta osuuko omaan käteensä vai johonkin luonnottomaan olioon. Heti aseen laukaistuaan ote heltiää ja Virpi saa kätensä irti postiluukusta. Kädessä on verisiä juovia, mutta muuten se näyttäisi olevan kunnossa. Hän peruuttaa portaikkoon ja sieltä ulos asti täristen hillittömästi. Risto vastaa heti hänen soittoonsa.

– Meillä on ongelma Simon asunnolla. Virpi saa sanottua ennen kuin pyörtyy nurmikolle.

Hän herää siihen, että Riso läpsyttelee häntä kasvoihin.

– Hei, herää! Mitä tapahtui?

– Siellä on sisällä joku olio, joka yritti repiä minut sisälle postiluukusta. Virpi sanoo ja näyttää kättänsä.

Kädessä ei ole mitään vialla. Risto katsoo sitä ja pyörittää päätään.

– Sinun olisi parasta jäädä hieman hermolomalle. Eikö? Hän sanoo taputtaen Virpiä olkapäälle.

– Siellä oli ihan varmana joku kamala hirviö! Virpi alkaa huutaa suureen ääneen.

– Hei, hys, hys, neiti. Täällä asuu muitakin. Käydään nyt katsomassa. Meillä on tässä yleisavain, koska talonmies asuu samassa talossa.

Risto avaa varovasti oven. Asunnossa on hiljaista. Risto tutkii joka nurkan, mutta viimeiseksi kylpyhuoneen. Hän avaa hitaasti oven pidellen asetta valmiina toisessa kädessään, mutta pesuhuone onkin tyhjä. Risto työntää aseen takaisin koteloonsa. Virpi odottaa oven ulkopuolella jännittyneenä ja Risto palaa kertomaan hänelle, että asunto oli täysin tyhjä. Virpi ei voi ymmärtää sitä. Onko hän nyt vuorostaan tuossa hulluksi? Risto määrää hänet ihan syystäkin pois virkatehtävästään, kunnes on toipunut henkisesti. Hän suosittelee Virpille vielä terapiaakin. Se ottaa häntä aivoon niin paljon, että hänen tekisi mieli tarttua Riston kauluksiin.

– Minä en tarvitse terapiaa, haluan vain sen pedon kiinni! Hän tiuskaisee ja kääntyy kannoillaan kotiinpäin.

Virpi potkii kävellessään irtokiviä asfaltilta ojaan. Häntä kiukuttaa niin, että aivot kihisevät. Hän ei ole hullu, eikä varsinkaan nähnyt näkyjä. Vai näkikö sittenkin? Hänen oikeaa rannettaan jomottaa, vaikka siinä ei näy mitään ulkoisesti. Virpi päättää oikaista kotiinsa puiston halki. Puistossa on rauhallista, kun hän kävelee kapealla kevyenliikenteen väylällä. Pieni puro solisee puiston halki, sen ääni tuntuu tutulta ja turvalliselta.

 

Mustarastas hyppii lyhyeksi ajetulla nurmikolla. Se on äkännyt maassa pullean kastemadon, tarttunut sen toiseen päähän ja venyttää sitä nyt irti käytävästään. Virpi ei ole aikaisemmin inhonnut matoja ja toukkia, mutta nykyään ne etovat häntä. Hän kääntää katseensa pois ja kipaisee juoksuun. Maisema alkaa vaihtua nopeasti, mutta häntä alkaa hengästyttää. Sydän hakkaa, kuin lampaan saparo saaden hänet hiljentämään vauhtiaan.

-Olenkohan tulossa kipeäksi?

Virpi pysähtyy ja taivuttaa itsensä kaksinkerroin. Hänen mahaansa sattuu, kun alavatsa kramppaa oikein kunnolla. Hän voihkaisee ja hakee tukea läheisestä koivusta. Kipu menee ohi, mutta häntä lievästi huimaa. Ehkä Risto oli oikeassa, hänen pitää varmaan jäädä sairauslomalle.

-En taida olla työkuntoinen. Virpi huokaisee.

Hän jatkaa matkaansa kävellen puron vartta pitkin. Taivaalle alkaa kerääntyä tummia pilviä samalla, kun tuuli yltyy. Ensin pilvestä putoaa yksi iso vesipisara osuen hänen otsaansa ja kohta myös toinen. Lopulta isoja pisaroita alkaa tulla taivaan täydeltä. Kävelytie täyttyy hiljalleen lätäköistä laittaen hänet harppomaan niiden yli. Sade kiihtyy kiihtymistään kastellen hänet läpikotaisin ja loppupeleissä hän kahlaa märissä lenkkitossuissaan eteenpäin, kun vesi vyöryy ylämäessä häntä vastaan pieninä virtoina. Vesi kuljettaa hiekkaa jättäen tiehen syviä uria. Virpi palelee kiiruhtaessaan kotiin. Hän ei uskalla juosta, koska vatsalla on edelleen pieni epämiellyttävä paineen tunne. Lopulta hän pääsee kotiinsa litimärkänä. Hampaat kalisten hän riisuutuu ja pukeutuu lämpimään flanelliseen pyjamansa kömpien peiton alle.

 

Hän nukahtaa pian ja näkee pelottavaa unta, jossa hän harhailee yksin pimeässä ja hän pakenee jotain pahaa mitä ei voi nähdä. Hän juoksee ja juoksee, kunnes vatsaan alkaa sattua. Sitten hänen ohitseen lentää parvi lintuja. Ne alkavat nokkia häntä päähän. Hän huitoo niitä pois kimpustaan, jolloin hän huomaa, että ne eivät olekaan lintuja. Ne ovenkahvoja, joilla on pienenpienet kasvot ja terävät hampaat. Ne näykkivät pienillä hampaillaan hänen hiuksiaan, vaatteitaan ja kaikkea mistä vain kiinni saavat. Sitten paikalle saapuu Risto, joka alkaa myös hutkia lentäviä otuksia. He hutkivat niitä yhdessä, kunnes viimeinenkin on tipahtanut kuolleena maahan. Sitten Virpi herää. Hän huomaa potkineensa peitot päältään sekä kaivautuneensa aluslakanan alle. Hän oikaisee peittonsa kuunnellen, kuinka sade rummuttaa hänen ikkunalautaansa. Sitten hän jatkaa uniaan pitkälle seuraavaan päivään asti.

 

Aamupäivä on valjennut jälleen harmaana ja sateisena, kun Virpi viimein avaa makuuhuoneensa sälekaihtimet. Hän menee keittiöön laittamaan aamupalaa, vaikka ei tunnu kovin nälkäiseltä. Kahvi valuu hiljalleen pannuun, kun hän istuu ruokapöydän vieressä katsellen ikkunasta ulos. Kahvintuoksu leijailee hänen nenäänsä ja hän imee sen ihanaa tuoksua sieraimiinsa. Kunnes äkkinäinen pahoinvoinnin aalto lyö hänen lävitseen. Virpi syöksyy vessaan ja oksentaa, vaikka tyhjässä vatsassa ei juuri mitään ole. Hän yökkäilee tovin pytyllä, kunnes olo helpottaa. Hän marssii suoraan keittiöön kaataen kahvipannullisen viemäristä alas nenästään pidellen.

– Se oli varmaan pilaantunutta, kun haju oli niin kamala.

Hänen ei tee mieli mitään muutakaan, mutta pakottaa itsensä juomaan lasillisen tuoremehua. Se pysyy onneksi sisällä ja hän kömpiikin takaisin lämpimän peittonsa alle.