Luku 27 Lääkärissä

Esa pakkailee sairaalalla muovipussiin vähiä tavaroitaan. Hän on saanut juuri kotiutuspaperit käteensä, joten hänet on vapautettu sairaalan kahleista. Elämä ei voisi hymyillä enempää, vaikka kumarteleminen sattuu edelleen vatsaan ja metalliset haavahakaset kiristävät. Se ei haittaa, koska hän pääsee tänään kotiin. Esa saa vähitellen tavaransa kasaan, sitten hän katsoo vielä huoneeseen viimeisen kerran.

– Hyvästi huone. Tänne en halua koskaan enää palata. Hän sanoo konkaten kyynärsauvoilla osastonsa käytävälle.

Hän hyvästelee hoitajansa kansliassa ennen kuin lähtee hissillä alakertaan kohti vapautta. Esa astuu tyytyväisenä hissiin ja siellä on pieni silmälasipäinen tyttö äitinsä kanssa. Tyttö tuijottaa Esan siteisiin käärittyjä jalkojansa.

– Miksi sedällä on vessapaperia jaloissa, äiti? Hän kysyy katsoen äitiään, jonka kasvot punehtuvat koko ajan entistä enemmän.

– Kuulehan, se asia ei kuulu meille ja ne ovat siteitä. Sedällä on varmaan jalassa pipi. Hän vastaa tytölle kuiskaten.

Esaa hymyilyttää ja hän ajattelee vähän vitsailla asialla.

– Kuulehan tyttö. Sedällä on jaloissa tällaiset paketit, kun eräänä päivänä en syönyt ruokaani, niin muurahaiset lautaselleni ja kun ruokaa ei ollut riittävästi, niin ne alkoivat syödä varpaitani. Esa sanoo äidille silmää iskien.

Sekä tyttö että äiti tuijottavat lautasen kokoisilla silmillään Esaa selvästi kauhistuneena. Hissi tulee onneksi alakertaan ja hän konkkaa niin nopeasti pihalle kuin kykenee, jotta tyttö ei ehdi esittää lisäkysymyksiä. Käveleminen tekee tiukkaa, mutta takseja on onneksi pitkä rivi sairaalan edessä. Esa könyää kyytiin sauvoinensa suunnattoman helpottuneena siitä, että on vihdoin matkalla takaisin kotiin. He pysähtyvät matkalla apteekkiin, jotta Esa saa haettua sieltä kotiinsa sidetarpeita. Esa ajattelee pyytävänsä Virpiä auttamaan siteiden kanssa, koska hänen sormensa ovat niin hellät ja ihanat. Hänen haaveilunsa keskeytyy kuitenkin lyhyeen, kun taksimies pysäyttää auton hänen kotitalonsa eteen. Kyynärsauvat kolisten hän purkautuu ulos autosta keinotellen itsensä ensin rappukäytävään ja siitä omaan asuntoonsa. Urakasta selvittyään hän pudottaa muovipussit olohuoneen lattialle ja rojahtaa sohvalle nostaen jalkaterät kohoasentoon tyynyjen päälle. Molemmat jalat ovat kuin tulessa kävelyn jälkeen. Hän voivottelee surkeaa oloaan ja toivoo, että Virpi olisi siellä tuomassa mehua sekä särkylääkettä ja vaihtamassa otsalle kylmää käärettä.

– Se olisikin erittäin hyvä ajatus. Taidanpa ilmoittaa, että olen kotiutunut. Virpi tulee varmasti ihan heti. Esa myhäilee loistoajatukselleen samalla, kun valitsee Virpin numeron.

 

Virpi kuulee peittonsa alta Vivaldin vuodenaikojen soivan yöpöydällään. Hän kurkottaa hiukset sotkussa peiton alta katsomaan kuka soittaa huomatakseen, että se on Esa. Hän hiljentää puhelimen ja kääntää kylkeään. Esa on ihmeissään, kun soitto katkeaa.

– Hassua, Virpi ei varmaan halua puhua kanssani?

Esa katselee paketoituja jalkojaan. Siteet voi varmasti vaihtaa huomennakin. Toisessa näyttää olevan vain pieni kellertävä laikku.

-Minä lähden sinne. Hän ähkäisee ylös kömpiessään. – Ei tämä tässä makaamalla valmistu.

Hän konkkaa keppiensä kanssa vessan lääkekaapille ottaen sieltä särkypillerin. Sitten hän määrätietoisesti kinkkaa ulos autolleen ja yrittää sovittaa itsensä kuljettajan paikalle. Hän päättää lähteä Virpin luo käymään, kun kerran hän ei vastaa puhelimeen.

 

Hetken päästä Virpin ovikello soi. Hän kaivautuu jälleen huokaisten lämpöisen peittonsa alta.

– Tullaan tullaan! Eikö täällä saa edes rauhassa sairastaa? Hän manaa hiippaillessaan ovelle.

Hän katsoo ovisilmästä käytävään ennen kuin avaa.

– Se on Esa. Hän huokaisee helpottuneena avaten varmuusketjun.

– Mikäs sinuun on iskenyt? Esa kysyy heti hänet nähdessään.

– Joku vatsapöpö. Ei varmaan kannata tulla pidemmälle.

– Hitot minä välitän mistään pöpöistä! Esa sanoo hyppelehtien kyynärsauvoillaan sisään. – Istun hetkeksi, jos ei se haittaa?

– Istu vaan. Voit vaikka jäädä yöksi. Minä menen takaisin sänkyyn. Virpi sanoo ja katoaa makuuhuoneeseen.

Esa asettuu kunnolla taloksi. Hän avaa television, hakee jääkaapista Colapullon sekä istuu Virpin uuteen nahkaiseen mekanismituoliin laskien huokaisten jalkansa rahille. Makuuhuoneessa on hiljaista. Virpi arvatenkin nukkuu pois tautiaan. Esa ottaa lokoisan asennon tuolissa juoden kylmää Colaa sekä syventyen toimintaelokuvaan, jossa aivot saa heittää totaalisesti narikkaan. Hän katselee, kuinka Jason Statham rusikoi pahiksia sairaalakuntoon ja kurvailee hienolla autollaan tuhatta ja sataa pitkin maita ja mantuja. Häneltä jää kuitenkin elokuvan loppuhuipennus näkemättä, koska Nukkumatin kutsua on mahdotonta vastustaa.

 

Virpi herää jo aikaisin aamulla. Olo on hieman ohut hänen kömpiessään aamutoimille. Kaiken lisäksi hän meinaa saada halvauksen, kun pelästyy niin olohuoneessaan kuorsaavaa hahmoa. Jalkojen paketit nähtyään hän tajuaa heti, että Esa on jäänytkin yöksi. Se ilahduttaa häntä suuresti. On mukava tietää, että hän ei ole yksin. Virpi ajattelee tehdä itselleen voileivän. Hän avaa jääkaapin oven ottaakseen sieltä aamiaistarvikkeet, mutta jääkaapin sisällön haju saa hänet taas voimaan pahoin. Hän kiiruhtaa jälleen vessaan. Esa havahtuu vessasta kuuluviin ääniin. Hän kömpii ylös tuolistaan ja on hetken ulapalla siitä missä on, kunnes hän tajuaa olevansa Virpillä. Esa kuulee Virpin ääntelyn vessasta ja huolestuu toden teolla.

– Sinut pitää saada lääkäriin. Hän puhuu oven takana kuunnellen sen takaa kuuluvia holtittomia yökkäyksiä.

Virpi tulee ovensuuhun valkeana, kuin lakana.

– Totta puhut. Pitää mennä lääkäriin. Virpi sanoo nenäänsä niistäen.

 

Esa tarjoutuu avuliaasti saattamaan Virpin ensiapuun. Hän on todella huolissaan, koska Virpi ei ole koskaan sairaana. Hänen kasvonsa ovat jotenkin harmaat ja silmänympäryksensä violetit.  He saapuvat sairaalalle ja Virpi näyttää koko ajan huonovointisemmalta.  Esa yrittää auttaa häntä kyynärsauvojensa kanssa, mutta se jää vain yritykseksi, koska hän on itsekin vielä toipilas. Ensiavun jono ei ole onneksi kovinkaan pitkä. Virpi pääsee nopeasti tukittavaksi ja Esa jää odotushuoneeseen lepuuttamaan jalkojansa.

 

Tutkimushuoneessa harmaaviiksinen lääkäri mittaa Virpin verenpaineet. Hänellä on epäsiistit harmaat hiukset, suuret silmälasit ja hänen kasvonsa ovat vinot. Hän kyselee pöytänsä takaa omituisia kysymyksiä. Moneenkaan niistä Virpi ei osaa vastata. Mitä poikkeavaa hän on syönyt? Ei mitään.  Koska hänellä on ollut viimeksi kuukautiset? Hänellä on kierukka. Onko stressiä? Välillä. Onko umpisuota leikattu? Ei. Loputtomalta tuntuvan kyselytunnin jälkeen hän määrää Virpin pitkälleen tutkimuspöydälle. Virpi tekee työtä käskettyä. Hän kipuaa pöydälle alushoususillaan ja lääkäri alkaa painella hänen vatsaansa järjestelmällisesti. Vatsa aristaa hieman mahalaukun kohdalla. Virpi rypistää kulmiaan.

– Sattuuko tähän? Entä tähän? Lääkäri kyselee jatkaen tunnustelua. Hän hiljentyy hetkeksi ja rullaa tutkimuspöydän viereen isomman kojeen. Hän levittää geeliä Virpin vatsalle alkaen liikuttaa anturia hänen ihollaan.

Virpi alkaa huolestua. Sydämen syke kohisee hänen korvissaan. Onko nyt jotain pahanlaatuista? Syöpä? Hänen äitinsä kuoli vatsasyöpään, kun hän oli viidentoista. Silmiin alkaa kihota kyyneleitä. Virpi niiskahtaa ja pyyhkii ne nopeasti kämmensyrjäänsä. Tutkimuspöydän jalasten kylmä metalli painaa hänen paljaita jalkapohjiaan. Aika on pysähtynyt. Virpi kuulee lääkärin äänen jostain kaukaisuudesta.

– Neiti? Kuuletteko lainkaan mitä sanon? Hän kysyy – Onneksi olkoon, te olette raskaana!

Ensiavun odotustila pullistelee potilasta. Tuoleilla istuu vanhempia itkevien lastensa kanssa sekä huonokuntoisen näköisiä vanhuksia. Nuori nainen itkee niistellen nenäliinaansa. Esa katsoo sitten omia paketoituja jalkojaan sekä käsiään, jossa on rupisia haavoja. Mitähän ihmiset mahtavat hänestäkin ajatella? Hän naurahtaa. Ajattelevat mitä hyvänsä, mutta ainakin hän näyttää maastoutuvan hyvin porukkaan. Virpi on ollut hoitohuoneessa melkein kaksikymmentä minuuttia. Toivottavasti hänellä ei ole mitään vakavaa. Esa tuijottaa huoneen oveen liimattua Risto Reippaan kuvaa samalla, kun Virpi saatellaan ulos ovesta. Hän näyttää järkyttyneeltä. Esa nousee kyynärsauvoineen ylös häntä vastaan.

Lääkäri seuraa huoneesta Virpin perässä ja ojentaa hyväntuulisena kättään Esalle.

– Onneksi olkoon! Teille on sitten tulossa perheenlisäystä. Hän ilmoittaa.

Koko odotushuoneellinen potilaita kääntyy katsomaan heidän epäuskoisia ilmeitään. Esa ei saa sanaakaan suustaan ja Virpin silmiin nousee jälleen kyyneleitä.

–  Onhan se aikamoinen uutinen lääkäri lisää. – No, teillä on hyvää aikaa sulatella sitä. Hän myhäilee kutsuen sisään uuden potilaan.

Esa tuijottaa edelleen Risto Reipasta, kuin toivoen saavansa siltä vastauksia. Häntä alkaa lievästi sapettaa. Onkohan se Se Risto? Hänen työparinsa? Miksi Virpi on teeskennellyt välittävänsä hänestä? Hän miettii kävellessään Virpin perässä ulos ensiavun liuku-ovista. He kävelevät hiljaisina autolle. Autoon istuttuaan Esa kääntyy katsomaan Virpiä, jonka punaiset silmät lyövät laudalta jopa särjen samanmoiset.

– Voisitko kertoa kuka se on? Luulin, että meillä oli jotain. Vai oliko? Esa kysyy.

Virpin alahuuli alkaa väpättää. Hän purskahtaa lohduttomaan itkuun ja kapsahtaa Esan kaulaan. Hän itkee niin, että Esan paidan olkapää kastuu litimäräksi. Hän silittelee Virpin hiuksia, kunnes saa hänet rauhoittumaan hieman. He ovat hetken vielä sylikkäin autossa, kunnes Virpi saa nikotellen sanottua.

– Mu-mu-mutta ku-ku-kun minä e-en ole o-o-ollut kenenkään ka-ka-kanssa.

Sen jälkeen hän purskahtaa uudelleen itkuun kastellen Esan toisenkin olkapään.

– Oletko nyt ihan varma? Esa kysyy saaden aikaiseksi yhtä vihaisen sähähdyksen kuin olisi sohaissut villikissaa kepillä. – Siis en tarkoita, että et muistaisi, tarkoitan vaan että…

– Vihjaatko sinä siis, että en tietäisi kenen kanssa olen maannut! Sinä senkin, senkin i-idiootti! Virpi kivahtaa ja läimäisee häntä avokämmenellä kipakasti poskelle. Sitten lähtee ulos autosta paiskaten oven kiinni niin, että ikkunat helisevät.

Esan korvissa soi edelleen, kun hän pitelee punaisena helottavaa poskeansa. Mitä ihmettä Virpille on tapahtunut? Hän on aivan sekaisin. Ei kukaan voi tulla raskaaksi tietämättään. Vai voiko? Esa ei tiedä muuta, kun Maria Madgaleenan ja sen hemmon Kalevalasta, joka raskautui puolukasta.  Esa käynnistää Mazdansa ja lähtee Virpin perään. Häntä ei saa päästää tuossa tilassa kävelemään oli lapsen isä kuka tahansa. Hän ei ehdi kovinkaan kauas, kun huomaa Virpin istuvan bussipysäkin penkillä. Esa avaa ikkunan ja pyytää Virpin kyytiin. Hän suostuu mukisematta, koska vatsa on taas krampannut niin, että kävelykin on mahdotonta.

Hänen autoon päästyään Esa ei kysy mitään, mistä Virpi on enemmän kuin tyytyväinen. He istuvat hiljaa koko matkan. Esa saattaa Virpin kotiinsa, mutta hän ei halua Esan jäävän seurakseen.

– Haluan miettiä vähän asioita. Virpi sanoo Esalle ja antaa hänelle pienen suudelman. – Ollaan yhteyksissä. Eikö?

– Näin tehdään. Muista, että voit soittaa koska tahansa. Esa vastaa.

Hänen sydäntään raastaa nähdä Virpi tuollaisena. Ihan niin kuin kaikki elämänilo olisi kadonnut hänestä taivaan tuuliin, hän on kuin varjo entisestään. Esa jää odottamaan kunnes Virpi pääsee kotiinsa. Hän olisi niin halunnut olla Virpin tukena. Ehkä se on mahdollista sitten, kun hän on sopeutunut asiaan