Luku 4 Naruttaja

Kauneus, rumuus, rakkaus ja heikkous, ihminen on kaikkea ja kaikki on ihmisessä. Elämä on haavoittuvaista ja niin ohuella langalla kiinni ihmisessä. Asettelen langat mieleiseeni järjestykseen. Voin suoristaa ne, laittaa ne solmuun tai katkaista. Voin liittää ne yhteen ja saada niistä vielä vahvemman. Voin saada niistä köyden, jonka saan myös katkeamaan säie kerrallaan. Muutama lanka on laitettu jo omalle paikalleen. Muutama lanka odottaa katkaisua.

Olen kuollut, mutta puolittaisesti kiinni tässä maailmassa. En päässyt koskaan haudan lepoon kirkkomaahan. Ne pitivät minua pahan hengen riivaamana. Sulkivat pieneen koppiin, jossa istuin liian kauan. Niin kauan, että sain kehitellä suunnitelmani täydelliseksi. Huone oli pieni maailmani, johon eksyvät saivat tuntea kaiken vihani. Lopulta kukaan ei enää tullut huoneeseeni. He pelkäsivät. He eivät tulleet edes silloin, kun toukat söivät ruumiiseeni käytäviänsä. He muurasivat huoneeni umpeen pysyvästi. Sieluni jäi elämään puolinaista elämää, eikä lepää, ennen kuin olen kostanut kaiken kokemani vääryyden. He luulivat, että olin sairas. He olivat väärässä, koska eivät tienneet sitä, mitä oli tapahtunut.

En selviä yksin. Tarvitsen apulaisia. Olen löytänyt jo monta hyvää apulaista, jotta saan voimiani kasvatettua. Yhden parhaan apulaiseni löysin uimarannalta monia vuosia sitten.  Pyydän häntä muistelemaan sitä hetkeä, kun minusta tuli osa häntä.  Hän tottelee, koska hän on orjani ja osa minua.

-Tottele minua!

Naruttaja pyrkii jälleen pääni sisään ja pyytää minua palaamaan ajassa takaisin lapsuuteeni. Siihen kuka olin ennen.  Tottelen häntä, koska muuta vaihtoehtoa ei ole. Muistan sen, kuinka olimme kesänviettopaikassa koko perhe. Isä, äiti, minä sekä pieni veljeni. Olin hiekkarannalla uittamassa keppejä vedessä. Äiti istui rannalla lukemassa kirjaa hellehattu päässään, isä oli jossain muualla. Sitten kepit loppuivat. Lähdin etsimään niitä lisää läheisen rantasaunan läheltä, josta olin aikaisemminkin löytänyt niitä. Silloin kuulin jonkun kutsuvan nimeäni. Luulin, että se oli isä. Lähdin äänen perässä läheiseen metsikköön. Siellä oli mies, jolla oli hienoja keppejä. Yksi niistä oli ihan pistoolin muotoinen ja toinen muistutti kättä sormineen. Hän kysyi, halusinko sellaisen? Totta kai halusin. Halusin sellaisen enemmän, kuin mitään muuta sillä hetkellä. Miehen katse oli kiinnostava, koska hänen silmänsä olivat hyvin tummat. Hän ojensi kätensä koskettaen pellavaista päätäni. Hänen sormistaan levisi kylmyys. Aloin palella. Kerroin, että minun on kylmä ja haluan jo lähteä. Hän sanoi, että siinä tapauksessa saan hänen kaikki hienot aarteensa heti mukaan. Sitten hän antoi minulle koko nipun hienoja keppejä enkä olisi voinut olla onnellisempi. Olin juuri lähdössä, kun hän tarttui olkapäähäni.

-Tästä päivästä lähtien olet minulle palveluksen velkaa. Löydän sinut kyllä. Hän sanoi hymyillen ystävällisesti.

Mies oli pelottava. Juoksin äidin luo ja kerroin tästä miehestä. Hän ei uskonut minua.

Joka vuosi odotin, että hän palaa lunastamaan velkansa takaisin. Sitten eräänä kesänä, kun olimme jälleen perheen kanssa samassa lomapaikassa, hän ilmestyi luokseni. Olimme kaikki nukkumassa, kun kuulin ovenkahvan heilahtavan. Menin katsomaan ovelle ja siinä hän seisoi.

-Tule mukaani. Hän sanoi.

Kävin herättämässä veljeni ja pyysin myös hänet ulos pienelle retkelle. Sitten me seurasimme häntä läheiseen metsään.

-Rakastatko veljeäsi ja haluatko olla hänen kanssaan ikuisesti? Hän kysyi. Vastasin myöntävästi. Sitten hän pyysi meidät molemmat litteälle sammaleiselle kivelle makaamaan. Mies tuli meidän viereemme ja ojensi kätensä taivasta kohden. Sormista alkoi purkautua voima, joka ympäröi meidät kaikki. Väreilevä voima kietoi syleilyynsä meidän ajatuksemme ja ruumiimme. Kun painostava tunne kaikkosi ympäriltäni, tiesin, että en näe häntä koskaan enää. Hän on minussa aina, kuten myös veljeni on.

Aamulla veljeäni etsittiin suurella joukolla, mutta etsinnät lopetettiin illalla tuloksettomina. He eivät löytäneet mitään ja hänen uskottiin hukkuneen järveen.

Sen tapahtuman jälkeen kaikki karttelivat minua. He luulivat, että minä olin tappanut oman veljeni. Kuinka väärässä he olivatkaan. Siitä eteenpäin minussa oli kaksi puolta, pimeä ja valoisa. Ne saavat aikaan edelleen tiettyjä hankaluuksia, koska en voi hallita niiden vaihtelua. Naruttaja ilmaantuu aina silloin, kun häntä sattuu huvittamaan. Hänen takiaan jouduin teljetyksi mielisairaalaan, mutta hänen takiaan myös pakenin sieltä. Pimeän puolella kuulen hänen äänensä selkeänä ja toimin kuten hän haluaa. Valoisa puoleni ei onneksi tiedä pimeän olemassaolosta, koska se tekisi tilanteesta yhtä helvettiä. Olen kuin marionetti, jota Naruttaja käyttelee.

Hän on saanut haluamansa ja tunnen luissani, kuinka hän äkkiä irrottaa otteensa. Valahdan tiedottomana lattialle, enkä herätessäni muista koko tapauksesta mitään. En edes silloin, kun herään kohta uudelleen täysin oudosta paikasta ja täysin riippuvaisena jostain tuntemattomasta ja pahasta voimasta. Lopulta en tiedä enää, mitkä ajatukset ovat omiani ja mitkä Hänen. Ne ovat kietoutuneet toisiinsa, kuin sitkeä seitti, josta irti rimpuilu on täysin turhaa. Kuulen hädin tuskin kurkustani purkautuvan pienen, käheän kuiskauksen.

-Minä luovutan, tee niinkin haluat.

Ilta hämärtyy ja maan kosteus alkaa nousta kevyenä höyrynä ilmaan. Illan siivekkäät laulajat sirkuttavat vaimeasti pensaikossa ja kadut rauhoittuvat kulkijoista.  Askeleeni hakeutuvat sivuun asfaltoidulta autotieltä. Katseeni hakee samalla pientä kärrypolun tapaista uomaa.  Huokaisen helpotuksesta, koska se näyttää olevan samoilla sijoillaan, kuin viime kerrallakin. Tietä ei ole varsinaisesti käytetty aikoihin. Polku on ruohottunut, mutta edelleen selkeästi näkyvillä. Kärrypolun sulkee kettingistä tehty portti, joka on ruostunut jo aikoja sitten. Portti on niin kaunis. Suorastaan valokuvauksellinen. Hymyillen otan taskustani vanhan ja luotettavan Nikonini kyykistyen etsimään sopivaa kuvakulmaa. Illan viimeinen kajo välkähtää puiden välistä. Tästä tulee aivan loistava otos.

-Ruosteisen kettingin ja koskemattoman luonnon symbioosi. Molemmat yhtyvät ajan saatossa toisiinsa ja tähän maailmankaikkeuteen.

Huokaisen jälleen. Kuinka voinkaan ilmaista asian noin kauniisti?  Nousen jatkamaan matkaa. Kierrän portin ja jatkan polkua eteenpäin. Tiivis metsä reunustaa polkua. Kuljen eteenpäin, kunnes metsä harvenee ja edessäni on aukio. Maaperä jalkojen alla aukiolla muuttuu sammaleiseksi. Siellä täällä on harvakseltaan pieniä vaatimattomia hautakiviä, joihin on hakattu vuosilukuja. Niin kaunista. Kävelen kierrellen tarkasti kaikki kivet. On hämmästyttävää, kuinka tänne ei ole kasvanut lainkaan kasvillisuutta. Luulisi, että aukio ruohottuu ja peittyy niin kuin kävelemäni polku tänne. Linnut ovat hiljentyneet ja ilta hämärtynyt. Istun sammaleelle ja suon pienen ajatuksen niille kymmenille kurjille, jotka ovat tämän harjun hiekkaiseen maahan tiensä päättäneet. Hautausmaa kuuluu läheisen sairaalan maihin. Tänne on haudattu satoja sairaalassa kuolleita potilaita kymmenien vuosien ajan.

Minua ei uskottu. Kerroin totuuden, mutta ne pitivät hulluna. Nuorisokodin kautta psykiatriselle. Koko elämäni on valunut hukkaan laitoksissa. Suljen silmät. Tunnen suurta yhteenkuuluvuutta heidän kanssaan. Pidettyäni hetken silmiä kiinni haistan desinfektioaineen pistävän löyhkän. Tunnen tiukan vaatteen, joka kahlitsee minut sänkyyn. Remmit, jotka hierovat nilkkoja. Huone. Vihreät seinät. Rauhoittavat. Ahdistavat. Puhtaat. Likaiset. Huuto. Hiljaisuus. Hoitajat, jotka käyvät neljän tunnin välein. Muovinen ruisku. Puristan hampaita yhteen. Pistävä, tahmainen, makea, katkera neste pakotetaan kurkustani alas. Nielaisen ja kohta vaivun suloiseen uneen. Näen unessa sammaleisen metsäaukion, jolla kuljen paljain jaloin. Vapaana kaikesta. Vain herätäkseni uuteen päivään pienessä huoneessani, jonka lattialla on likainen patja, ulosteen tahrima wc-pönttö. Ikkuna, joka on liian korkealla, punaisessa metalliovessa luukku ja lukko. Suunnitelma. Avaan silmät ja läpsäisen itseäni napakasti poskelle. Istun edelleen sammaleella pienen hautakiven edessä. Voisin itse olla yksi heistä. Melkein olinkin yksi heistä. Olen yksi heistä. Uhrilahja. Minun pitää antaa jotain vastineeksi.

Maan pinnalle alkaa nousta nurmikon seasta savukiehkuroita. Niitä purkautuu maan sisältä, kuin jonkin voiman vetämänä. Istun paikallani ja kiehkurat muodostavat ympärilleni pienen kiemurtelevan kehän. Otan vielä valokuvia, vaikka valotus ei tahdo riittää.

-Täydellistä. Aliquando insanire iucundum est.

Lähistöllä rasahtaa oksa ja tunnen kuinka joku lähestyy aukiota.

-Kuka uskaltaa tulla tänne häiritsemään minun kallisarvoista hetkeäni?

Se on joku mies.  Hän on löytänyt tänne tiensä metsän poikki ja ottaa myös valokuvia. Istun edelleen paikallani katsellen hänen touhujaan. Hän ei kuulu tänne, hän on ulkopuolinen. Hän inhottaa minua. Paikka on minun! Inhon kuplat nousevat sisälläni ylöspäin, kuin ne olisivat geysir odottaen purkautumistaan. Miestä pitää rangaista. Tiedän, että hän tuntee nyt läsnäoloni.

-Kuka piilosta leikkii,

se hengellään leikkii.

Kuka koskee toisen omaa,

se ei saa rauhaa.

Ennekuin uhrilahja on annettu

ja teot sovitettu.

Et poistu täältä koskaan.

Tämä maa imee sinut hautaan.

Se ruoja on häirinnyt keskittymistäni. Hän pilaa kaiken. Ikävät ja ahdistavat muistot alkavat kiertää kehää päässäni. Otteeni herpaantuu. Se ei ole koskaan tehnyt näin.  Mies juoksee henkensä edestä pakoon pitkin kärrytietä. Yritän uudelleen ja kerään kaiken voimani keskittäen sen mieheen. En päästä häntä lähtemään.

-Sinä olet minun., pysähdy!

Hän taistelee vastaan. Mitä tapahtuu, jos päästän irti? Voisin hieman leikitellä hänellä, kuin kissa saaliillaan. Olisi hölmöyttä uhrata kaikki energia tuohon onnettomaan. Päästän hänet toistaiseksi menemään. Hellitän otteeni ja tunnen hänen kaikkoavan vallastani. Menköön, toistaiseksi, minulla on nyt muuta tekemistä. Hänen vuoronsa koittaa kyllä myöhemmin.