Luku 5 Alakerran naapuri

Esa tutkii vielä myöhään illalla Geogaching-sivustoa ja löydettyjä kätköjään. Hän on ne käynyt kaikki läpi ja niistä yksikään ei ole Naruttajan laatima. Hän jättää sivuston auki, jotta olisi ensimmäisenä paikalla, kun Naruttaja julkaisee ehkä vielä uuden purkin. Häntä kiihottaa jännitys, jota Naruttaja tarjoaa oikein sopivasti. Esa kaataa myhäillen tummuneeseen kahvimukiinsa kahvia ja yrittää vielä saada koulutehtävänsä valmiiksi seuraavalle päivälle. Oma vika, kun on alkanut vielä aikuisiällä opiskella jotain tyhjänpäiväistä. Elämässä pitää olla jännitystä, eikä mitään koulutehtäviä. Hän työntää tehtävät sivuun, on turhaa edes yrittää tehdä niitä.

Hän katselee ikkunasta, kun alakerran naapurin laiha miekkonen tulee parvekkeelle. Esa on aivan sataprosenttisen varma siitä, että mies on Niitä, narkomaaneja. Miehellä on valkoinen läpikuultava iho, jonka alta luut tulevat selvästi esiin. Hänen poskensa ovat lommolla ja silmänsä verestävät. Esa näkee, kun hän sytyttää jonkin sortin savukkeen pudottautuen kyykkyasentoon pois näkyvistä. Parvekkeen yläpuolella alkaa leijailla savua. Hän polttelee aivan varmasti jotain huumetta. Kannabistako? Esa yrittää haistella ilmaa. Hänen tekee mieli mennä tirkistelemään lähempää, koska mies on ollut koko ajan jotenkin epäilyttävä.

Esa puhuu itsekseen, siirtyen parvekkeelle nyppimään parvekepetunioita yrittäen samalla vakoilla miehen touhuja.

Naapurin parvekkeen yläpuolella leijuu edelleen sankka savupilvi ja Esa laittaa merkille, että miehen parvekkeelta löytyy myös köyttä, laudanpaloja ja kaikenlaista muutakin rojua. Onkohan mies niitä himokeräilijöitä? Hänen asuntonsa taitaa olla aivan täynnä kaikenlaista rojua.

-En yhtään ihmettelisi sitä. Esa kuiskaa petunioilleen.

Mies saa ilmeisesti poltettua savukkeensa, koska pilvi harvenee, hän siirtyy hieman horjahtaen sisälle, lukitsee oven ja vetää kauhtuneet ruskeat verhot ikkunansa peitoksi.

-Se siitä huvista. Esa toteaa ja katselee, kuinka kukkien roskat putoavat parvekkeelta maahan. – On hyvä nähdä, että jollain menee vieläkin heikommin kuin meikäläisellä, joka on alentunut jopa puhumaan kukkasille.

Alakerran huoneistossa Jaakko Murkkusen kasvot vivahtavat valkoisesta harmaan puolelle. Tupakointi ei ole tehnyt hyvää hänen keuhkoilleen. Se ainoastaan helpottaa hänen näläntunnettaan sekä rauhoittaa sortuvia hermojaan. Pää alkaa taas täyttyä liikaa vanhoista ajatuksista. Hän vastustelee ensin, mutta sallii sitten muistojen tulvahtavan mieleensä. Siitä kaikki alkoi. Hän toivoo, että ei olisi koskaan elänyt kyseistä päivää. Mies laittaa silmänsä kiinni ja voi haistaa syksyisen metsän lahoavien lehtien imelän tuoksun. Jaakko vetää ilmaa nenän kautta keuhkoihinsa ja se saa aikaan valtavan yskänpuuskan. Hän yskii kaksinkerroin limaa keuhkoistaan, kunnes saa hengityksen taas kulkemaan.

-Metsä? Mitä ajattelinkaan? Hänen ajatuksensa eivät tahdo pysyä kasassa. – Nyt muistankin. Se metsä muutti minut.

Hän palaa ajatuksissaan syksyiseen metsään, jossa puiden lehdet ovat jo varisseet.

Liukkaat juurakot kiiltävät maassa, kun hän kävelee metsässä kamera kaulassaan. Puun rungolla lepää perhonen, joka on maastoutunut taitavasti sen kuoren väreihin. Hän tarkentaa kameraa siihen ja saa mielestään aivan loistavan otoksen ja kävelee metsässä polkua pitkin eteenpäin. Polkua reunustavat notkeat pajupensaat, jotka ovat luovuttaneet jo pienet lehtensä luonnon kompostoitavaksi. Mies on niin lumoutunut metsän kauneudesta ja rauhasta, että hän ei huomaa lainkaan, että on kävellyt sivuun polulta. Hän siirtelee puiden oksia tieltään yrittäen löytää takaisin polulle. Hänen helpotuksekseen metsä alkaa harveta, kunnes loppuu kokonaan paljastaen pienen aukion. Aukiolla on siellä täällä pieniä vanhoja hautakiviä. Niissä on kuluneita nimiä ja joissakin lukee nimen edessä perämies tai joku muu titteli. Hän päättelee siitä, että kyseiselle maalle on aikanaan haudattu ainakin merimiehiä tauteihinsa kuolleina. Aukio on erikoinen, koska siellä ei kasva minkäänlaista heinää eikä pensaikkoa. Hän ottaa muutaman kuvan erikoisesta maisemasta.

-Joko tämä maa on jonkun hoitama tai sitten täällä ei oikeasti kasva mitään.

Mies ihmettelee, ottaen kuvaa pienestä sammaleisesta hautakivestä.

Hän makaa maassa mahallaan ja zoomaa lähikuvaa, kun hänestä alkaa tuntua siltä, että ei ole yksin. Hän nousee nopeasti ylös ympärilleen pälyillen, mutta ketään ei näy. Mies sujauttaa nopeasti kameransa takaisin kameralaukkuun. Aukiolle tullessaan siellä oli vielä valoisaa, mutta hetki hetkeltä pilvet alkavat kerääntyä taivaalle pimentäen sen lopulta kokonaan.

-Nyt on parasta lähteä. Hän katsoo taivaalle ja kiiruhtaa etsimään pois johtavaa polkua.

Metsään on alkanut laskeutua myöhäisen syksyn hämärä. Se tuntuu luonnottomalta, koska tähän aikaa vuodesta pitäisi olla pidempään valoisaa. Hän yrittää löytää polkua, mutta yhtään tuttua puuta tai kiveä ei tule vastaan. Hän harhailee edestakaisin, kunnes jokin poluntapainen löytyy. Hän lähtee seuraamaan sitä helpottuneena liukastellen kosteilla kivillä ja juurakoilla. Polku tuntuu jatkuvan samankaltaisena mutkittelevana väylänä, joka kiertelee isojen kivien ohitse paljastaen joka mutkan takaa aina uudenlaisen maiseman. Helpottuneena hän huomaa metsän jälleen harvenevan, mutta hän astuukin takaisin tutunoloiselle aukiolle.

-Tämä on sama hautausmaa. Kävelin siis täyden ympyrän.

Miehen suuta kuivaa ja adrenaliinipiikki saa sydämen lyömään tiheämmin.

Hän katselee epätoivoisena ympäröivää metsää yrittäen hahmottaa oikeaa suuntaa. Siitä ei ole mitään käsitystä. Joku suunta pitää valita umpimähkään, koska ei hän voi sinnekään jäädä. Hän lähtee uudelleen etenemään hataraa polkua pitkin yrittäen kaartaa koko ajan lievästi vasemmalle. Jaakon hengitys alkaa höyrytä, koska ilma on kylmennyt auringon laskiessa. T-paita hupparin alla on hiestä märkä. Se tuntuu kylmältä hänen lämmintä ihoaan vasten. Hän alkaa tuntea sisällään lievää paniikkia, kunnes tuttuja pajupensaita tulee vastaan.

-Tuossa on se puu, jonka rungolla perhonen istui! Hän ilahtuu vauhtiaan kiihdyttäen.

Hän kompuroi eteenpäin, mutta päätyy jälleen lähtöpisteeseensä. Maa on alkanut höyrytä nyt ilman kylmetessä suhteettoman nopeasti. Häntä pelottaa, koska tuntee jonkin olevan täällä läsnä hänen kanssaan. Miehen oma hengitys kuulostaa liian äänekkäältä, ilma on painostavan sähköinen ja hänen päässään alkaa jyskyttää orastava migreeni.

-Kuka siellä? Tule esiin! Hän parahtaa, mutta mitään ei kuulu.

Usvan seassa näkyy jotakin. Seisooko siellä joku? Hän ei uskalla katsoa hahmoa, vaan kääntyy nopeasti ympäri juosten takaisin metsään. Hän kompastelee epätoivoisesti eteenpäin, kunnes polku hukkuu jälleen. Nyt hänen on pakko mennä vaan eteenpäin. Hän raivaa tietään tiheikön läpi kuusenoksien pistellessä ihollaan. Hyttyset ja hirvikärpäset ovat saapuneet sankoin joukoin imemään hänestä viimeisetkin mehut. Päänahassa hiusten lomassa kuhisee hirvikärpästen armeija, jota hän yrittää kynsiä irti juostessaan. Maisema muuttuu erilaiseksi, täällä hän ei ole koskaan käynyt. Metsä harvenee jälleen ja hän huomaa saapuneensa ruohottuneelle kärrytielle. Kärrytietä pitkin on nopeampi edetä, vaikka eläinystävät seuraavatkin häntä herkeämättä. Tie päättyy kuitenkin rautaiseen porttiin ja alkaa olla jo hyvin pimeä, kun hän helpottuneena raottaa porttia päästäkseen takaisin ihmisten ilmoille. Portin takana odottaa kuitenkin järkytys. Mies ei voi uskoa todeksi sitä, että hän on edelleen samalla hautausmaalla. Keskellä aukiota seisoo sama hahmo edelleen, se kääntää hiljalleen katseensa mieheen, joka peruuttaa hiljaa portille yrittäen avata sitä mahdollisimman äänettömästi. Portti narisee saranoillaan, mutta mies ei jää ihmettelemään sitä vaan pinkaisee juoksuun niin lujaa, kuin kintuistaan pääsee. Pimeä metsä tuntuu puristavan hänestä voimia, koska jalat tuntuvat lyijynraskailta. Hänen juoksunsa hidastuu hidastumistaan, kunnes hänen on vaikeaa siirtää lainkaan jalkojaan. Hän yrittää katsoa taaksensa, mutta pimeässä ei näe juuri nenäänsä pidemmälle. Hän pinnistää kaikki voimanrippeensä äärimmilleen kaatuen lopulta maahan ryömimään käsiensä avulla eteenpäin kameralaukku selässään keikkuen. Kärrytie loppuu vihdoin ja yhdistyy isomaan tiehen. Jalat alkavat vähitellen saada voimiaan takaisin. Hän räpiköi takaisin jaloilleen ja kokeilee heti niiden kantavuutta. Ne pitävät kuin pitävätkin hänet tukevasti pystyssä. Mitään miettimättä hän laittaa tossua toisen eteen ja alkaa juosta niin lujaa, kuin pääsee. Hän ajattelee juosta vaikka kaupunkiin asti, koska häntä ei väsytä lainkaan. Hän juoksee, kuin jonkun suuremman voiman ajamana. Miestä alkaa hymyilyttää. Hän on kuin elokuvasta Forrest Gump. Hän alkaa nauraa ensin hiljaa, mutta lopulta hekottaa ääneen niin lujaa, että se kaikuu tyhjällä tiellä saaden ihmiset ilmestymään asuntojensa ikkunoihin kummastelemaan, mutta hän ei välitä heistä pätkän vertaa.

Kotiin päästyään hän laittaa kameran johdon kiinni tietokoneeseensa. Hänellä ei ole edes nälkä. Hän haluaa vain katsoa kuvat, mutta ne latautuvat tuskastuttavan hitaasti. Hän naputtelee työpöytää sormellaan, kun kuvat ilmestyvät yksi kerrallaan hänen monitorilleen ja ne ovat yllättävän tarkkoja, vaikka oli hämärää. Häntä alkaa puistattaa mitä lähempää aukiota kuvat on otettu. Hän ei halua avata niitä.

-Minun on pakko. Mielikuvitukseni se vaan temppuili. Hän sanoo ja napsauttaa tärisevällä sormella ensimmäisen hautausmaakuvan auki.

Se on hieno kuva. Aukio on karun kaunis. Hän zoomaa kuvaa lähemmäs, koska on erottavinaan valotusvirheen kuvan taustassa. Kuvassa näkyy epämääräistä sotkua. Hän avaa seuraavan kuvan, jonka avattuaan hän vetää henkeään syvään.

-Ei hittolainen. Siellä oli oikeasti joku. Hän nielaisee ja katsoo kuvaa, jossa keskellä hautausmaata seisoo hahmo. Hän kumartuu niin, että hänen nenänsä ottaa monitoriin kiinni saaden siitä pienen sähköiskun. – Kuule Jaakko Murkkunen. Sinä et nähnytkään näkyjä. Tästä kuvasta voisi saada hyvät rahat.

Se ilta on polttanut hänen kovalevylleen niin vahvan muistijäljen, että sitä ei pysty unohtamaan, vaikka haluaisi. Tapauksesta on aikaa ja hän on oppinut tuntemaan tuon aukion hahmon jo melko läheisesti.

Herra Murkkusen kalpea hahmo astelee kotinsa tyhjän olohuoneen läpi. Hän istuu lopulta keittiön lattialle ja jää nojaamaan jääkaapin oveen.  Hän miettii sitä, kuinka hänen rujo olemuksensa saa muut ihmiset nykyään karttamaan häntä, mutta hän on alkanut tottua siihen. Miehen silmät ovat kiinni, mutta silmäluomien läpi voi nähdä silmämunien vilkkaat liikkeet. Hän ei ole saanut viime aikoina nukutuksi eikä syödyksi, mikä näkyy jo ulkopuolisellekin. Hän työntää itsensä tikunohuilla käsivarsillaan ylös lattialta ja lysähtää valkoiseen pinnatuoliin keittiön pöydän ääressä.

Hän avaa silmänsä katsoen keittiön valkoisella pöydällä lepäävää ruutuvihkoa, jonka kulmat ovat rullautuneet kaarelle.

-Mitä sinä vielä haluat? Häh? MITÄ! Hän karjahtaa viholle.

-Kyllä sinä tiedät, mitä minä haluan. Vihko vastaa.

Ääni kumpuaa hänen omasta kurkustaan metallisena. Jaakko sulkee suunsa. Ei olisi pitänyt enää mennä siihen metsään. Jokainen kerta on, kuin kutsu HÄNELLE. Jaakko ottaa vihkon pöydältä ja menee sen kanssa vessaan laittaen oven lukkoon perässään. Niin tuntuu turvallisemmalta. Hän istuu pytyllä kirjoittaen lyhyellä lyijykynällä päiväkirjaansa. Kynä suoltaa tyhjänpäiväistä tekstiä aukeamallisen ennekuin hän kokee sen tyydyttävän itseään. Suolensa tyhjennettyään hän astuu puntarille. Paino on jämähtänyt paikoilleen. Häntä katsoo vessan peilistä tuttu, mutta vieras mies.

-Mitä taas?! Jaakko tiuskaisee ärtyneenä, mutta vastausta ei kuulu. Hän ottaa peilikaapista hammaslangan alkaen rassata sillä hammasvälejään. Ammolleen avatusta suusta kuuluu taas ääni.

-Muista takahampaat.

-Mitä sinä sanoit?

-Sanoin, että muista takahampaat. Metallinen ääni kimittää hänen kurkustaan.

Jaakko sulkee suunsa. Hammaslanka jää roikkumaan hänen suupieleensä.

-Eikö se tomppeli tiedä, että minun viisaudenhampaani on kaikki poistettu. Tietäähän se muutenkin kaiken elämästäni! Jaakko hermostuu ja riuhtaisee hammaslangan suustaan.

Hän poistuu vessasta jälleen parvekkeelleen sytyttäen tupakan tärisevin sormin. Savu uppoaa jälleen hänen keuhkoihinsa rauhoittaen horjuvaa mieltä. Savukkeen poltettuaan parvekkeen ovi narahtaa, kun hän astuu sisälle ottaen ensimmäiseksi esille päiväkirjansa.

7.6.2018

Paino: 54 kg, kaksi näkkileipää ja vettä.

Muuta: HÄN kävi tänään. Keskityn enemmän meditaatioon, niin HÄN pysyy ehkä pois.

Mies sulkee kierrevihon ja nousee ylös ähkäisten. Tuolilta ylös nouseminen kuluttaa liikaa energiaa. Hän menee jälleen vessanpytylle ja lukitsee oven ihan varmuuden vuoksi. Hän istuu siellä pitkään, koska on ottanut tavaksi samalla mietiskellä eli tyhjentää suolistonsa lisäksi myös ajatukset kaikesta turhasta. Tämä ja ruumiin kurittaminen syömättömyydellä on saanut Hänet pysymään poissa.

Kesken meditoinnin mies havahtuu siihen, että kuulee jonkun liikkuvan asunnossa. Hän avaa silmänsä, mutta ei uskalla liikahtaakaan. Hän tuntee, kuinka joku tulee vessan ovelle. Kahva kääntyy varovaisesti alas ja sitten ylös.

Alas ja ylös. Alas ja ylös, tahtiaan koko ajan kiihdyttäen.

Alasylös, alasylösalasylösalasylös.

Mies sulkee korvansa käsillään ja puristaa silmät tiukasti kiinni. Hän kuulee, kuinka jotain alkaa tulla sisään avaimenreiästä.