Luku 9 Ylös, alas, ylös, alas

Kellon viisarit ovat jo ohittaneet puoliyön, kun Virpi istuu edelleen konttorissaan. Hän on selailut kyllästymiseen asti vanhoja lehtiartikkeleita omasta arkistostaan ja onkin löytänyt muutaman erittäin kiinnostavan.  Yhdessä on uutisointia juuri tuosta potilaasta, joka pakeni mielisairaalasta. Hän oli kolkannut hoitajan ja pukenut hänelle omat vaatteensa ja kasvosuojuksensa. Sitten hän oli muina miehinä poistunut huoneesta hoitajan vaatteissa ja lähtenyt yksinkertaisesti vain ovista pihalle. Hoitajaraukka taas oli joutunut melkein vuorokaudeksi potilaan rooliin. Häntä oli luultu rimpuilevaksi, raivopäiseksi potilaaksi, jota pitää lääkitä maksimiannoksilla. Vasta, kun lääkitys oli haihtunut ja potilas vironnut, oli selvinnyt asian todellinen laita. Sitten ei ollut enää mitään tehtävissä. Potilas oli kadonnut, kuin pieru Saharaan.

-Kyllä hullut ovat kamalia. Hän toteaa jatkaen oman sähköpostinsa selailua.

Sähköpostiin tulee harvakseltaan yhteydenottopyyntöjä poliisille. – Olisikohan lähiaikoina otettu vastaan ilmoituksia poikkeavasti käyttäytyvistä ihmisistä?

-Katsotaanpas…Irtokoiria…joku laitapuolen kulkija on löydetty virumasta pusikosta… perheriita… Ei mitään, mikä minua kiinnostaisi, ei edes kadonneeksi ilmoitettuja henkilöitä. Hän tuhahtaa ja venyttelee puutuneita jäseniään. Taitaa olla niin, että jännitystä ei ole luvassa tähän pitäjään seuraavaankaan kolmeenkymmeneen vuoteen.

Virpi haroo hiuksiaan ja venyttelee. Ilta on venähtänyt aivan liian pitkäksi, eikä hän voi edes soittaa Esalle tähän vuorokaudenaikaan. Hän ottaa kännykän sanelukoneen käyttöön ja alkaa puhua muistiinpanojaan sille.

-Sitä Teroa voisi vähän haastatella jossain vaiheessa. Hän voisi muistaa jotain tarkemmin siitä sormitapauksesta. Kuka muu tuollaista voisi keksiä, kuin joku umpihullu? Siis jos joku mielenvikainen tekee täällä tuollaisia kätköjä, hänet pitää toimittaa heti hoitoon. Hän on hetken hiljaa ja jatkaa. – On ties vaikka tappanut jonkun.

Ne sanat sanottuaan hän katkaisee nauhoituksen. Olisiko se mahdollista? Ehkäpä?

Virpi kerää tavaransa juoksureppuun. Hän heittää sen selkäänsä, laittaa oven lukkoon ja lähtee hölkäten kadulle. Sade on vaimentunut pieneksi ripotteluksi ja hän haistelee juostessaan öistä kosteaa ilmaa ja tuntee sieraimissaan vahvana asfaltille joutuneiden kastematojen imelän hajun.

Kotiin päästyään hän heittää hikiset vaatteet pyykkikoppaan ja on juuri menossa suihkuun, kun hän kuulee ovenkahvan kääntyvän. Se kääntyy vain yhden kerran.  Alas ja takaisin ylös.

Sitten on hiirenhiljaista. Virpi kohauttaa olkiaan, ottaa pyyhkeen kaapista ja menee pesuhuoneeseensa. Kahva kääntyy toisen kerran.

Ensin alas ja sitten ylös.

Pieni tauko.

Jälleen alas ja ylös, alas ja ylös

Alasjaylös, alasylös, alasylösalasylösalasylösalasylösalasylös.

Kahva pitää jo niin kovaa meteliä, että Virpi kuulee sen jopa pesuhuoneeseen suihkun läpi.

-Kuka kumma siellä nyt räppää! Hän huutaa suihkun alta huuhdellessaan hoitoainetta pois tukastaan.

Hän kuivaa itsensä kietoen vaaleanpunaisen pyyhkeen hiuksensa ympärille.

-Odota nyt vähän! Hän huutaa.

Ylösalas, ylösalas, ylösalas, ylösalas,ylösalas.

Virpi menee ovelle kurkistaen ovisilmästä, kuka ovea mahtaa rämpyttää?  Käytävä on kuitenkin tyhjä. Ei ristin sielua. Ovi pitää meteliä edelleen ja kahvan tahti kiihtyy kiihtymistään. Virpi peruuttaa ovelta, kun hän aistii kylmän henkäyksen sen takaa. Hän kompastuu sohvapöytään, mutta onnistuu pääsemään sen ohi makuuhuoneen puolelle. Hän vetää oven kiinni ja lukitsee sen, mutta voi kuulla kahvan edelleen.

Alasylös, alasylös, alasylös, kuuluu nyt vain hieman vaimeampana. Hän avaa tärisevin käsin yöpöydän ylälaatikon, kaivaa sekä korvatulpat että virka-aseensa esille. Tulpat hän tunkee ne korvakäytäviinsä niin syvälle kuin vain ilkeää. Ääni kuuluu niiden läpi edelleen vaimeana, kun hän käpertyy kokonaan peiton alle turvaan.

-Jos soittaisin poliisille, niin mitä sanoisin? Tulisitteko tänne äkkiä, ovenkahvaa heiluttaa joku näkymätön tyyppi. Ai niin, olen itse poliisi. Nehän pitäisivät minua aivan hulluna. – Ei siellä ketään ole poliisineiti hyvä, mene vain takaisin peiton alle. Se on vain pahaa unta.

Virpi makaa hiljaa pimeässä peiton alla. Hän katsoo kelloa peittonsa raosta.  Ovi on jatkanut jo kaksikymmentä minuuttia, kunnes se saa tarpeekseen ja lopettaa. Yhtä nopeasti, kuin on aloittanutkin. Täysi hiljaisuus laskeutuu hänen ylleen. Virpi nostaa peiton päältään ja irrottaa tulpat korvistaan.

-Se on mennyt, mikä lie olikin.

Hän laittaa silmät kiinni ja yrittää rentoutua, vaikka pienikin risahdus saa hänet säpsähtämään. Loppuyöstä tulee kuitenkin hänen peloistaan huolimatta täysin rauhallinen ja hän herääkin yllättäen aamuauringon tulviessa ikkunasta sisään hänen makuuhuoneeseensa. Virpi venyttelee ja riisuu yöpaitansa. Työvaatteet ovat siistissä pinossa sängyn vieressä, josta hän pukee ne päälleen.

Hän keittää aamukahvit ja tekee pari voileipää. Yön tapahtumat hän on laittanut ylirasituksen piikkiin. Hän ei ole koskaan uskonut, eikä tule uskomaankaan mihinkään yliluonnolliseen.

-Väsyneenä voi nähdä ja kuulla kaikenlaista olematonta. Hän ajattelee ääneen ja lähtee töihin.