Kriiseilyä?
Pysähdyin oikein miettimään sitä, miksi olen viimeisen vuoden aikana alkanut kirjoittaa ja tehdä enemmän ns. luovia juttuja? Yksi syy siihen on varmasti se, että vapaa-aikani on lisääntynyt. Teinit elävät omaa teinielämäänsä ja minulla on vihdoinkin aikaa näille omille jutuille.
Vai onko kyse keski-iän kriisistä? Elämän rajallisuuden tajuaminen saa aikaan kaikenlaista. Sekö työntää minua eteenpäin, kuin valtamerilaivan potkuri? Haluan tehdä elämässäni juuri sitä, mihin minulla on intohimo. Haluan tehdä juuri sitä, mitä sydämeni sanoo. Sellaisia asioita, joista tulee hyvä olo. Sitä haluan.
Nautin tekemästäni päivätyöstä, mutta jos olisin aikanaan seurannut sydämeni ääntä, se olisi vienyt minut totaalisesti eri suuntaan. Se olisi vienyt todennäköisesti sellaiselle alalle, jossa luovuus pääsee valloilleen. Se polku olisi varmasti ollut erilainen.
Koskaan ei ole liian myöhäistä aloittaa tekemään niitä asioita, joista oikeasti nauttii. Ehkä nyt on tullut oikea hetki ja joku pato on auennut. Se on varmaan vaatinut vain oikean hetken. Olen havainnut, että sitä enemmän uusia ajatuksia kumpuaa päästäni, mitä enemmän saan toteuttaa itseäni. Se on loputon kierre ja nautin siitä, koska silloin olen paljon onnellisempi ihminen.
Olen pohtinut sitä, että ihminen varmasti ihan itse tukkii oman luovuutensa. Tunnistan sen itsestäni, koska olin työntänyt oman luovuuteni perimmäiseen ikkunattomaan huoneeseen.
Tiesin, että se on siellä, mutta en halunnut sen häiritsevän elämääni. Tiesin sen, että jos kaivan siveltimet laatikosta, niin maalaamisen parissa vierähtää useampi tunti. Käytännön järki sammutti luovuuden palavan kipinän. Se oli hyvä, koska vietin kaiken mahdollisen ajan perheeni parissa, enkä menettänyt sekuntiakaan siitä, kun lapset kasvoivat teineiksi. Lasten kanssa luovuutta sai tietysti käyttää joka päivä, mutta nyt on tilaa luovuudelle aivan eri tavalla.
