Näpytellessäni ensimmäiset sanat kirjaani, en ajatellut vielä lainkaan kirjoittavani kokonaista romaania. Lähdin pukemaan sanoiksi muistojani perheemme matkoista matkailuautolla Euroopaan. Ajattelin kirjoittaa muistot tarinana, koska mieleeni tuli heti monta tapahtumaa, joista saisi aikaan ihan hauskan kertomuksen. Mutta kuinkas sitten kävikään? Tarina alkoi elää omaa elämäänsä, kun käytin mausteena hieman värikynää… Tarinan päähenkilöksi muotoutui yläasteikäinen tyttö, jonka näkökulmasta aloin katsella tapahtumia. Kirjoitin ahkerasti kolmenkymmenen sivun verran, kunnes tarina jotenkin sammahti. Teksti vain yhtäkkiä lakkasi syntymästä. Olen jälkikäteen perehtynyt enemmän kirjoittamisen tekniikoihin ja törmäsinkin myöhemmin termiin ”kirjoittajan blokki”. Jossain sitä kutsuttiin myös valkoisen paperin syndroomaksi. Tuossa vaiheessa en vielä tiennyt lainkaan moisen blokin olemassaolosta, vaan hylkäsin tekstin pariksi kuukaudeksi pöytälaatikkooni. Ajattelin, että tässä tämä nyt sitten oli. 

Kesän nostaessa päätään kaivoin tekstin kuitenkin uudelleen käsittelyyn. Olin päässyt yli blokista ja tekstiä alkoikin syntyä vauhdilla. Perhesopu oli välillä koetuksella, kun yritin löytää arjen keskeltä aikaa kirjoittamiselle. Yleensä aikaa löytyi myöhään illalla tai viikolle sijoittuvilla vapaapäivillä. Viikonloppuisin kirjoitin paljon kännykällä ja lähetin tekstit pätkissä sähköpostiini, josta ne oli helppo liittää tiedostoon. Silloin en vielä tiennyt, että käännykkään olisi saanut Word:in ladattua ilmaiseksi…

Kirjan henkilöt elivät omaa elämäänsä pääni sisällä enkä ole ennen kokenut mitään sellaista. Koirien kanssa kävelylläkin ajatukseni pyörivät taukoamatta kirjan tapahtumien ympärillä ja yöllä alitajunta työsti tekstiä, jota piti päästä heti sopivalla hetkella kirjoittamaan. Onneksi päivätyö sai ajatukset irrottautumaan kirjasta!

En tiennyt vielä silloin, miten kirja päättyy. Tarina tuntui kuljettevan itse itseään ja minä vain kirjoitin. Aika ihmeellinen tunne!