Kahden teinin taloudessa välillä tuntuu siitä, että on maailman surkein äiti. Kuinka säilyttää puhevälit teinin kanssa, jos asioista ollaan eri mieltä? Se onkin tuhannen taalan kysymys.

Teinin kanssa joutuu niin helposti törmäyskurssille. Siihen riittää yleensä se, että kysyy: ”Kuinka koulu/työ päivä meni?” Joskus siihen saa vastaukseksi epämääräisen ynähdyksen, toisinaan jopa yhden sanan ja olen oppinut, että sen jälkeen ei kannata kysyä muuta.

Jos teini on juttutuulella, niin hän hakeutuu samaan tilaan ja avaa itse keskustelun. Sitä ei tapahdu kovinkaan usein, mutta tapahtuu kuitenkin. Se on ihana asia. Silloin pitää ottaa siitä hetkestä ilo irti ja keskeyttää se homma mitä oli tekemässä. Silloin pitää painaa pauselle ympäröivä maailma. Nostaa liedeltä pois käristyvä jauheliha tai laittaa tiskirätti syrjään. Siinä hetkessä pitää kuunnella ja olla läsnä, vaikka kyseessä olisi vähäpätöisemmältäkin tuntuva asia. Näissä hetkissä voi saada aikaan jopa virkistävän keskustelun. Toivoa ei siis ole menetetty, ei suinkaan.

En ole mikään kasvatuksen ammattilainen enkä suurperheen äiti, mutta olen vain maalaisjärjellä ajatellut näitä asioita ja yrittänyt selittää niitä itselleni.

Sitä ehti jo unohtaa sen, että vauva- ja pikkulapsiaikana oli aika joku vaihe menossa. Jos ei tullut hampaita tai uusia yöunia häiritseviä taitoja, tuli uhmaikä tai esimurkkuvaihe. Tässä meni monen monta vuotta sillä lailla tasaisesti ilman mitään erityisiä ”vaiheita”, kunnes murkkuikä yllätti kiilaamalla takavasemmalta eteen. Tämä elämänvaihe pitää siis ottaa vaan vaiheena. Se menee ohi sitten kun se aika on. Siihen asti nautitaan tästä vaiheesta, kun haetaan jälleen rajoja ja opetellaan aikuiselämää varten. Vaikeaa se on heikkoina hetkinä, mutta pitää muistaa se, että vanhemman kuuluukin olla tylsä kalkkis ja se, että saa päälleen murrosiän tyrskyt, on ainoastaan hyvä asia. Silloin juniori tuntee olevansa niin turvallisessa ympäristössä, että hän uskaltaa näyttää negatiiviset tunteensa ilman pelkoa hylkämisestä tai väkivallasta.

Sitten, kun itsellä alkaa höyrykattila keittää, niin yritän vetää ensin syvään henkeä ja laskea kymmeneen. Tai edes viiteen. Se monesti riittää laskemaan kierroksia.

Kuitenkaan aina ei jaksa. On huono hetki tai takana raskas päivä. Silloin voi helposti sortua astumaan teinin rooliin. Yritän kuitenkin aina muistaa pyytää anteeksi, että hermostuin. Ja on se hyvä teininkin nähdä, että millä kohtaa tulee raja vastaan. Kaikkea ei tarvitse sietää.

Viime päivien suru-uutisten keskellä olen lohduttanut itseäni sillä, että ainakin teinini ovat hengissä. Vaikka tulee yhteentörmäyksiä henkisesti, niin niistä voi vaan ottaa oppia. Hölmöilyitä tulee kaikille, mutta yleensä niistäkin selviää. Kulkupelit hajoilevat, mutta niistäkin yleensä selviää maksamalla korjaukset. Mitään peruuttamatonta ei ole tapahtunut. Nuorten kuolononnettomuus Nokialla veti hiljaiseksi. Se olis voinut olla oma lapsi. Tämä laittaa jälleen kerran omat ajatukset ja harmitukset oikeaan perspektiiviin. Toivottavasti en koskaan joudu ottamaan vastaan poliisien tuomaa suruviestiä.

Pidemmittä puheitta jaxuhalit kaikkien teinien vanhemmille ja yritetään olla läsnä silloin, kun sitä kaivataan…